Desucon 2014

Desusta on jo aikaa melkein kaksi kuukautta, mutta heti conin jälkeen alkaneet kesätyöt veivät kaiken huomion, ja siksi julkaisen tämän vasta nyt *pahoillaan*. Ja koska siitä on jo niinkin kauan, en ehkä muista kaikkea kunnolla *erittäin pahoillaan*. Kun näette tämän pituuden, ymmärrätte, ettei tätä tehdä ihan yhdessä illassa heti kun ollaan selvitty conista. (Ja jos joku on niin laiskalla päällä ja haluaa nähdä vain kuvat, niitä on matkanvarrella ja lopussa)

http://areena.yle.fi/tv/2300346

 

”Oh misty eye of the mountain below...” Hobitin tunnari soi vieressäni. Reagoin hitaasti, mutta reagoin silti. Tänään on Desucon, ajattelen noustessani istumaan väsymyksestä huolimatta, sillä kellokin on vasta 5:45 ja kouluvuodesta on kulunut vajaa viisi päivää. Olen pikaisesti pukeissa, syön tukevan aamiaisen ja olen pian alhaalla valmiina lähtemään. Minut heitetään kotoa kaupalle, josta hyppään bussiin. Ennen bussin saapumista olen tärissyt innoissani matkalaukun vieressä ja vanha pariskunta on tuijottanut minua kummastuneina. Olen ihan siviileissä, he katsovat vain intoiluani hämmentyneinä. Kuinka yllättyneitä he olisivat olleet parrakkaasta naisesta omalla kylällään? Bussi tulee pian hakemaan minua ja hyppään kyytiin. Bussimatka sujuu tavallisesti, mutta bussi vain kiertää eri paikasta kuin aiemmin. Tiedän jo valmiiksi, että minulla on aikaa junan lähtöön Tampereella kuitenkin noin tunti, joten en hermostu uudesta reitistä.

   Olen Tampereella kello 8:05, kuten olin arvellutkin. Nousen pois bussista ja kävelen tuttua reittiä pitkin rautatieasemalle, jossa en ole kertaakaan aikaisemmin ollut sisällä. Olen ollut viimeksi Englannissa junassa, ja sielläkin perheeni kanssa noin kaksi vuotta sitten. Suomalainen juna on täysin uusi tuttavuus ja luvassa on ensimmäisen yksinmatkustetun matkan lisäksi vielä vaihto juna-asemalla, josta en ole koskaan kuullutkaan. Olihan se oletettavissa, että Riihimäellä on juna-asema, mutta en ole koskaan vaihtanut siellä tai nähnyt sitä. Käytän aikani hyväksi ja selvitän heti, miltä raiteelta juna lähtee. Käyn katsomassa, missä portaat tuolle raiteelle ovat ja palaan naisten vessaan, joka muistuttaa enemmän kauhuelokuvan murhapaikkaa kuin juna-aseman vessaa (tai ehkä juna-asemien vessat ovat kauhuelokuvien murhapaikkoja?). Puolen aikoihin olen ylhäällä laiturilla ja varttia vaille ilmaantuu joukko ikäisiäni tyttöjä, joista en voi olla erehtymättä – he ovat tulossa myös Desuconiin, eivät välttämättä cossaamaan (heidän laukkuihinsa olisi mahtunut korkeintaan hyvin keveä asu, joka ei näin +19 asteen kelillä ihmetyttänytkään), mutta jokainen laukuissa ollut pinssi kertoo minulle heidän päämäärästään.

   Nousen noiden tyttöjen perässä junaan ja etsin paikkani, jossa istun seuraavan tunnin ajan. Minua katsotaan hieman oudosti, kun otan esille keskeneräisen Smaug-pehmolelun, joka minun on saatava välttämättä valmiiksi ensimmäisen junamatkan aikana. Sen siivet repsottavat, silmät unohtuivat kotiin ja sen vatsassa on hervoton reikä. Ompelen sitä, jotta unohtaisin junamatkustuspelkoni. Junassa istuminen tuo minulle ensimmäisenä mieleen lentokoneessa istumisen, paitsi mutkissa. Jos koko matka tuntuisi kuin lentokoneessa istuisi, minulla ei olisi mitään syytä huoleen (olen ollut lentokoneissa ehkä 50-60 kertaa ja olen 16-vuotias). Mutta kurveissa junan nytkähtelevä liike, muistikuva uutisista joissa jokin juna oli suistunut raiteilta kurvissa liian kovan vauhdin takia ja junan vauhdin näkyminen valotaulussa – 158 km/h kurvissa – saavat minut pelkäämään. Välillä on pakko laittaa viestiä ystävälleni, joka matkustaa päivittäin junalla kouluun. Hän tyynnyttelee minua ja pystyn jatkamaan Smaugia. Saan Smaugin valmiiksi, lukuun ottamatta narujen katkomista ja vatsan ompelemista kiinni, hyvissä ajoin ja voin keskittyä musiikkiin.

