Sunday, 25 January 2015

Cosplay suunnitelmia vuodelle 2015

Tämä on ensimmäinen kerta, kun minun täytyy tehdä tälläinen. Ensimmäisenä tulee mieleen se, ettei blogikaan ole kovin kauan ollut vielä pystyssä. Toinen syy on se, että olen ollut niin kiinni ensimmäisessä cossissani, etten ole edes uhrannut ajatusta uudelle asulle. Kolmas syy on se, että olen saanut niin paljon kavereita, jotka on tehnyt tuhottoman monta asua, että alkaa itseäkin väkisin tehdä mieli tekaista joku uusi. No, aloitan neljännen cosplayvuoden ilmeisesti 2-3 uudella asulla. Tämä tulee sitä paitsi olemaan ensimmäinen kokonainen furryvuoteni, jos unohdetaan se, ettei minulla vieläkään ole suittia...
   Fire Emblem ei ole pelinä itsellä ollut kovin läheinen, kun olen pelannut sen hahmoilla vain Smash Brosissassa, mutta jotenkin päädyin ihastumaan Robiniin kyseisestä pelistä. Myös Marth oli minulla kerran suunnitelmissa viime kesänä, mutta jotenkin minulla meni näin kauan päättää kumman teen. Robinissa pidän eniten hänen vaatteidensa yksityiskohtien paljoudesta, koska haluaisin kokeilla jotain astetta yksityiskohtaisempaa (sanoo tyttö, jonka ensimmäinen cossi oli Thorin Tammikilpi). Ja kun kaverikin tekee samaan sarjaan cossin, niin kaikkihan on hyvin. Olen myös löytänyt Robinin asun valmistamista varten todella hyviä ohjeita netistä, mikä saikin minut valitsemaan hänet ennemmin kuin Marthin. Tarkoitus tosiaan käyttää tuota asua ainakin Desuconissa kesällä (jos saadaan liput), vaikka yritänkin tehdä sen jo ennen Kupliita valmiiksi. Tajusin vain, että en voi olla Kupliilla kuin päivän, jonka takia Kuplii asuni on Thorin tänäkin vuonna.
   Takeru Wajima on ollut viime vuoden Desuconista lähtien suunnitelmissa ja oikeastaan Desussa me sovimme ystäväni kanssa, että tekisimme Sherdock Bonesista seuraavat asumme. En ole vielä päättänyt, teenkö myös Sherdockin vai otammeko ystäväni koiran esittämään Sherdockia (luultavasti teen tai pyydän tuttua tekemään minulle tuollaisen pienen spanielin pennun, joka saa roikkua olallani). Takerun asu on toivottavasti myös sopivan kevyt kesän coniin, koska viime vuonna oli jotenkin kuuma kaikkina kolmena päivänä. Robin saattaa olla hieman lämmin pitkän takin takia, mutta siksi minulla onkin kaksi cossia kolmelle päivälle. Jos kaksi päivää on aivan kamalan kuumia, olen silloin Takeru-cossissa, ja jos ne on kylmiä, olen Robinina.
   Kesällä olisi myös tarkoitus aloittaa whovian kaverin kanssa pidemmän ajan cossi-projekti, eli neljän Dalekin rakentaminen. Teemme tänä vuonna kesällä ainakin yhden Dalekin prototyypin ja jos se vaikuttaa onnistuneelta, eikä tule liian kalliiksi, teemme ehkä Tracon 11 tai Tracon 12 neljä eri väristä Dalek-asua. Saimme idean kerran aamulla bussissa matkalla kouluun ja aloimme heti suunnitella, miten asussa voisi liikkua ympäriinsä, mitä kaikkea conin järjestäjiltä pitäisi kysyä ennen kuin saisimme edes raahautua noissa asuissa sisälle yms. ja sitten kun saimme vielä kaksi muuta innostumaan tästä ryhmäcossi-ideasta, löimme prototyypin rakentamispäätöksen lukkoon. Mikäli prototyyppi onnistuu, tulen jakamaan tänne työskentelystä kuvia ja vinkkejä oman rakentamiseen ;)
   Viimeisenä on Nanian partial suit, johon koetan kovasti kerätä rahaa. Tiedän jo keneltä tilaan partialin, mutta olen yhä parisadan euron päässä unelmastani... Ainahan sitä voisi itse rakentaa, mutta mieluummin ostan kerralla hyvän kuin teen itse kymmenen huonoa. En kuitenkaan ole ammattilainen fursuittien päiden rakentamisessa, en edes hännän tekemisessä... Kuva on muuten oikeastikin minun fursoonastani piirretty, tilasin sen Tracon 9:sin aikoihin.
   Tällaista siis tänä vuonna luvassa :3

Sunday, 11 January 2015

Yukicon 2.0

Yukicon 2.0 10.1.15

Saavuin paikalle ilman lippua – lähdin pois uusien ystävien kanssa

Aamulla en oikein tunnu pääsevän ylös sängystä ja syynä on varmaan kouluviikko. Päätän kuitenkin ehkä neljännen torkun jälkeen, että on pakko nousta tai emme ehdi junaan. On coniaamu. Se tarkoittaa aikaista heräämistä, puuron keittoa ja asun päälle pukemista. Muista coniaamuista poiketen, en tee partaani vielä. Aion näet mennä junassa opiskelijahinnalla, enkä usko heidän tunnistavan parrakasta, mustahiuksista, panssaripukuista henkilöä siksi samaksi nuoreksi, joka on blondi ja hänellä on silmälasit. Liput junaan on ostettu jo edellisenä päivänä, joten meillä ei sinänsä ole niin kova kiire, mutta toisaalta on, koska juna Helsinkiin Tampereelta on jo päätetty. Choma tulee mukaani, jotta saan edes luvan vanhemmiltani lähteä ”Suureen ja vaaralliseen johonkin Helsinkiin”, niin kuin he sitä minulle kuvasivat. Meidän lähtömme myöhästyy hieman, koska äitini ei ymmärrä auttaa panssaria päälleni ja kissamme päättä parkkeerata suoraan auton eteen pesemään itseään. Minulla ei ole liian lämmin autossa, mutta ihan tarpeaksi lämmin ettei tuo parin asteen pakkanen haittaa. Minulla on ylläni nyt pitkähihainen kauluspaita, sen päällä villapaita, jonka päällä panssari, jonka päällä fleece-liivi, jonka päälle tulee vielä joskus turkiskoristeinen nahkatakki, mutta se on nyt vielä omassa kassissaan takapenkillä. Meidän piti olla kaupalla suunnilleen kymmentä vaille kahdeksan, jotta äitini ehtisi hakea minulle rahaa muun muassa bussia varten, mutta me olemme siellä tasalta ja lähdemme jatkamaan matkaa noin kymmenen yli. Juna lähtee tunnin päästä.
