Tracon XI - perjantai ja lauantai aamu

Eli se erilainen con

No, nyt kyllä sai poistaa monta kohtaa coneissa kokeiltavien tehtävien listalta! En kyllä osannut odottaa Traconilta ihan tällaista vuotta, mutta olen äärimmäisen iloinen siitä, että sain kokea sen juuri näin ja juuri tällä porukalla. Tuli oltua perjantaina jo conissa, nähtyä Tampere-talon uudistuneet osat, kokeiltua "conipeliä", koettua lähes kaikkien niiden luentojen peruuntuminen joita olin jo innolla odottanut, sairastuttua kesken tapahtuman, kaappicossattua itselle vielä vierasta hahmoa kyseisen sarjan miitissä kesken conin kun kravatti jäi toisesta asusta kotiin, kannettua DS:ää mukana kaiket päivät, ostettua kirpparilta enemmän tavaraa kuin myyntipöytäsalista, kuvattua videoita oikein urakalla... Kaikki tämä tapahtui kolmen päivän aikana. Juu, en minäkään ymmärrä, miten coniin voi mahtua näin paljon - ja vielä paljon enemmänkin! Tuossa oli vain listattuna nopeasti kaikki ne, mitä kokeilin ensimmäistä kertaa tapahtuman aikana. Ja tuo lista ei kerro viikonlopusta vielä kuin jäävuoren huipun verran, jos sitäkään.

Huom - tämä on taas tälläinen todella pitkä, koska coneissa sattuu ja tapahtuu. Siksi jaan tekstin kahtia lauantain kohdalla. Ja toinen huomautus koskee sitä, että tämä osa viikonloppua käsittelevästä tekstistä on kirjoitettu lähes heti conin jälkeen ja loppu tulee olemaan melkein kaksi kuukautta myöhemmin kirjoitettua. Muisti voi tehdä tepposia, antakaa se anteeksi, olen vain ihminen :,D

Perjantai eli peliperjantai

Lähdetään ihan alusta siis! En oikein saanut nukuttua yön aikana, koska minua jännitti niin paljon ja olin odottanut Traconia taas kokonaisen vuoden niin innolla, että koulussa oli ollut hankala keskittyä vain pari päivää aiemmin. Vielä meikit puuttuivat kokonaan laukustani ja sellainen kapistus kuin hammasharja oli myös unohtua kotiin. En tiedä mihin aamu oikein kului, sillä en saanut mitään produktiivista aikaan 8-11 välillä vaan vasta todella puoli kaksitoista aloin edes tehdä jotain järkevää, nimittäin meikata itseäni. Luultavasti aamu kului vain siinä, kun pyörin innoissani ympyrää siitä kuinka coni alkaisi tänään ja huomenna sitten vielä ihan kunnolla. Koska olin todellakin hereillä jo kahdeksalta, kuuden tunnin yöunien jälkeen. Jos olisin conissa väsynyt, tiesin ainakin syyn... Kaivoin siis meikit esille, sillä tiesin niiden vievän noin tunnin, kun tekisin itsestäni enemmän tai vähemmän Shionin näköisen. Ja puoli yhdeltä olinkin sitten valmis ottamaan itsestäni muutaman valokuvan, joista löytäisin edes yhden siedettävän näyttää muille. Oli erittäin tärkeää, että ainakin Ace näkisi, millaisella meikillä olen matkassa, koska olin luvannut auttaa hänet löytämään reittinsä naamiaisliikkeeseen vielä tänään. 

Shion NO.6:sta

Olin vielä yövaatteissa hyvän tovin ennen kuin tajusin, että minun pitäisi vielä pakata loppuun matkalaukkuni ja tarkistaa, että minulta löytyi kaikki tarvitsemani. Se tarkistuslista oli suuri ja tuntui, että siihen täytyi koko ajan lisätä jotain uutta. Onneksi olin tehnyt sen listan jo viikko pari ennen conia, koska muuten en todellakaan olisi muistanut siinä kaksi tuntia ennen lähtöä, että mitä vielä puuttui ja mitä pitäisi jo olla laukussa. Suosittelen oikeasti tekemään listoja asioista, joita tarvitset conissa, jos et jo tee sitä. Varsinkin jos mukana on useampi asu, niin jokainen osa kannattaa erikseen listata. Näin ei toivon mukaan jää mitään tarpeellista kotiin (toki minulta jäi se kravatti kotiin, mutta sitä ei ollutkaan listalla alun perin, enkä silloin enää osannut ajatella tarvitsevani sitä). Samalla, kun pakkasin ja tarkistin vielä viimeisiä tarpeitani, kävin juoksemassa itselleni nopeasti ranskalaiset uuniin, jotta ehtisin syödä edes hieman ennen kuin olisi lähtö. Pikkuveljenikin soitteli puoli kahden aikaan, että milloin minun piti olla siellä Choman luona valmiina lähtöön. Olimme puhuneet jotain puoli kolmesta, sillä Zoron pitäisi päästä töistä kolmelta ja hän tulisi suoraan Choman luokse (muuten olisi tullut 20km pidempi matka coniin, koska asun Zoron työpaikasta 10km päässä ja Choma puolestaan kilsan parin päässä). 