   Junan vaihto onnistuu hyvin, vaikka en saakaan junan ovea heti auki ja se hävettää minua, koska olin tunkenut siihen ensimmäiseksi ja takanani on muutama mies. Junani saapuu raiteelle yksi, eikä minulla ole mitään käsitystä siitä, kuinka kaukana raide kasi on. Juoksen portaat alas laukkuineni ja kiiruhdan käytävää pitkin oikealle raiteelle niin, että aikaa jää huimat kolme minuuttia. Onneksi junani oli hieman etuajassa Riihimäellä. Samaan vaunuun kanssani istuvat ne nuoret, joita olin veikannut jo aiemmin Desuconiin menijöiksi – ja koska he puhuvat koko matkan ajan coneista, Attack on Titansista ja muusta animeen ja mangaan liittyvästä, tiedän olevani ainakin oikeassa junassa. Soitan ystävälleni Lahteen ja hän sanoo tulevansa minua vastaan raiteelle, jonne saavun.

   Jälleennäkeminen on iloinen, koska olemme nähneet toisemme viimeksi joulussa ja sitä ennen eronneet kolmen vuoden yhteisen koulu- ja asumiselon jälkeen ihan eri paikkakunnille. On mukavaa nähdä hänet uudelleen, tuntuu kuin emme olisi olleet hetkeäkään erossa tai korkeintaankin viikonlopun verran. Koko tunnin mittaisen automatkan selitän kaikkea, mikä voisi auttaa ystävääni pääsemään conitunnelmaan. Kerron milloin meidän pitää lähteä, mitä kaikkea voimme tänään tehdä, milloin kannattaa hakea liput ennen ruuhkaa, kannattaako syödä ennen ja miten paljon. Puhun myös yleisitä conikäytännöistä, kuten minun muistisääntöni sen sanoo, VEKKULIsta eli omasta muistisääntöni asioille, jotka kannattaa muistaa kun on conissa tai vastaavassa tapahtumassa. Tästä lista ja selitykset tulossa pian.
   Hänen äitinsä sanoo sarkastisesti, että minusta on jotenkin todella vaikea huomata coni-innostusta. Ennen kuin sitä itse tajuankaan, olen puhunut todella koko matkan siitä, mitä olemme tekemässä seuraavien kolmen päivän aikana.

 

Perjantai

Kello on 15:13. Saavumme Sibeliustalolle, jossa on vasta jokusia cossaajia ja muuta porukkaa, lähinnä vänkäreitä. Ilma on lämmin ja ympäristö vaikuttaa mukavalta. Tiedämme saavamme lippumme vasta tunnin päästä ja lähdemme ystäväni kanssa etsimään kivoja kuvauspaikkoja huomiselle. Kävelemme satamassa ja löydämme aivan ihania paikkoja, mutta emme mene kovin pitkälle. Istumme ennemmin ottamaan aurinkoa ja juttelemaan asioista, joita on tapahtunut kuluneen puolen vuoden aikana. Minä kerron jotain kirjaprojektistani, mutta lähinnä kuuntelen ystävääni puhuttuani jo molemmilla automatkoilla niin paljon. Lähdemme takaisin Sibeliustalolle noin kymmentä vaille neljä, haemme lippumme ja päätämme kävellä hieman pidemmän lenkin satamassa. Löydämme upean puiston, jossa olisi mahtava kuvata seuraavana päivänä ja päätämme kiertää takaisin coniin metsän ympäri. Metsä osoittautuu luultua suuremmaksi ja huomamme 16:34 olevamme täysin eksyksissä, emmekä tiedä kauanko meillä menee kävellä Sibeliustalolle. Olemme suunnitelleet menevämme 17:30 alkaviin avajaisiin ja haluamme olla paikalla ajoissa, jotta saamme hyvät paikat.

   Löydämme itsemme onnellisesti istumasta Sibeliustalon pääsalissa ehkä viidennellä rivillä alimmassa kerroksessa, hyvin keskellä ja hyvällä paikalla. Kaivan kameran esille ja valmistaudun kuvaamaan avajaisia. Salissa leijuu savua, jolla ei ole kuitenkaan savun hajua. Valot sammuvat ja avajaiset alkavat. Desuconin DesuTV:n juontajat astuvat lavalle, jota seuraa kova hurraus ja aplodeja. He kertovat tämän olevan jo viides vuosi, kun Desucon järjestetään ja sen kunniaksi pääjärjestäjä ja alkuperäisen idean heittänyt henkilö tiputetaan vaijerien varassa alas katosta. Tai ei häntä tiputettu, kyllä hän ihan siististi sieltä alas laskeutui. Silloin minulle selviää savun syy. Lava on täynnä savua, kun mies laskeutuu hitaasti mutta varmasti valokeilassa alas. Hän pitää pienoisen puheen ja toivottaa sitten paikalle tervetulleeksi Desun kunniavieraan Tomoki Kyoodan ja tämän tulkin. Välillä minua ihan säälittää tulkin puolesta, koska herra Kyooda puhuu pitkään ja usein nopeasti. Nuori nainen pyytää herra Kyoodaa toistamaan useita kertoja, mutta avajaiset eivät mene yliajalle. Mikä jäi hyvin mieleen, oli se, kun herra Kyooda sanoi, että olisi itsekin halunnut laskeutua alas katosta vaijerilla. Hän myös kertoi, että haluaisi tavata meidät kaikki tilaisuuksissaan (se vaan ei taida olla Desuconin tiloissa mahdollista kuin Pääsalissa).