   Juna-asemalla minua varmaan tuijotetaan jo, koska paikalla on paljon aamuväsyneitä aikuisia ihmisiä. Ensitöikseni vedän roolin päälle ja koetan leikkiä palvelijan käskyttäjää, mutta lopulta päädyn vain sitomaan itse kengännauhani ilman Choman erityistä apua. Minun piti laittaa piilarit jo kotona, mutta koska olimme jo muutenkin myöhässä, en ollut ehtinyt laittaa niitä. Niinpä minä käyn maahan toisen polven varaan, ojennan Chomalle peilin ja hän pitelee sitä sen aikaa, että saan huonommat piilarit silmääni. Sanon huonommat siksi, että ne kirvelevät aina silmiäni – kuten myös nyt – ja ne eivät tahdo jäädä silmiin. Eräs piilarilaatu on niin täydellisen muotoinen silmääni, että se jää heti kun sen vaan saa silmään laitettua, eikä putoa sieltä ennen aikojaan pois. Okei, miksi puhun piilareista? No, ovathan ne tärkeä osa cossia, koska ilman niitä a) ei näkisi b) lasit päässä ei välttämättä näyttäisi hahmoltaan ja c) ne voivat myös saada silmienvärisi toiseksi. Kannattaa siis mieluummin ottaa hyvät piilarit kuin sellaiset, jotka kirvelee, sattuu muuten tai tuppaa putoilemaan helposti. Tämän jälkeen lähdemme junaan ja junassa istuudumme peräpaikoillemme, joita toivoimme ensinnäkin sen takia, että sitten emme ole ihan kaikkien ihmisten keskellä ja siitä oli lyhyt matka oville. Junassa muutamat vanhemmat naiset katsovat asuani, koska minulla ei ole vielä edes peruukkia, vaikka olen täysin Thorin cossissani. Kun konnari on käynyt tarkistamassa lippumme (siis sellainen erittäin mukava nuori nainen, jolla on kiva hymy), alan järjestellä täpötäyttä junanpöytääni, jotta voin aloittaa meikkaamisen. Chomasta ei ole paljon apua minun noin 1h 35 min vievässä parran liimausoperaatiossa. Junassa parran liimaaminen on kamalan hankalaa ja tuntuu koko ajan, että siitä tulee huono, mutta noh minulla ei ollut enempää aikaa tehdä sitä. Chomakin kommentoi, että kuka sitä katsoo tulevassa luistelushowssa, että ”no nyt sillä on kyllä toi kohta millin paksumpi ja toi puoli on puoli milliä korkeammalla kuin toinen.” Hyvä pointti. Ennen kuin juna pysähtyy, päädyn lähimpään vessaan tarkistamaan partaani ja minua ärsyttää, kun tajuan kuinka hyvä peili ja valaistus siellä oli meikkaamiseen. En tosin usko, että muut matkustajat olisivat olleet ilahtuneita siitä, jos olisin varannut sen koko matkaksi.
   Kun tulemme viimein Helsingin päärautatieasemalle, olen heti haltioissani siitä kuinka suuri se on. Tämä on ensimmäinen kertani, kun olen siellä sisällä. Olemme päättäneet, että käyn nopeasti vessassa parantamassa meikkiä, ja muutama nainen näyttää jotenkin hämmentyneeltä, kun jonotan heidän kanssaan samaan vessaan. Vessa toimii kolikolla, mutta jokaisen ei tarvitse pistää kolikkoa, jos osaa luikkia sisään toisen ovenavauksella, kuten minä sitten lopulta tein. Vaan unohtuipa vessan ulkopuolelle se ainoa asia, millä ajattelin partaani parannella, nimittäin kajaalilla saa valkoiset kuivettumat piiloon. Eikä se liimapullokaan aukea! No, kipitän nopeasti ulos ja meikkaan käytävässä, kun Choma pitää jälleen peiliä minulle. Hän on vetänyt uuden takkinsa ylleen ja minä olen vetänyt viittani niskaan, kun lähdemme etsimään jostain Helsingin karttaa. Se löytyykin parin mutkan takaa ja onnistumme jotenkin hahmottamaan reitin Kamppiin. Lähdemme ulos etsimään tätä reittiä, mutta Helsinki on suuri ja sokkeloinen, ja me joudumme pian harhaan, mutta emme liian kauas. Huomaan, että eräs taksikuski on pysäyttänyt autonsa pienen sivukadun reunaan ja nousee juuri pois autostaan, kun olemme menossa häntä kohti. Mielessäni välähtää yksi ajatus – taksikuskienhan pitäisi tuntea seutu hyvin, voimme kysyä häneltä reittiä. Pysäytämme miehen ja minä kysyn häneltä, mistä pääsemme Kamppiin. Hän on ystävällinen ja kertoo meille reitin, lopulta myös näyttäen ihan konkreettisesti, minkä kadun päähän meidän pitäisi mennä. Emme olleet kuin ehkä vajaan korttelin päässä ostoskeskuksesta, jossa on myös linja-auto- ja metro-asemat (tamperelaisena linja-autoaseman näkeminen ostoskeskuksen sisällä on jotenkin omituinen kokemus, koska bussit lähtevät saman tyyppisiltä porteilta kuin esimerkiksi lentokoneet – ja mitä ihmettä? Linja-autoasema sisällä ostoskeskuksessa? Mikä ihmeen paikka tämä on?)