   Sain syötyä, pakattua loppuun ja puettua sen viimeisen tunnin aikana ja pian koko muukin perhe oli taas kotona. Äitini huomasi poskessani ja kaulassani olleet punaiset jäljet, ja olihan sitä mielenkiintoista yrittää selittää, että olin käyttänyt niiden aikaansaamiseksi hänen huulipunaansa. Ehkä enemmän hämmensi, miksi hahmolla ylipäätään oli sellaiset jäljet, mutta hän ei muutoin kommentoinut asiaa. Isänikään ei ihme kyllä kommentoinut niitä jälkiä millään tavalla, ojensi vain kesätyöpalkastani paria kymppiä vielä mukaan coniin, kun vielä tarkistin viidettä kertaa, että kaikki kolme lippua olivat minulla ja tallessa. Kaikki oli kunnossa ja saatoin raahata laukun autoon. Olin matkalla Choman luokse ja kohti conia viimein 14:20. Chomalla oli vielä pakkailu myös hieman kesken, mutta hän tarvitsi vain isomman laukun, jonne laittaa tavaransa. Isompi laukku tarkoitti vain ongelmia meille, sillä minulla oli meidän suurin matkalaukku matkassa. Choman vielä syödessä pikaisesti jotain, Zoro saapuikin paikalle ja kuten pahasti olimme pelänneet, Zoro saapui pienellä autolla. Siis, siihen on joskus ahdas tunkea kolmistaan ilman laukkujakin ja nyt matkassa oli isoja proppeja (miekkoja), kaksi isohkoa laukkua, ruokaa ja matkalaukkuni. Choman vanhemmat naureskelivatkin hyväsydämisesti nähdessään, millaiseen autoon meidän pitäisi oikein itsemme änkeä. 

   Jotenkin kuitenkin onnistuimme mahtumaan autoon rikkomatta sitä, itseämme tai mitään mukanamme olleista tavaroista ja matka kohti majoitusta sai alkaa. Selostin matkalla päivän aikataulusta pojille, kyselin myös Acen aikatauluista ja matkamme sujui mukavan jouheasti. Menisimme ensin heittämään ainakin osan tavaroistamme kämpille ja alkuperäisenä suunnitelmana oli, että lähtisin suoraan siitä kohti keskustaa tavatakseni Acen viiden aikaan rautatieaseman etuovilla. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun pääsimme majoituspaikkaamme ja aloimme miettiä, mistä pojat lähtisivät hakemaan ruokaa viikonlopuksi. He sanoivat, että voisivat yhtä hyvin myös tulla keskustaan ja käydä silloin hakemassa kaupasta jotain, kun minä kävisin Acen kanssa pyörähtämässä siellä naamiaisliikkeessä. Suuntasimme siis Zoron autolla keskustaan odottamaan Acea. Ja se odotus venähtikin, koska olin olettanut, että löytäisin jonkun vaaleahiuksisen henkilön, mutta sen sijaan Ace oli juuri värjännyt hiuksensa toisen väriseksi ja siispä hän seisoskeli aivan takanamme pidemmän tovin. Jossain vaiheessa huomasin hänen paidassaan olleet Acen lasienmerkit ja aloin vasta silloin kysellä, että oliko hän mahdollisesti värjännyt hiuksensa. Olimme molemmat hieman sokeita, mutta ei sille voi mitään kun on varsinkin kyse henkilöstä, jonka on nähnyt cossissa/eri cossissa viimeksi.