   Kunniavieras ja tulkki poistuvat, paikalle tulee takaisin DesuTV:n juontajat, jotka esittelevät iltabileiden Dj:t ja pyytävät myös Desu Royalen järjestäjän kertomaan tästä vaihtoehtoisesta iltaohjelmasta. Se vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta valitettavasti meillä on jo sovitut takaisintuloajat – ja ainakin minä olen niin väsynyt, etten jaksaisi valvoa koko lauantai-sunnuntai välistä yötä Sibeliustalossa. Ja mitä olisivatkaan avajaiset ilman ParaPara-esitystä? Minun on pakko myöntää, että tämä ParaPara-ryhmä esiintyi hyvin yhteen, olen nähnyt karumpiakin yrityksiä, joissa joku loisti ja joku toinen oli aivan kamala, jääden jalkoihin tai unohtaen askeleet, rytmin... En itse osaa tanssia ParaParaa, että en ole paras henkilö valittamaan näistä asioista, koska en tiedä kuinka haastavaa se on. Mutta se vain pistää silmiin -.-

   Lähdemme hyvinkin ensimmäisten joukossa pois tilaisuudesta ja suuntaamme kongressisiipeen. Etsimme oikeaa huonetta ja päädymme Koivun edustalle. Sisällä vaikuttaa täydeltä, ison pöydän ääressä ei ole tilaa, mutta siellä on vielä kolme vapaata tuolia sivupöydällä. Menemme ystäväni kanssa sivupöydälle ja odotamme, että Kulmahammas-työpaja alkaa. Paikalle soljuu väkeä vielä hieman aloituksenkin jälkeen, mutta piskuinen tila on hetkessä täynnä. Ohjelman vetäjä esittäytyy ja alkaa kertoa muovista, jota käytämme seuraavaksi. Tämä muovi on käytännössä aika simppeliä työstettävää – sitä tarvitaan vain vähän ja se laitetaan kiehuvaan veteen, jotta sitä voi alkaa muotoilla. Harmillista on se, että se kovettuu nopeasti, varsinkin kun vesi ei ole enää sata asteista. Aluksi sitä pystyy työstämään pidempään, parikin minuuttia, mutta sitten se alkaa kovettua. Hampaiden teossa pitäisi ensin muodostaa itselleen toimintasuunnitelma ja vasta sitten koettaa muotoilla niitä muovista. Onneksi tätä muovia voi uusiokäyttää lukuisia kertoja, eikä siitä irtoa kemikaaleja suuhun (emme kai me muuten olisi koettaneet muotoilla sitä suuhumme?). Työpajassa sain maistaa kiehuvan veden ja muovin lisäksi sitä, kuinka spontaania tutustuminen coneissa parhaimmillaan on. Jos viikonloppu olisi tuntunut menneen hukkaan tai ystäväni ei olisi pitänyt ensimmäisestä päivästään, olisinpahan ainakin kerran saanut muistella jotain hetkeä hymyllä.

   Seison jonottamassa kuumaa vettä, mutta samaan aikaan kehaisen edellä olijaani siitä, kuinka hyvältä hänen tekemät hampaansa näyttävät jo. Hän sanoo, että minun pitäisi nähdä erään hänen ystävänsä tekemät hampaat, hän kutsuu ystäväänsä ja pääsen kyselemään häneltä, kuinka hampaiden teko onnistuu parhaiten. Hän neuvoo minulle pari niksiä ja onnistunkin niiden avulla saamaan kitalakeen tulevan lenkin ja toisen kulmahampaan kuntoon. Vieressämme sivupöydällä istuivat kaksi shamaania, molemmilla erittäin ihanat asut ja molemmat kauniita muutenkin. He huomaavat kerran heidät ohittaessani kaulassani roikkuneen Thorinin avaimen, osoittavat minua ja sanovat;

   ”Sillä on avain.”

   ”Mitä se avaa?” toinen kysyy.

   ”Se avaa salaisen oven”, vastaan pitäen Thorinin roolia yllä asun puuttumisesta huolimatta.

   ”Viedään se siltä”, kysymyksen esittänyt sarvekas shamaani sanoo toiselle äänekkäästi kuiskaten. Vedän avaimen käsieni väliin ja pudistan muka kauhuissani päätäni.

    ”Ei saa tai en pääse kerran tuhannessa vuodessa kotiin”, sanon heille leikilläni.

    ”Me kyllä palautetaan se sitten seuraavan tuhannen vuoden kuluttua”, he lupaavat. Lapsenmielisyys on sallittua ;)

   Lähdemme kesken työpajan, koska ensinnäkin ystäväni vain katseli kuinka koetin turhautuneesti pitkillä tappajan kynsilläni saada kulmahampaita muotoutumaan ja toisekseen, koska ajattelimme mennä Speedmeetingiin tapaamaan ihmisiä. Kun tulemme ulos kongressisiivestä, kiipeämme portaita toiselle tasolle ja jäämme hetkeksi katselemaan allamme avautuvaa näkyä värikkäästä joukosta, ja tietenkin katselemme myös ulos lämpimään iltaan. Opetan ystävälleni kaikki hahmot, jotka tunnistan ja ihailemme loppuja, joita en tunnista. Kysyn siellä, mitä hän on pitänyt ensimmäisestä päivästään ja hän oli oikein mielissään. Huomisen asun ylle pukemissuunnitelmat eivät ole muuttuneet. Huomaamme, että Speedmeetingissä onkin aikuispainotteinen osallistujajoukko, emmekä siis ota osaa siihen. Käymme nopeasti katsomassa, mitä kaikkea kirpputorilla on tarjolla, mutta emme pääse lähellekään pöytää ostaaksemme sieltä jotain ja niinpä päädymme lähtemään ulos. Ulkona heti ovella bongaan Frodoksi pukeutuneen henkilön ja meinaan säikäyttää poloisen hengiltä fangirl-hyökkäyksellä (ihmiset, sääntö 1. Älä säikäytä kuvattavaa hengiltä ja sääntö 2. Muista kysyä lupa). Opin näemmä edelleen kantapään kautta...