Koetamme etsiä bussien numeroita, että mistä ja millä meidän pitäisi lähteä kohti Yukiconia, kun kuulen jonkun muun kuin Choman sanovan nimeni. Käännyn ympäri ja näen Traconissa tapaamani Thranduilin (huom. ei BlingThranduil vaan se toinen Thranduil). Hänellä on yllään upea Sherlock cossi ja tiedän siitä, että hänkin on tulossa coniin. Kysyn nopeasti, millä bussilla meidän pitäisi mennä ja hän sanoo, että meidän kannattaa seurata häntä ja hänen ystäviään. Onneksi me tapasimme. Jos emme olisi menneet Choman kanssa harhaan, emme ehkä olisi tavanneet Thranduilia ja löytäneet Yukiconiin, tai emme ainakaan ajoissa. Meillä on käytännössä siirtymiseen noin kaksi tuntia, kun meidän pitäisi olla paikalla ennen yhtä ja junamme oli Helsingissä yhdeltätoista. Samassa bussissa näen myös ehkä kymmenen muuta coniin menijää, kaikki vieraita minulle, mutta suurin osa on cosseissaan. Istun niin päin, että näen Thranduilin koko ajan, jotta voimme jäädä Choman kanssa samalla pysäkillä pois kuin hän ystävineen. Monet coniin menijät vaikuttavat jotenkin hämmentyneiltä ja alan huolestua siitä, tietävätkö hekään loppujen lopuksi, missä meidän pitäisi jäädä pois. Pieni porukka jää jo aikaisemmin, kun yksi heistä väittää nähneensä kulttuurikeskuksen, mutta minä haluan seurata Thranduilia. Hänet minä kuitenkin jotenkin edes tunnen. Tutumman kanssa on mukavampi joutua eksyksiin kuin ihan ventovieraan. Menee vielä pitkä hetki, ennen kuin me nousemme pois. Kuljemme pitkiä mutkikkaita teitä pitkin, ja yhdessä välissä olemme vähällä menettää näköhavaintomme Thranduilista ystävineen, mutta minä huomaan heidät puiden välistä ja tiedämme siis minne mennä. Kun tulemme paikkaan, jossa on luistelukenttä ja uima-allas… Mitä? Uima-allas? Sula uima-allas on melkein suoraan edessämme, kun saavumme ulos metsäreiteiltämme.
   Iso valkoinen rakennus on luistelukentän takana. Sen täytyy olla kulttuurikeskus, koska siellä sisällä liikkuu paljon ihmisiä ja edustalla saattaa nähdä muutamia cossaajia. Menemme kohti tätä rakennusta ja mietimme Choman kanssa, missähän se kirjasto oikein on. Kiipeämme portaat ylös ja saamme tietää, että kirjasto on ihan kiinni tässä kulttuurikeskuksessa. Miten hyvä tuuri! Olin saanut sellaisen kuvan, että kirjasto olisi jossain kamalan kaukana, ehkä luistelukentän toisella puolella (kenttä on suhteellisen iso, jos sen pinta-alaan lasketaan mukaan myös alue luisteluradan keskellä, jossa ei voi luistella, muuten se on ehkä keskikokoinen ja siellä on paljon ihmisiä). Juoksen suoraan naisten vessaan käytävän päähän, koska minun on pakko päästä tarkistamaan partani ja vetämään housujani ylös. En edes sano Chomalle, missä hän odottaa ja tajuan sen vasta vessassa, eli myöhään. Chomalla on kova nälkä, kun palaan hänen luokseen kirjastoon. Istuudumme katsomaan Kikin lähettipalvelua, jota joukko ihmisiä on katsomassa kirjastossa valkokankaalta. Choma syö hieman aamiaista (kellohan on jo jotain 12, niin miten olisi toinen aamupala?) Hätkähdän hieman, kun Kili, jonka tähden lähdin aamulla aikaisin liikenteeseen, löytää meidät kirjastosta. Huomaan heti, että heillä on hyvin tehdyt asut Filin kanssa, vaikka niissä on toki omia erilaisia puutteitaan, mutta ne ovat keskeneräisinäkin parhaimpia Suomessa näkemiäni. Käymme Kilin kanssa osuuteni läpi ja kuuntelemme kappaletta, ja sitä milloin minun pitäisi tehdä mitäkin esityksen aikana. Olemme noin yhteen saakka sisällä ja teemme tuttavuutta toisiimme. Ensin juttu ei ihan lähde tuosta noin vaan Filin kanssa, mutta Kilin kanssa olemme olleet jo syyskuusta saakka tekemisissä. Fili vaikuttaa silti mukavalta. Me aiomme siirtyä pian luistelukentälle, koska Kilin pitää päästä testaamaan jää ennen esitystä. Ennen kuin sinne ulos edes selviää, meistä käydään ottamassa pari kuvaakin.