   Kävelimme pitkin kiireistä pääkatua, matkalla näkyi jokusia muitakin, jotka olivat mahdollisesti tulossa Traconiin ja tavallista porukkaa. He katsoivat vaihteeksi kummeksuen, kun kävelin valkoisissa hiuksissani ja punainen jälki kaulassani heidän ohitseen. Juttelimme samalla hieman kaikenlaista Acen kanssa, kun kuljimme kohti kauppaa ja tunnistin oman innostukseni hänen innostuksestaan JJBA:ta kohtaan (Jojo´s Bizzare Adventures lyhennettynä), vaikka en vielä itse ole kovin hyvin kyseiseen sarjaan tutustunut. Mutta se oli samankaltaista kuin innostukseni muita minulle tärkeitä sarjoja kohtaan. Naamiaisliikkeessä oletin, että minut tunnistetaan taas, koska käyn siellä vähän väliä ja ostan lähes poikkeuksetta aina samalta myyjältä partaliimaa ja kreppiä. Nyt tulin kuitenkin vain seisoskelemaan viereen, kun Acelle kerrottiin mahdollisista maskeerausvälineistä, joilla hän voisi toteuttaa huomisen asukokonaisuutensa. Tiesin jo, että hän tulisi aiheuttamaan sillä asulla tunteita monissa, joilla oli vähänkään traumoja kyseisen kohtauksen takia. Itse olin kuitenkin jo valmistautunut siihen, että hän pyörisi kyseisellä tavalla maskeerautuneena ja lähinnä odotin innolla nähdä, millaista jälkeä hän ja hänen ystävänsä saisivat aikaan. Ja tietenkin halusin kuulla, kuinka monta hän onnistui ”tappamaan” kulkemalla siinä kyseisessä versiossa. Pian Acella oli kaikki, mitä hän tarvitsee ja saatoin hänet bussille, sillä hänellä oli vielä paljon kesken ennen kuin hänen vieraansa tulisivat illalla. Hyvästelin Acen ja kilautin Chomalle, että missä päin kaupunkia he oikein olivat. Halusin näet tietää, pitäisikö venyttää bussikorttia vai saisinko kyydin kämpille heidän kyydillään. He sattuivat olemaan vielä läheisessä ruokakaupassa ja menin sinne törmätäkseni heihin hieman ennen kuutta. Luento, jonne aioimme mennä, alkaisi seitsemältä. Myöhempi luento oli valitettavasti peruttu, mutta kai se yksikin riittäisi. 

   Kävimme vielä kämpillä, laitoimme kylmää vaativat ruuat kylmään ja Zoro alkoi värjätä hiuksiaan. Aloin kyllä heti epäillä hänen aikeitaan ja ehtimistään, kun hän ilmoitti värjäävänsä ne tässä välissä ennen luentoa. Epäilin todella ehtisikö hän, sillä hän alkoi värjätä niitä suunnilleen kaksikymmentä vaille seitsemän ja meidän pitäisi vielä ajaa takaisin Tampere-talolle, etsiä parkkipaikka ja kiiruhtaa sieltä kolmannen kerroksen perimmäiseen nurkkaan Tampere-talossa. Emme edes tienneet, kuinka muuttunut se osa Tampere-talosta oli, että kuinka paljon joutuisimme kiertämään toisissa kerroksissa ennen kuin pääsisimme paikalle. Noh, pääsimme matkaan kun olin hieman auttanut häntä värjäyksen viimeistelyssä ja hän oli tuhertanut itselleen pikaisesti arven toiseen silmään. Sitä arpea katsellessa totesimme, että minä saisin toimia hänen arpensa piirtäjänä huomenna ja se tehtäisiin ihonvärisellä voiteella eikä mustalla kajaalilla. Kymmentä vaille löysimme parkin ja saavuimme ihan ajoissa luennolle. Ennen sitä ehdimme jopa ihastella miltä uusi osa näytti ja minusta se oli todella upealla tavalla toteutettu. Se tulisi palvelemaan conikansaa hyvin. Jouduin kuitenkin huikkaamaan Chomalle ja Zorolle, että luento oli jo alkamassa, kun he vielä ihastelivat lasisiltaa. Luento, jolle olimme tulleet, käsitteli pelimaailman ja pelien luomista todellisen maailman pohjalta. Se oli ihan mukava, mutta jostain syystä kuuntelin sitä kuin siinä olisi kerrottu, kuinka luodaan kirjoissa maailma todellisen maailman pohjalta, koska ihan samat metodit toimivat sielläkin. Paljon taustatietoa on hyvä, mutta olennaiset otetaan vain mukaan ja niin edelleen. Luento meni itsellä hieman ohi, kun katselin vähän väliä kaksi riviä alempana olleen henkilön kännykän näyttöä, sillä hän pelasi PokemonGO:ta keskellä luentoa. Voisin sanoa, että se jos mikä, on epäkohteliasta luennoitsijaa kohtaan.