   Nolostuneen tapauksesta, luikin ystäväni kanssa hieman kauemmas Sibeliustalosta ja päädymme tutkimaan metsikköä, jonka olimme aikaisemmin päivällä kiertäneet ympäri. Pyydämme kyydin tulemaan hakemaan meitä jo tuntia aiemmin kuin olimme sopineet ja tiedämme, että meillä on hyvin aikaa tutkia ympäristöä. Metsä vaikuttaa kerta kaikkiaan satumaiselta ja kuljemme aina vain syvemmälle ja syvemmälle, kunnes palaamme melkein tunnin kuluttua Sibeliustaloa vastapäätä istuskelemaan penkille ja katselemaan kuinka Loki rullailee potkulaudalla edestakaisin Sibeliustalon edustalla. Tähän oli ilmeisesti syy, mutta se näytti kaukaa katsottuna niin suloiselta, että hetkeksi hahmostaan irrottautunut henkilö olisi voinut keksiä potkulautatempauksen vain huvittaakseen muita kanssa cossaajia. Automatkalla kerromme ystäväni äidille selonteon tästä päivästä ja hän kysyy, mitä ystäväni on pitänyt. Tiedän onnistuneeni cosplaymentorina jo ensimmäisen päivän jälkeen ja seuraavat päivät olisivat vain palkintoa hyvästä pohjasta.

 

Lauantai

Herään tuntia aikaisemmin kuin milloin olemme aikeissa lähteä. Ajattelen, että partaan menee taas kauan, mutta saan pienen leukatupsuni valmiiksi puolessa tunnissa ja meikkaamiseenkin jää aikaa. Ystäväni pikkusisko katso kummastuneena alakerrasta ilmestynyttä mekkoon pukeutunutta parrakasta mustahiuksista tyttöä, joka unohti ripsarin ylös. Ystäväni äiti heittää heti Conchita vitsin minusta, vaikka kohteliaisuushan se on jos kutsutaan Kuningattareksi. Tuhdin aamiaisen jälkeen lähdemme takaisin Sibeliustalolle ja ystäväni pikkusisko tulee mukaamme kuvausavuksi. Ystävälleni sopi Dr.Whosta tutun Claran asu, jonka hän oli koonnut yhdessä äitinsä kanssa ja jossa oli lisämausteena jopa Sonic Srewdriver (sori jos kirjoitin sen väärin, en osaa kirjoittaa sitä oikein vaikka sarjaa välillä katsonkin ^^). Hänestä asussa oli mukava olla, mutta minä tunsin itseni kamalan epämukavaksi, koska

1.      En pidä naishahmojen esittämisestä

2.      Minulla ei ollut koko partaa vain leukaparta

3.      Asu ei ollut virallinen fem!Thorinin asu. Ainoat asiat, jotka tuntuivat asussa mukavilta,

olivat peruukki ja uudet korkokenkäni. En tuntenut itseäni itsevarmaksi, mutta jännitystä tunsin sitäkin enemmän ja vatsani oli täyttynyt perhosista ennen kuin edes näimme Sibeliustalon. Saavuimme sinne jo 9:10 ja tiesimme, etteivät kirpputori tai myyntipöytäsali ole auki ennen kello kymmentä. Näytämme ystäväni johdolla hänen äidilleen paikkoja, joissa haluaisimme että hän kuvaa meitä ja me otamme lukuisia kuvia, joista oikeastaan vasta sillalla otetut kuvat onnistuvat mielestäni parhaiten. Hänen äitinsäkin on huvittunut siitä, kuinka satamassa kulkeneet tai istuskelleet ihmiset kääntyvät katsomaan lähinnä minua kummastuneina ja oudoksuen. Pidin asustani ehkä vain siksi, että pääsin olemaan jälleen katseiden vangitsija, kuten ystäväni kuvasi meitä illalla äidilleen. Tämä asu keräsi erityisen paljon katseita – parta ja mekko taitavat olla suurelle ja hieman vanhemmalle yleisölle vieras yhdistelmä. Desuconin lehtisessä lukee osuvasti heilua ihmisten ilmoilla mummoja säikyttelemässä (liittyen kylläkin asejäljitelmiin), mutta minulle kävi niin, että mitä vanhempi mies sitä varmemmin kääntyy hämmentyneenä katsomaan parrakasta naista. Minun mielestäni Tampereella ei ole enää niin paljon perään katselua tai huutelua, jos on cossissa, koska siellä on ollut kuitenkin Tracon tähän mennessä jo kahdeksan kertaa ja siihen päälle Tampere Kuplii, niin ihmiset ovat ehkä oppineet jo ymmärtämään tämän liittyvän johonkin – tai sitten tamperelaiset ovat lahtelaisia avoimempia (sori kaikki lahtelaiset, voin olla pahasti väärässä).