Siirrymme ulos. Kello on noin yksi ja Kili haluaa harjoitella kuvioitaan. Kun Kili sitoo luistimiaan jalkaansa, tulee radiosta eräs niin tanssittava kappale, etten voi vastustaa tanssahtelua koko kansan nähden korokkeella, jolla ihmiset sitovat luistimiaan. Filikin keinahtelee hieman ja se on merkki siitä, että kemia alkaa toimia. Kilin lämmiteltyä hetken, teemme harjoituksen siitä, kummin päin minun pitää seisoa keskustassa ja minne lähteä, miten ojentaa Arkkikivi hänelle ja varoa hänen pyörimistään ympärilläni... Paljon tavaraa, eikä mahdollisuutta kokeilla kerran kokonaisuutena läpi, koska paikka on niin täynnä ihmisiä. Kokeilemme myös, miten hyvin Kili pystyy vauhdista työntämään Arkkikiven jäätyneisiin sormenpäihini ja nappaamaan Fililtä miekkansa, ja se menee erittäin hyvin. Tämän jälkeen minä ja Fili muutumme käytännössä hyödyttömiksi tässä lämmittelyssä, mutta saamme hyvin aikaa tutustua toisiimme. Se lähtee vähitellen, mutta lopulta meidän on jo helpompi kommunikoida keskenämme. Katselemme yhdessä, kuinka Kilin hupulla on oma elämä ja se pyrkii aina pyörähdyksissä eteen, miten ihmiset alkavat vähitellen väistää ja antaa Kilille enemmän tilaa, ja sitten me vain puhumme jotain. Choma on vahtimassa tavaroita ihan siinä lähellä, mutta tulee aina välillä jäälle luoksemme kertomaan, että hänellä on kylmä. Vielä pitäisi noin puoli tuntia kitua pihalla ja sitten pääsisimme takaisin sisälle. Yhdessä välissä otan kukkakruununi pois, jotten unohda sitä esityksen ajaksi pois ja Fili tulee luokseni. Hän sukii hiukseni parempaan kuntoon ja ottaa lettini esille. Mistä voit tietää, että toinen on varmasti hyväconikaveri ja ystävä muutenkin? Hän tulee ja sukii peruukkisi kuntoon, vaikket pyydä sitä erikseen. No, kyllä minäkin autoin hänelle ennen ulos siirtymistä viikset parempaan kuosiin, että ehkä tämä oli puoliksi vastapalvelus.
   Reunassa seisoskelussa on omalla tavallaan hassu vaikutus. Kun siinä on kaksi niin selkeästi samaan sarjaan kuuluvaa henkilöä, ihmiset alkavat tuijottaa pidempään ja näenpä jonkun myös ottavan kuvan tai videoivan Kiliä harjoittelemassa. Tällä kertaa yllätyin toden teolla suomalaisista. Monet tulivat kohteliaasti kysymään, mikä tämä meidän juttumme on. Eräs nainenkin tuli lapsensa kanssa siihen kysymään meiltä, kun tytär ei ollut uskaltanut tulla yksin. Me/ tai siis Fili, selitti heille, että tämä on Yukicon ja cosplayharrastusta, johon myös kalliolla hieman kauempana poseerannut Elsa Frozenista kuului. Kuulimme Filin kanssa Chomalta myöhemmin, että eräs isä oli miettinyt, mitä me oikein touhuamme ja hänen poikansa oli selittänyt, että me olemme Hobitista.
   ”Jaa, Tolkienia!” isä oli vain tokaissut pojalleen. Voiko tuon paremmin sanoa? No, me jatkamme jutustelua Filin kanssa, minä koetan saada viiksiäni pysymään edes jotenkin aisoissa, mutta älyän kohta, että meitä kuvataan isolla kameralla, joka vaikuttaa hieman tv-kameralta. Koetan esittää, etten muka huomannut sitä, mutta aivan varmasti huomasin. Kohta huomaan myös, että tällä kameratyypillä on myös kaveri joka pitää sitä harmaata karvaista mikrofonia. Pelkään hetken, että he äänittävät puheitamme ja olen ihan varmasti sanonut kaikkea ihan hullua sinä aikana, kun en ole huomannut heitä. Pidän roolin kuitenkin yllä. Se on tärkeintä jos on huomannut kameroiden kuvaavan. Kili kaatuu kerran, mutta ei onneksi pahasti eikä minkään hypyn jälkeen. Äänivastaava pyytää Kiliä pian luokseen ja me testaamme, kuinka hyvin Kili kuulee musiikin kentän toiselle puolelle. He sopivat siinä jotain myös toisesta koreografiasta ja yhtäkkiä älyän unohtaneeni kaiken – missä välissä minun piti lähteä kohti keskustaa, milloin pois sieltä… Kysyn sitä nopeasti Kililtä ja hän vain sanoo, että piruetin kohdalla. Olen vain että aha. Odotetaan sitten että piruetti alkaa ja lähdetään sitten. Järkkärien tullessa paikalle, osa ihmisistä saadaan pois, mutta kaikki eivät silti tajua lähteä. Lapset vain tulevat kentälle, vaikka eivät saisi, koska olemme jo noin kymmenen minuuttia aikataulusta myöhässä. Lopulta kenttä on tyhjä ja minä tajuan kauhukseni, kuinka pitkä matka keskustaan on. Kun kenttä on tyhjä, se näyttää aivan armottoman suurelta ja pelkään, etten ehdi ajoissa. Musiikki alkaa. Tunnistan ensimmäisen Hobitti elokuvan lopputekstien laulun alkusävelet missä vain. Pelko jää kuitenkin sisälleni elämään niin vahvana, että tajuan viimein keskustassa seistessäni, että olen siellä liian ajoissa. Älyän tämän todella vasta keskustassa, mutta Kili tekee hyvän korjauksen, ettei tämä näyttäisi oudolta ja minä koetan olla hyvin majesteettinen seistessäni siellä jo etukäteen. Ojennan Arkkikiven hänelle hieman hitaammin kuin piti, seuraan sivusilmälläni sitä, kun Kili kiertää minut kerran ympäri ja lähden sitten kohti kentän toista päätyä. Älyän kulkevani todella hitaasti ja joudun kiristämään tahtiani. Toivon vain koko ajan, etten pilaa videota. Tämä kaikki siis videoidaan ja useammallakin kameralla.
   Kun viimein seisahdun samaan linjaan Filin kanssa, käännyn ympäri ja hämmennyn. Yleisöä on todella paljon. He olivat olleet koko tämän ajan selkäni takana, enkä siis ollut nähnyt heitä. Nyt minua alkaa todella pelottaa. Alan tarkkailla Kiliä kiinteämmin ja valmistautua henkisesti siihen, että kohta hän tulee ja iskee Arkkikiven kouraani. Entä jos pudotan sen? Mitä sitten? Jätän sen maahan? Kävelen sen palasten yli? Olen niin hermona, että ojennan käsiäni hieman etuajassa Kiliä kohti, mutta hän on onneksi todella tulossa minua kohti eikä vain luistelemassa ohi. Kun kivi on jälleen minulla, alan tarkkailla sivusilmällä Filiä ja kuunnella musiikkia. Pitäisi saada kaksi askelta samaan tahtiin ja ehtiä sen jälkeen vielä keskelle kenttää. No, me emme aivan ehdi sinne, mutta Kili tekee hyvän korjauksen ja luistelee luoksemme takaperin loppumatkan. Kohta me seisommekin siinä rinnan ja yleisö taputtaa. Me onnistuimme, ajattelen, kun Kili heittää kädet meidän olkapäidemme yli ja me kumarramme. Hän on iloinen. Me emme kaatuneet kukaan meistä ja se meni ihan hyvin muutenkin. Tulemme Filin kanssa pois kentältä, koska Kilillä alkaa pian toinen esitys, jossa taustalla soi kolmannen Hobitti elokuvan loppukappale. En edes tajua sitä katsellessani, että se on lyhennetty. Kili kertoo tästä hieman myöhemmin ja minä olen aivan että ”häh? Oliko sitä lyhennetty?” Kilin kumarrettua vielä viimeisen koreografiansa jälkeen, hän luistelee luoksemme läkähtyneenä ja hänen tuttavansa nauravatkin, että Kili on nyt ainoa, joka voi sanoa, että hänen on kuuma ulkona. Minulla ja Filillä on varpaat ja näpit jäässä ja Choma taitaa olla iPadiaan myöten jäässä. Kili nojaa minua vasten ja huomaan taas, että meitä kuvataan. Tällä kertaa se ei haittaa, koska he kuvaavat aina välillä myös meille juttelevaa Elsaa, enkä minä juuri nyt koeta saada viiksiä pysymään päässä.
    Sovimme Kilin kanssa, että menemme nyt ottamaan muutaman yhteiskuvan, kun hän on päässyt ylös ja ottamaan luistimensa pois. Kuljen hänen vanavedessään ylös ja parkkeeraan penkin taakse. Fili auttaa häntä hieman, mutta sitten luoksemme tulee toinen Fili (jota kutsumme tästä lähtien nimellä miittiFili, jotta ei henkilöt sekoitu). Hän tulee Filin luokse sanoen, että on jotenkin tutun näköinen naama ja ihastelee tämän asua – no, kyllähän minäkin ihastelin sitä paljon – ja ilmoittaa, että hän pitää hobitti miitin ihan pian kirjastossa. Lupaamme kaikki neljä tulla kohta, kunhan olemme saaneet kuvatuksi edes hieman. Täytyyhän sitä olla todistusaineistoa, että on ollut tapahtumassa ja keiden kanssa erityisesti. Kilin pitää kuitenkin soittaa eräälle tuttavalleen ja Choma ottaa muutaman kuvan minusta ja Arkkikivestä. Niistä tulee oikeasti kivoja kuvia, minä pidän siitä miltä Arkkikivi näyttää.
 
Se ei näytä vain muoviselta pallolta, vaan se näyttää mielestäni todella hyvältä. Parin pikaisen puhelun jälkeen, asetumme kuvaan ja otan myös muutaman kuvan vain veljeksistä kaksin.
Here are the Sons of Durin

My nephews
 
Choma yrittää ottaa kuvan myös toisesta kulmasta, kun eräs toinenkin henkilö tulee pyytämään, saako ottaa meistä kuvan. Annamme luvan ja jatkamme poseeraamista. Itse kuvatessani meinaan pudota laidalta, koska käytävä jossa kuvaamme, osoittautuukin kapeammaksi kuin luulin. No, tuleepahan kerrankin rehellisesti lähikuvia. Kuvien jälkeen Filikin on niin jäässä, että päätämme lähteä kohti kirjastoa ja miittiä. Siellä tapaamme miittiFilin portaiden yläpäässä ja hän sanoo, että miittitila on alakerrassa. Minusta tuntuu hassulta, ettei missään ole kylttiä, että miitit ovat siellä (rehellisesti sanottuna, en ollut edes huomannut portaita ennen tätä). Kili lähtee heittämään luistelukamppeitaan conin puolelle ja me menemme alakertaan, jossa päädymme pieneen huoneeseen, jossa on pöytä, paljon tuoleja, älytaulu ja hyllykkö. Ja valtaistuimeni!