   Ystäväni saa pian huomata, ettei poseraaminen ole niin helppoa. Hän ei ole miettinyt valmiita poseerauksia, joten hänen kanssaan menee useampi tovi kuvatessamme eri paikoissa. Mutta minun on pakko sanoa, että hänenkin paras kuvansa on meidän yhteiskuvamme sillalla. Jos silta olisi ollut Desuconin alueella, olisimme toimineet vasten sääntöjä – kulkuväyliä ei saa tukkia. No, onneksi ne hölkkääjät eivät tienneet että valokuvasimme paraikaa sillalla, vaan he jolkottelivat sillan yli niin kuin sata kertaa ennenkin. Jotkut mummelit jäävät kyllä hetkeksi seisoskelemaan sillan toiseen päähän ja odottavat, että tulemme pois sillalta. Kävelemme jälleen sataman poikki ja saamme uudelleen katselmuksia miehiltä, jotka istuvat aamuaan kahvilan edessä. Ystäväni pikkusisko kyselee edelleen, miksi minulla on parta ja silti meikkiä sekä mekko. Yritän selittää sen kuuluvan harrastukseeni, mutta mitäpä tuollainen pieni, koulun aloittanut, perinteikäs prinsessa ymmärtää parran mukavuudesta?

   Kello ei ole vielä kymmenen, kun saavumme Sibeliustalolle. Menemme ensimmäisenä viemään laukkumme narikkaan ja pakkaamme pienempään laukkuun kaiken tarvittavan – rahat, juomapullon, silmälasit, kännykän ja kameran. Narikkaan jää Smaug ja parrantekovälineet. Käymme infopisteessä kysymässä, onko täälläkin paikkanumerot cosplay esityksissä ja koska niitä voi pyytää. Saamme paikkalippumme ensimmäiselle parvelle parhaille paikoille, joissa istumme koko conin aikana. Sujautamme pienet lippuset ystäväni vyöllä olleeseen entiseen kamerakoteloon ja kysymme vielä, koska taidekuja ja myyntipöytäsali aukeavat. Infossa ollut nainen ilmoittaa myyntipöytäsalin auenneen juuri hetki sitten ja taidekujan aukeavan tunnin kuluttua. Lähdemme siis ensimmäisenä myyntipöytäsaliin. Oletinkin, että siellä olisi ruuhkaa, mutta en uskonut sen olevan ihan tupaten täynnä! Myyntipöytäsalissa taisi olla painorajoituksena alle tuhat henkilöä, mutta kuitenkin alle se määrä mitä koko conissa oli – hupsis, paikalla taisivat olla jotakuinkin puolet koko ihmisjoukosta. Kaikki halusivat olla paikalla heti sen auettua ja sen kyllä huomasi. Kulkeminen oli vaikeaa, eikä välillä päässyt laisinkaan eteenpäin, pöydille ei nähnyt – mutta sellaistahan se on yleensäkin myyntipöytäsaleissa. Eli pieni tila, jossa paljon ihmisiä, tavaraa, pöytiä ja proppeja. Toisinaan saa väistellä kääntyvien ihmisten aseita, jos he eivät ole muistaneet jättää niitä narikkaan. Kierrämme paikan ympäri, jotta onnistun edes jotenkin näyttämään ystävälleni, mitä kaikkea täällä on mahdollista ostaa, mutta emme vielä osta mitään.

   Palaamme alas ja sanon ystävälleni, että haluan tehdä partani loppuun. Leukaparta tuntuu ahdistavalta, haluan aina pitää isompaa partaa, johon kuuluvat myös viikset tai se kiertää kokonaan suun ympäri. En tiedä mistä se johtuu, mutta se vain tuntuu mukavammalta. Ehkä uskon, ettei moni tunnista minua silloin ja sehän sopii minulle. Käymme hakemassa narikasta parrantekovälineet ja lukkiudumme inva-vessaan huomattuamme, että naisten vessassa on vaikea alkaa tehdä partaa. Emme silloin vielä tienneet, että täällä on myös pukuhuoneita, mutta lupaan ystävälleni, ettei tässä mene kauan. Sanon hänelle myös, että tällaisessa tapahtumassa on jokseenkin normaalia, että useampi henkilö lukkiutuu samaan inva-vessaan. Kiirehdin parran kanssa ja saan sen valmiiksi vartissa. Lavuaari näyttää allani kammottavalta, se on pienten mustien parranpalasten peitossa ja suussani on jokusia muovikarvoja. Pesen lavuaarin huolella ja ihastelen partaani hetken, ennen kuin palaamme käytävään. Olo muuttuu kotoisammaksi, vaikkei asu saisikaan minua pitämään itseäni mitenkään erikoisen hienona.

   Lähdemme seuraavana tutustumaan Taidekujaan, jonka löytäminen ei ollut vaikeaa ison kankaan ansiosta, jossa luki TAIDEKUJA. Siellä on paljon tungosta, koska pöydät on asetettu kapeaan käytävään ja yksi kolmasosa kulkee pöytien viertä toiseen suuntaan, toiset toiseen ja kolmannet koettavat päästä keskeltä läpi. Vaikka asumme eivät ole leveät, meille tulee ongelmia kulkea mihinkään suuntaan. Pöydille näkee toki hieman paremmin kuin myyntipöytäsalissa, mutta emme osta vielä mitään. Onnistumme kulkemaan taidekujan läpi ja päätämme lähteä tappamaan aikaa myyntipöytäsaliin. Siellä saan ensimmäisen halin ja saan selittää ystävälleni yllättävien halien kuuluvan conihenkeen. Desuconissa en kyllä saanut pahemmin haleja ja minua ihmetyttääkin nyt myöhemmin kuinka paljon haleja keräsin Tampereella yhden päivän aikana. Osumme figureja myyvän miehen kojun eteen katselemaan Doctor Who tavaroita ja tämä mies osoittautuu viikonloppuni parhaaksi tuttavaksi. Hän puhuu meille englantia ja minusta huvittavinta on, kun hän kysyy:

    ”How may I serve you, bearded lady?” Hän tunnistaa minut Thorinin naisversioksi ja olen kuin onneni kukkuloilla tästä. Puhumme pitkään englanniksi ja yllätyn siitä, että osaan ylipäätään vastata hänen kysymyksiinsä ja että ymmärrän täysin hänen vastauksensa. Puhumme Hobitista ja kolmannesta elokuvasta. Ystäväni keskittyy ostosten tekoon, kun taas minä hieron mieluummin ystävyyssuhdetta tämän miehen kanssa. Hän on ihanan avoin ja mukava, lupaan tulla toistekin ja lähdemme ystäväni tehtyä ostoksensa kohti narikkaa, jonne heitämme ostokset. Edelleenkään ohjelmassa ei ole mitään mieltä kutkuttavaa ja päätämme mennä satamaan kävelylle. Jalat ovat haavoilla tuon kävelyn jälkeen ja joudumme tutustumaan ensiapuun. Se vaikuttaa kamalan viralliselta, kun kysytään nimi, ikä ja mistä haavat tulivat. Olen kamalan vaivautunut kun nuori mies paikkaa kantapäässäni ollutta pientä haavaa ja koetan pitää korkokenkääni poissa hänen tieltään. Toiset kengät ovat kyllä kova sana seuraavassa conissa... tuumin lonksuttaessani pois ensiavusta.

   Lähdemme syömään ja kauempana Sibeliustalosta saan osakseni entistä enemmän katseita. Pari miestä kääntyy useasti katsomaan, mitä olivat juuri nähneet. En onneksi aiheuta auto-onnettomuutta seisoessani liikennevaloissa ja koettaessani esittää, etten huomaa ihmisten reaktioita. Ruokapaikkakin on niin kaukana, että tarjoilijan on vaikea olla tosissaan ottaessaan minua sisään. Saan onneksi ruokaa, mutta yli puoli lautasellista jää syömättä tulisuuden ja sottaisuuden takia. Parta on ikävä kaveri ruokaillessa. Vinkki parrakkaille ja / viiksekkäille cossaajille, joidenka parta on kiinnitetty vesiliukoisella liimalla ja se on jollain tavalla tiellä – rapsuttakaa viikset pois ruokailun ajaksi – syöminen helpottuu kummasti.

    Löydän Desuconista vanhan ystäväni, jonka kanssa kiertelemme kirpputorilla, teemme ostoksia taidekujalla ja myyntipöytäsalissa, kuljeksimme ulkona ja vain juttelemme niitä näitä. Conissani tulee eteen hetki, jota en oikeastaan osannut odottaa ja joka sanoinkuvailemattoman paljon pelottaa minua (ja joka saa adrenaliinin sekä pelkotilan laukeamaan lievissä määrin myös kirjoittaessani). Kupliilla tapaamani Thorin ja Smaug ovat täällä. Minulla on tilaisuus mennä puhumaan heille, mutta jänistän kamalasti sosiaalistumistavoitteestani huolimatta. Jänistäminen johtuu toki häpeästä, koska en edelleenkään pidä asustani. En enää edes ymmärrä, mitä hienoa luulin näkeväni femissä. Vanha ystäväni ottaa minua kädestä kiinni ja lähtee raahaamaan Thorinin ja Smaugin perään, mutta lopulta pääsen irti ja kokoan kaiken rohkeuteni. Saavutan Smaugin helposti, tökkään häntä kyynerpäällä ja sanon virnistäen:

    ”Kato, mullakin on turkista!” Kaksikko tunnistaa minut heti ja siitä alkaa iloinen tervehtiminen ja halailu. Selitän odottaneeni hetkeä tavata heidät uudelleen ja ehkä tutustua paremmin, ainakin tulla juttelemaan. Thorin ottaa minua käsivarsistani kiinni ja sanoo viikonloppuni parhaan kehun:

    ”Siinä on kaunis nainen!” Menee vain muutama sekunti ja hän sanoo ”Otetaan yhteiskuva!” Järjestäydymme nopeasti yhteiskuvaan, viskaan kameran ystävilleni ja räpsivät meistä kuvia.

Olen niin iloinen nähdessäni heidät uudelleen, että kysyn, saisimmeko liittyä heidän seuraansa. Liitymme hieman myöhemmin heidän seuraansa, mutta olen onnellinen kahdesta syystä että liitymme. Ensinnäkin, pääsen paremmin tutustumaan heihin ja kuulemaan Traconiin saapuvasta Hobitti cossausryhmästä (joille on nyt siis luvassa paikka, mikäli Tracon antoi minun käsittää oikein että saan järjestää Hobitti-miitin). Toisekseen, olemme mukavasti ulkona lasiterassin alla läheisessä kahvilassa, kun desusään sadekuuro yllättää coniväen ja kaikki muut 2500 ihmistä ahtautuvat sisälle. Aika kuluu kuin siivillä ja huomaamme vasta kymmentä vaille neljä, että Cosplay kilpailut alkavat ihan pian. Mukavan tunnin jälkeen meidän tiemme eroavat, mutta toivon tosissani tapaavani heidät uudelleen Traconissa.