   Valtaistuimeni on isokokoinen säkkituoli nurkassa, jonne päätän upottautua. Pystyn istumaan siinä niin mukavassa asennossa, etten halua edes kokeilla istua kovilla tuoleilla. Fili tulee istumaan viereeni tuolille ja ehdotan, että hyppäisi syliini istumaan, mutta toteamme kummatkin, ettei se ole paras vaihtoehto panssarin säästelyyn. Alamme jutella vähän sitä sun tätä, muun muassa olemmeko olleet koko ajan nelistään täällä (siis siinä vaiheessa kun Kilikin löytää perille) ja sanomme, ettemme ole. Eräs tästä miittiä pitävästä kolmikosta sanoo tunnistavansa minut ja kysyy, olenko ollut Tracon 8:n Hobitti-miitissä. Vastaan pitäneeni sen miitin ja kerron hieman, miksi en ollut koko aikaa teltassa toteuttamassa sitä. He kertovat tutustuneensa miitissäni ja yhtäkkiä minusta tuntuu, että miittini oli onnistunut paremmin kuin luulinkaan. Se oli oikeasti toiminut niin, että muutkin kuin me cossaajat, olivat tutustuneet toisiinsa ja pitäneet yhteyttä yllä. Hetki miitistä kuluu siihen, kun ihastelemme Kilin aseita ja nämä viisi muuta osoittautuvat kaikki kuopiolaisiksi (oikeasti, ollaanko me kaksi Choman kanssa täällä vaan ainoita pirkanmaalaisia?). Miitin pitäjät asettavat padinsa pöydälle ja kaiuttimet siihen, ja kytkevät Spotifysta Hobitin musiikkia päälle. Choma toteaa, että musiikista on tainnut muodostua meidän myötämme tärkeä osa Hobitti-miittejä (vaikka toisaalta tämä on varmaan toinen siitä Suomessa pidetty miitti). Onhan hyvää musiikkia aina mukava kuunnella. Syömme ja juttelemme aina neljään saakka, mutta Fili ja Kili lähtevät välissä luvaten tulla hakemaan meitä ennen kuutta kirjastosta. Alhaalla miittitilassa me keskustelemme näiden pitäjien eli miittiFilin, Disin (jee mä sain myös siskon :D) ja Hobitin kanssa myös siitä, miksi tästä miitistä tai muistakaan miiteistä ei oltu infottu kunnolla. He kertovat, että heille oli monena kuukautena sanottu, että laittakaa hieman myöhemmin sitten, kun he olivat laittaneet tänne coniin viestiä miitinpitomahdollisuuksista. Ihmettelimme myös, miksi conissa kuuluttiin ilmoittavan kaikista muista ohjelmista, että missä se on ja milloin kaiuttimien kautta, mutta ei sanaakaan miiteistä. Niistä lukikin vain netissä, jonne ne olivat tulleet esille noin viikkoa ennen conia. Minä kannustan heitä olemaan lannistumatta siitä, etteivät ihmiset löytäneet miittiin, koska siitä ei oltu conin puolesta hyvin infottu. Yukicon järjestetään toki vasta toista kertaa, jolloin on ymmärrettävää, että siinä on vielä paljon mahdollisuuksia puutteisiin. Conin järjestäminen ei varmasti ole kovin helppoa, joten heille pitää myös olla armollinen. Jossain vaiheessa alamme keskustella myös siitä, miten Traconissa kaikki on hoidettu niin, että ohjelmalehtisestä löytyy ja screeneillä lukee tulevista ohjelmista tai menovinkeistä, mutta täällä emme löydä miiteistä mainintaa ohjelmalehtisestä jonka pyydämme järjestyksenvalvojilta.
   Ennen kuin aikamme alakerrassa loppuu, päätän, että haluan näyttää heille konkreettisesti syyn siihen, miksi en ollut Traconissa pitämässä miittiä teltan puolella. Näen pöydällä tutun näköisen nettimokkulan ja tunnistan sen samaksi kuin se, joka pelasti miittini. Kiitän vielä nopeasti siitä, koska ilman musiikkia miitti olisi varmaan mennyt vähän, no… Eri tavalla. Minä kaivan sähköpostistani videon, jonka teimme miitin aikana (se ei ole valitettavasti vielä julkaistu kaikille, koska en ole pystynyt lataamaan sitä kanavalleni YouTubeen, mutta ilmoitan täälläkin, kun se on valmis). Firefox päättä kuitenkin olla ilkeä ja kaatua, mutta me vain nauramme tapahtuneelle ja koetamme uudestaan. Tällä kertaa video toimii. Olen iloinen siitä, että hekin ovat sellaisia ihmisiä, joita ei haittaa kommentoida kesken videon. Alfridin kohdalla hekin sanovat luulleensa näyttelijän tulleen Traconiin, mutta kerron hänen olevan hyvä ystäväni, jolla ei ole oikeasti yhteyksiä Alfridin näyttelijään – hän vain sattui näyttämään niin aidolta. He ihastelevat Thranduilia ja naureskelevat bloopereille. Kerron myös, että pikkuveljeni on videolla ja miitissäkin nähty Pippin ja he sanovat Pippinin ja Merrin olleen erittäin suloisia. He toteavat myös, että on hyvä kun sain heidät mukaan jo noin nuorella iällä eli 11 ja 12 vuoden iässä. Heillä on paljon aikaa cossata ennen kuin ovat täysi-ikäisiä ja paljon sen jälkeenkin. Videon jälkeen alamme pakkailla tavaroitamme kasaan, ja he miettivät ääneen, mitä voisivat tehdä, kun heilläkään ei ollut lippuja coniin. Me sanomme Choman kanssa, että voisimme jatkaa miittiä yläkerrassa, kun juttu kerran alkoi jo luistaa, emmekä me kuitenkaan olleet itse lähdössä vielä pariin tuntiin.
 
Siinä iltamme sitten meneekin, kahden pienen pyöreän pöydän ääressä nojatuoleissa löhöten. Älyän oikeastaan vasta yläkerrassa, että Dis on Dis, kun Fili kutsuu häntä jo vaikka kuinka monetta kertaa äidikseen. Me jatkamme syömistä ja jutustelua siinä, yrittäen kuitenkin olla hieman hiljempaa, kun ihan lähellämme katsotaan Kissojen Valtakuntaa valkokankaalta. Ulkona on jo kamalan pimeä, eikä ulos ole siis menemistä jos haluaisi vielä kuvata itseään. Hobitti kertoo, että heillä oli vielä ollut tarkoitus mennä miitissä adjektiivipeli ja tietovisailla, mutta emme sitten jostain syystä olleet aloittaneet niitä siellä. Sanomme kuitenkin, että olisi todella mielekästä mennä adjektiivipeli ja sen jälkeen sitten se tietovisakin. No, mepä sitten sanomme vuorotellen sanoja ja Hobitti repeilee aina välillä, ja pelkää ettei pysty lukemaan sitä niin, että pokka pitää. Osa niistä vaikuttaa oikeasti erittäin mehukkaan kohdan luovilta, mutta on siellä muutamia ihan tavallisiakin adjektiiveja kuten ruotsalainen, joista tulee loppujen lopuksi erittäin naurettavia. Kun tarina on valmis, kuvaan sen kokonaisuutena videolle puhelimeeni ajatellen erästä ystävääni, joka on Uudessa-Seelannissa, ja jolle olen luvannut lähettää videon. Tuo ruotsalainen on tarinassa muodossa ruotsalaiset veljekset Fili ja Kili, mukana on myös uusi Järvikaupungin herra, joka on edellistä halukkaampi ja Bilbon tuhmat muistelmat. Eikä saa unohtaa Gandalfin lonkeroista piippua, joka oli jäänyt irstaaseen Repunpäähän. Me nauroimme aivan liikaa, mutta onneksi elokuva oli loppunut, emmekä sinänsä kai häirinneet ketään.