   Etsimme paikkojamme ensimmäisellä parvella ja joudumme kysymään eräältä prinsessalta, mistä paikkanumerot voi nähdä. Ensimmäistä kertaa joudun itse yllätyksen kohteeksi siitä, että joku mies on pukeutunut vakuuttavasti naiseksi ja vain hänen äänensä paljastaa meille hänen olevan mies. Hän neuvoo meitä ja loppu viimein ystäväni istuu hänen vieressään. Cosplayestiykset ovat ehdottomia ohjelmia, jotka on näytettävä aloittelevalle cosplayerille. Se sisältää surua, naurua, pukuloistoa ja toisinaan valitettavasti myös epäonnistumisia asujen kanssa. Upeakin asu voi hajota sekunneissa tai vain poseeratessa yleisölle, hupaisaksikin suunniteltu esitys voi muuttua murheeksi jos yleisöä ei saada mukaan ja hyvinkin suunniteltu esitys voi mennä myttyyn jos asu ei tuo hahmoa mieleen. Fem!Doctor Eleventh astelee sisälle juontamaan ohjelman ja menee hetki, ennen kuin hän saa säädettyä oikean kielen mikrofooniinsa. Juontaja on hyvä ja miettinyt oman pikku shownsa huolella. Hattukin vaihtuu jokaisen esiintyjän kohdalla.

   Ensimmäisen esiintyjän asu on hieno, mutta esitys on hieman vaikeaselkoinen. Seuraavana lavalle astuva henkilö ei voi olla mitään muuta kuin voittaja. Voittajasta ei ollut epäilystäkään Euro Cosplayn-karsinnoissa, sillä voittajan esitys oli upea – musiikki, video, liikkeet lavalla, asu ja omistautuminen olivat täydellisiä ja ne loivat vahvan kokonaisuuden. Yleisö oli täysin mukana ja kyyneleitäkin tirauteltiin koskettavasta esityksestä. Voittaja sai heti esityksensä jälkeen valtaisat aplodit ja salamavalot räiskyivät. Hän oli ehdottomasti paras. Muutkin olivat hyviä ja niissä onnistuttiin, mutta yleisö ei ollut aivan niin täysillä mukana. Kun toiseksi ja kolmanneksi tulleetkin olivat hyviä, jäivät sen sijaan loput esiintyjät selvästi heidän taakseen. Joko asu, esitys tai haettu tunnelma eivät osuneet kohdilleen – eivätkä ne saaneet yleisöä mukaansa. Viimeisenä esiintyi uusien ystävieni tuttava, joka oli pukeutunut lady Galadrieliksi LOTR musikaalista, ja on myönnettävä, että hän näytti kauniilta ja toi kunniaa Galadrielille. Esitys ja asu ovat niinkin hyvät, että hän tulee toiseksi.

Vasemmalta oikealle; toinen, voittaja ja kolmas

   Kun tuomarit lähtevä miettimään voittajaa, sisälle astelevat Hall Cosplay-kilpailun väki, joihin kuuluu Desuconin työntekijöiden bongaamia upeita asuja. Ja nämä asut ovat todellakin upeita ja voittajaa on vaikea arvioida. Lavalla nähdään jokaisen esiintyjän suurin painajainen, kun asu alkaa hajota kesken poseeraamisen ja esiintyjä joutuu keräämään osia sieltä täältä kuultuaan ensimmäisten huutavan yleisöstä asun hajonneen. Voittajaksi selviytyy tämä upea asu yksityiskohtien, hahmouskollisuuden ja materiaalivalintojen ansiosta.

Purkaudumme pihalle ja lähdemme valokuvaamaan muita cossaajia, koska kaascosplayssa oli täyttä. Ystäväni saa hieman ennen kyytimme saapumista maistaa coniväsymystä kymmenen tunnin päivän jälkeen. Ilta ystäväni kotona on täynnä kaikenlaisia tunteita, mutta mikään ei latista hyvää mieltäni. Lataamme kuvia heti kotiin päästyämme heidän koneelleen ja valitsemme muutamia nettiin meneviä. Ystäväni tilapäivitys saa meidät nauramaan ”* * on ernu henkilön Anniin kanssa paikassa Lahti, Sibeliustalo” (ja kuvana yhteiskuvamme). Päätän illalla, että haluan olla mahdollisimman miehekäs huomenna, koska naisekkuus ei sovi minulle. Yllätyn ystäväni innosta kasata itselleen yhdessä illassa Dr. Who Tenth:in asu. Tiedän toden teolla onnistuneeni perehdyttämään ystäväni cosplayhin, kun hän haluaa jo tehdä toisen asun seuraavaa päivää varten. Ja olen iloinen siitä, että hän tajusi itsekin, kuinka mukavaa on olla asussa.

 

Sunnuntai

Desuconin viimeinen päivä! Ja uusi asu päälle. Partaan menee vaihteeksi koko tunti, mutta avatessani mustat hiukset ja vetäessäni miehekkäämmän varustuksen päälleni, tunnen oloni paljon kotoisammaksi. Viihdyn ystäväni isän paidassa ja saan sen heiltä omakseni päivän päätteeksi. Päivä alkaa Sibeliustalolla samantapaisesti kuin edeltävä – käymme kuvaamassa asujamme metsikössä ja sitten menemme ostoksille. Teen enää muutamia ostoksia, mutta nyt pääsemme taidekujallekin ostamaan jotain. Ja viimein! Sielläkin on Hobitti-aiheista taidetta. Sunnuntai on hyvin lyhyt, koska joudun lähtemään jo kolmelta.