   Tietovisassa on muutamia sellaisia kohtia, jotka saavat aivomme kipeiksi. Ne ovat lähinnä sellaisia asioita, jotka voi löytää kirjojen liitteistä tai kirjoista (joita en surukseni ole vielä lukenut kaikkia…), mutta on siellä paljon elokuvaankin liittyviä kysymyksiä. Esimerkiksi eräässä pitää luotella kääpiöiden näyttelijöiden nimet, ja minä alan luetella niitä ihan tuosta noin vaan, kunnes tajuan unohtaneeni näyttelijöistä vanhimpien nimet sekä Bomburin, vaikka olin kuullut nimen ihan pari päivää sitten. Saamme Choman kanssa yhteispisteinä kuitenkin noin puolet oikein, mikä on mielestäni ihan hyvin, vaikka emme ihan kaikkia nippelitietoja kuten vuosilukuja ja ikiä muistaneetkaan oikein. Todiste siitä, etten ole vielä liian syvällä tässä fandomissa. Alamme keskustella hieman tavallisemmin ja kerron kirjoitusurakastani, ja taidan taas puhua siitä aivan liian kauan, koska Hobitti alkaa näyttää väsyneeltä. Minulle paljastuu, kun lopetan kertomisen, että hänellä oli vain vessahätä ja lähden puoliksi kesken puhumisen näyttämään hänelle reittiä vessoille. Kun palaan, ei mene pitkään, kunnes Chomakin haluaisi mennä vessoille. Minua ihmetyttää, että minä ja Hobitti olimme molemmat päässet ihan kätevästi käytävää pitkin vessoille ilman, että järjestyksenvalvojat olivat kysyneet lippujamme, mutta minut ja Choman he pysäyttävät. Sanomme vain, että Choma on menossa vessaan ja he päästävät hänet sitten menemään ja minä palaan Disin ja miittiFilin luokse. Tokaisen, että jo on kummaa, kun kaikki haluaa vessaan ja Dis sanoo sen olevan inhimillinen tarve.
   ”Niin inhimillinen, mutta todella epäkääpiömäistä käydä vessassa”, minä sanon.
   ”Eihän meistä kääpiöistä kukaan ole sinne mennytkään!” Dis sanoo. Toden totta siskoseni. Kirjastossa istuskellessamme Slenderman tulee pelottelemaan Hobittia parikin kertaa ja Hobitti koettaa silmät kiinni halata Slendeä, ettei sille tulisi paha mieli. Meistä tullaan ottamaan porukkana pariin kertaan kuvia ja eräs tyttö tulee kysymään, olemmeko vielä huomennakin conissa, mutta pahoittelemme kaikki, ettemme ole. Myös vanhempi mies tulee kysymään meiltä puhelin kourassaan, että kuinka usein me olemme täällä ja minä vain vastaan, että kerran vuodessa ja sitten hän pyytää kohteliaasti kuvaa.
Durinin sukukokous kirjastossa
Hauskinta on se, kun kirjastotädit pyytää meistä kuvaa, jossa poseeraamme lohikäärmeen (köh köh siis Smaugin) pään luona. Hän sanoo, että se on nostettu siihen ihan meitä Hobitteja varten ja että tämä kuva tulee joskus kirjaston nettisivuille. Jotenkin hassua kuvitella, että he pitivät meistä cossaajista, jotka vain söimme ja vietimme aikaa heidän kirjastossaan, haluaisivat silti pistää meistä kuvan omille sivuilleen. No, ilmeisesti Suomessa on todella monenlaisia ihmisiä. Onneksemme tämä miittiFili löysi meidät sieltä luisteluradan luota, tai emme olisi keksineet Choman kanssa näin herkästi aikaa vievää tapaa viettää aikaamme kirjastossa. Puhumme myös yleisesti cossaamisesta ja siitä, miten esimerkiksi Tracon on vuosien aikana muuttunut, koska he ovat olleet todella monessa niistä ja kuulemma kaikissa Desuconeissa. Keskustelemme coneista lähinnä sen saman takia kuin mistä puhuin jo Yukiconin heikkoutena, eli siitä että se on uusi eikä ihan vielä tiedä mistä kaikesta pitäisi ilmoittaa ja miten. Tässä vaiheessa olemme käyneet järjestyksenvalvojien luona sanoen vain
   ”Emme halua päästä conialueelle, mutta jos saisimme kuitenkin ohjelmalehtisen?” Koska minä olin kysyjä ja saimme vain yhden Disin ja miittiFilin kanssa, näemme/näen jotenkin asiakseni pitää sen lehtisen itselläni. Me selaamme sen erittäin tarkasti Hobitin kanssa, mutta emme löydä miiteistä mitään mainintaakaan. Meillä on vielä eräs juoman haku yritys, jolloin minä silittelen Smaugin kuonoa ja yhtäkkiä uudet tuttavuuteni haluavat ottaa kuvan minusta ja lohikäärmeen päästä. Se kädessä ollut juomapullo hieman pilaa kuvan, koska olin oikeasti aikeissa kysyä vain kirjastontädiltä, voisiko hän hakea meille vettä, koska suurin osa meistä on jo janoisia (no ei varmaan joo tule jano siinä kun ei ole juonut vettä sitten aamu seitsemän jälkeen ja kello alkaa lähennellä jo kuutta illalla). Lopulta meille näytetään pari kannua, joista voimme ottaa vettä pulloihimme ja että se tuntuu taas hyvältä juoda jotain... Tajuamme kohta, että kirjasto on sulkeutumassa ja joudumme pakkaamaan pikaisesti kaikki tavaramme kasaan. Olemme kaikki iloisia siitä, että tapasimme ja saatoimme viettää niin paljon aikaa yhdessä (ainakin siis kolme tuntia) ja kohta Kili ja Filikin tulevat luoksemme. He kertovat, että voivat jo lähteä heittämään meitä rautatieasemalle, jotta ehdimme varmasti junaan. Menemme samaa matkaa ulos rakennuksesta miitissä tapaamiemme uusien tuttavuuksien kanssa ja ulkona hyvästelemme toisemme luvaten tavata vielä myöhemmin, ja he saivat kuitenkin molemmat blogiosoitteeni ja minä heidän, joten voimme pitää myös yhteyttä. Kiitämme heitä seurasta, koska emme oikeasti olisi tienneet mitä tehdä kirjastossa kaksin. Syödä loppuilta? Lukea kirjaa? Olla vaan hiljaa ja miettiä, mitähän sitä conialueella tapahtui? No, sillä tavalla ei ainakaan olisi saanut kavereita. Kili sanoo portaita alas tullessamme, että on pahoillaan, kun ei voinut olla niin paljon kanssani, mutta huomauttaa, ettei olisi tehnyt niin jos minulla ei olisi näyttänyt olevan ollenkaan seuraa. He keskustelevat Filin kanssa matkalla muista conissa näkemistään Fileistä ja yhdestä ehkä-Kilistä, ja minusta on ihan mukava kuulla siitä, vaikken itse päässyt sille puolelle.