    Olemme ystäviemme kanssa, valokuvaamme ja kiertelemme siellä täällä. Haemme liput Cosplay-esitykseen ja meille tehdään kenkienvalmistusgallup. Hävettää ihan, etteivät kenkäni kuulu tähän kyseiseen pikacossiini, mutta kerron kaiken, mitä kysyjämme haluaa tietää. Selitän luultavasti aika paljon, koska suhtaudun cosplayhin analysoivasti ja mitä jonkin valmistamiseen tulee, pohdin sitä tarkkaan. Olisi todella hienoa, jos voisi ottaa osaa kenkienvalmistuspajaan – mutta siihen tarvitaan isot tilat. Gallupin jälkeen suuntaamme esityskisaan katsomaan hauskoja esityksiä, joita pienet porukat tai yksittäiset esiintyjät ovat suunnitelleet. Tämä juontaja ei ole niin hauska kuin edellispäivän cosplaykisan juontaja, mutta pointit tulivat silti selväksi. Jälleen kerran voittajasta ei ole mitään epäilystä, vaikken saanutkaan kuvia tai ollut päättäjäisissä kuulemassa voittajaa. Unohdin näet kameran narikkaan. Mutta tämä Dugtrio porukka saa yleisön nauramaan itsensä kipeäksi olivat he Pokémon faneja tai eivät, mutta kaikki nauravat. Vaihteeksi muiden kilpailijoiden ongelma oli se, etteivät he saaneet yleisöä yhtä hyvin mukaan.

   Aikaa jää enää yhdelle yllättävälle kohtaamiselle esityskilpailun jälkeen. Istumme kaikessa rauhassa syömässä kaikkine laukkuinemme ja katseet ovat kohdistuneet lattiaan. Olen rapsuttanut jo viikseni pois, jotta voin kerrankin syödä kunnolla conissa. Ruokailuhetki katkeaa, kun tumma hahmo lähestyy laukkujamme ja pysähtyy niiden eteen. Olen hämilläni ja katson ylöspäin – jalkaa, jalkaa.. nyt se vaihtui keskiruumiiksi... valkoiset kasvot? Edessämme seisoo suurikokoinen Slenderman, joka ojentaa minulle kohteliaasti kättään. Tartun siihen ja puristamme kättä. Hän kääntyy hitaasti ystäväni puoleen ja hekin kättelevät. Kohta Slenderman tekee eleen, joka tarkoittaa conikielellä halataan. Nousen pystyyn, kurkottaudun oikein, jotta voin halata tätä pitkää henkilöä. Ystäväni tekee samoin. Slenderman kumartaa kiitoksena ja lähtee pois luotamme. Ruokailuhetki jatkuu hämmentyneenä.

    Päivä tuntuu päättyvän ennen kuin se alkoikaan, käyn heittämässä englantilaiselle herrasmiehelle hyvästit myyntipöytäsalissa ja lähdemme pois Sibeliustalolta. Minua harmittaa, että viimeinen päivä meni hyvin nopeasti, enkä ehtinyt oikeastaan tehdä mitään erityistä. Ystäväni saama hahmoflowtila on hyvä uutinen ja päätös siitä, että tulemme ensivuonnakin toinen iloinen asia. Kotiin lähteminen harmittaa jokaisen conin jälkeen. Ehkä vielä joskus pääsen sellaiseen coniin, joka on viikon... Junassa istun yksin ikkunan vieressä, minun lippuni on jo tarkistettu ja tiedän junan lähtevän Tampereelle raiteelta viisi (en kyllä oikeasti muista sitä enää), viereeni istuu nuori mies ja hänen tuttavanaisensa. He juttelevat lähes puolituntia tunnin matkasta taukoamatta ja sitten he alkavat miettiä, miltä raiteelta Tampereen juna lähtee. Olen ollut koko sen ajan hiljaa, mutta käännyn nyt heidän puoleensa ja sanon heleällä naisäänellä "Se lähtee raiteelta viisi." He kiittävät hyvin hämmentyneen näköisinä ja ovat hiljaa koko loppumatkan. Mitä? Eivätkö kaikki tiedäkään vielä cosplaysta?

 

Siinä oli nyt aikas pähkinän kuoressa koko Desuconini. Kun nyt olette nähneet kuinka pitkä tämä on, tiedätte myös toisen syyn sille, miksei tätä julkaistu heti seuraavana päivänä Desuconin loppumisen jälkeen. Tracon on tulossa ja valmistelut ovat vauhdissa. Olen jopa perehdyttänyt tässä välissä kaksi pikkuista hobittia, jotka odottavat myös innolla ensimmäistä vuottaan. Tehdään Tracon 9:stä yhtä ikimuistoinen kuin tästä Desusta ;)

Tässä vielä joitain kuvia sieltä täältä Desuconista;

 

Euro Cosplay-karsintojen osanottajat

Hall Cosplayn osanottajat

Ystäväni sunnuntaina

Minä sunnuntaina

Frodo, jonka säikäytin hengiltä