   Matkalla Kilin autolle, Kili sanoo, että meidän täytyy joskus lähteä kunnolla photoshoottaamaan ja olen ihan samaa mieltä. Haluan vain parannella asuani ennen sitä. Ennen autoon astumista, Kili halaa minua ja kiittää jälleen siitä, että lähdin näin kauas hänen takiaan, vaikkei minulla ollut edes lippua. Koska sain uusia ystäviä ja hyviä kokemuksia, minua ei haittaa, ettei minulla ollut koskaan lippua coniin. Fili ja Kili jatkavat asuista puhumista vielä hieman autossa. Olen mielissäni, kun Fili suhtautuu asuuni kuitenkin hyvin, koska se on ensimmäinen täysin itse tekemäni asu ja hän antaa minulle muutamia kullan arvoisia ideoita siitä, miten aion kesällä parannella panssariani. Nähtyäni heidän asunsa, olen vakuuttunut siitä, että minun on panostettava vielä enemmän yksityiskohtiin seuraavalla kerralla. Automatkalla Helsinkiin, puhumme siitä, mikä sai meidät aloittamaan cosplayn. He olivat kuitenkin cossaneet jo kahdeksan vuotta ja tämä oli minun neljännen cossivuoden avaus. He kertoivat kumpikin kavereiden saaneen heidät lähtemään mukaan, mutta suurin osa heidän kavereistaan oli jo ehtinyt lopettaa, mutta he olivat vain jääneet tähän hommaan koukkuun. Fili oli kaiken lisäksi erittäin kilpailuhaluinen ja kertoi olleensa parissakin esityskilpailussa osallisena. Mietin, miltä tuntuisi tehdä joskus esitys heidän kanssaan? He olivat kuitenkin aikeissa tehdä Hobitti kolmosen Kilin ja Filin cossit ja minä Thorinin samasta elokuvasta, joten meitä olisi silloin jo kolme... Sanomme heipat ja lupaan pysyä yhteyksissä, kun tulemme asemalle ja jäämme pois Choman kanssa.
 
Kotimatka taittuu mukavasti junassa. Asemalla joku nuori nainen, joka katsoo minua muutenkin pitkää nenäänsä pitkin, toteaa vain ystävilleen että ”tervetuloa Helsinkiin”, kun kävelevät ohitseni. Se onkin sitten ainoa kommentti minusta, muuten kerään vain katseita joita en jaksa väsyneillä silmillä laskea. Junassa revin välittömästi jo hieman irronneen parran, koska olen nälkäinen ja haluan syödä kunnolla, eikä parran kanssa onnistu syöminen. Kokeilin sitä jo aikaisemmin päivällä keksien ja nakkien kanssa, mutta aina söin partaani, eikä se maistu hyvältä. Joku vanhempi nainen katsoo minua hieman kummissaan, kun olen vielä panssari päällä ja peruukkini päällä on kukkakruunu. Ensimmäinen junaetappi taittuu siinä, kun kirjoitan päivästä hieman ylös ja Choma torkkuu minua vastapäätä.
   Riihimäellä joudumme odottamaan toista junaa lyhyen hetken ulkona, koska se on kai vähän myöhässä. Säikähdämme hieman, kun eteemme pysähtyy hyvin vanhan näköinen vaunu, jolla on meidän vaunumme numero. Kiipeämme ylös vaunuun ja tulemme 90-luvun tyyliseen vaunuun, jossa penkit ovat mukavan pehmeät, mutta pöydät ovat kummalliset. Päätämme syödä omenat (edes jotain nesteytystä kiitos) ja sitten vain kuunnella musiikkia loppumatkan. Tampereella jäämme hetkeksi sisälle rautatieasemalle, koska toinen bussi jolla olisimme päässeet kotiin, oli lähtenyt noin viisi minuuttia ennen kuin saavuimme. Bussimme kulkee Tampere-talon edestä ja saan taas hymyillä hieman iloisemmin. Päivä on ollut mahtava ja tuo paikka saa minut aina hymyilemään. Minusta tuntuu siltä kuin olisin saanut taas uutta energiaa. Jos en ole saanut sitä, olen kuitenkin saanut hyvän mielen ja muutamia uusia ystäviä. Vihdoin coneista alkaa tulla sellaisia, että ystäviä vain tulee. Ja kun he ovat aitoja ystäviä, voi ystävyytemme jatkua vielä yli conienkin. Uskon, että ainakin minulla, Filillä ja Kilillä voi hyvinkin käydä näin, koska minulla muodostui vajaassa parissa tunnissa tunneside heitä kohtaan. Sellainen tunneside kuin mikä muodostuu ystäville viikkojen, kuukausien tuntemisen jälkeen. Enhän minä vielä tunne heitä, mutta haluan tuntea heidät. Haluan, että tästä conista jää enemmänkin kuin pari kuvaa ja ohjelmalehtinen, että tästä jää ikuisia ystäviä.