Zoro ja sen sukulainen

  

Luennon jälkeen tarkistimme saamistammeen ohjelmalappusista, että mihin aikaan viimeinen luento Tampere-talossa päättyisi, koska voisimme ainakin siihen asti luultavasti valokuvata tässä uudessa osassa. Plus, jossain meidän pitäisi kuitenkin tappaa tunti aikaa ennen kuin Katie tulisi viimein kaupunkiin ja pääsisimme luovuttamaan hänelle rannekkeen. Paikka oli kaiken lisäksi riittävän futuristinen scifisarjasta olevalle Shionille. Ja löytyihän sille marimollekin (jap. merileväpallo) sukulaisia uudelta alueelta, nimittäin ruukkukasveja! Oli taas todella hauskaa kuvata ja olla kuvattavana, vaikka hahmo olikin suhteellisen uusi itselle, varsinkin siis cossattavana. En ollut juuri ehtinyt harjoitella Shionille mitään poseerauksia/mitään kovin tunnettua ei kai olekaan kyseiselle hahmolle. Siispä luotin taas kuvaajaan ja hän hoiti hommansa.

Kirjat on mahtavia aseita

Shion ja rotta

   

                                                          

Rock-Zoro

Kuvasimme vain lyhyen tovin, sillä muistimme, että meidän pitäisi käydä parkkipaikalla hakemassa autosta vielä rannekkeen, kävellä asemalle ja käydä kenties kaupassakin. Kuvasimme ulkona vielä pätkän Zoron eksymissketsiä varten, ennen kuin lähetimme Choman hakemaan kanaa, kun taas minä ja Zoro suuntasimme autolle. Zoron nostaessa laukkua ulos autosta, Choma päätti soittaa minulle ja kysyä, millaista kanaa halusimme. Vastasin, suljin puhelimen ja vedin laukkuni syrjemmäksi autosta toivoen, ettei takanani ollut auto halunnut lähteä juuri nyt liikkeelle, sillä olisin jäänyt kauniisti sen alle. Liput olivat samassa kuoressa, mutta sain hetkellisesti pienen sydänkohtauksen, kun en nähnyt kaikkien kolmen mustaa osaa, vaan näin vain kaksi. Choma olisi kyllä nirhannut minut, jos olisin unohtanut hänen lippunsa – tai vastaavasti olisin joutunut lahjoittamaan oman lippuni hänelle ja itse olisin jäänyt kämpille pelaamaan DS:llä ja kuuntelemaan musiikkia netittömässä paikassa. Kaikki liput olivat kuitenkin yhä tallessa, heitin Katien lipun reppuuni ja suuntasimme kohti rautatieasemaa. Palasimme kuitenkin ensin Tampere-talolle, koska tiesin lyhimmän reitin kulkevan aivan sen vierestä. Olisi ollut pari muutakin reittiä, jotka olisivat olleet suunnilleen saman mittaiset, mutta jostain syystä päätin, että menemme erään pienen hostellin ohitse kulkevaa reittiä.

   Kyseisen hostellin edustalla seisoskeli kolme nuorta naista, joilla kaikilla oli eriväriset hiukset, värjätyt, ei peruukit. En huomannut, olivatko he tupakalla vai vain tulleet juuri siksi hostellin oven ulkopuolelle juttelemaan. Heistä eräs huikkasi Zorolle, että hänen vihreät hiuksensa näyttävät hyvältä. Zoro häkeltyi tästä niin totaalisesti, ettei osannut kuin näyttää rock-merkkiä sormillaan meidän kulkiessamme ohi. Mitä hän ei oman kertomuksensa mukaan koskaan huomannut, oli se, että eräs noista naisista oli myös huikannut Zoron olevan mahtava hahmo (Roronoa Zoron One Piecesta, kaverini kaappicossasi häntä omalla versiollaan). Zoro halusi kadota pian paikalta, olihan hän edelleen niin häkeltynyt siitä, että joku oli kehunut hänen hiuksiaan. Minä olin ennemminkin häkeltynyt siitä, että joku tunnisti hänen cossaamansa hahmon! Joo, olihan siellä pimeää ja silleen, mutta hei come on! Ei se ollut niin selvä cossi! Zoro oli sitä paitsi jättänyt miekkansa autoon ja onneksi olikin, sillä rautatieasemalle saavuttuamme, näimme heti aulassa pörräämässä järjestyksen valvojan, joka tuskin olisi ilahtunut nähdessään vihreähiuksisen miehen kolmen miekan kanssa julkisella paikalla siihen aikaan illasta, perjantaina. Tapasimme Choman kanssa asemalla hieman ennen kuin Katie saapui. Choma oli yrittänyt soittaa, mutta onneksi löysimme toisemme helposti heti kun vain olimme saapuneet paikalle. Zoron selittäessä hiusepisodiaan Chomalle ja minun huomauttaessa, että hänen hahmonsa oli tunnistettu, pyrin pysymään myös ajan tasalla siitä, missä Katie mahtoi liikkua.

   Kun viimein Katie saapui, syöksyin vain halaamaan häntä.  Se oli iloinen tapaaminen, jossa nopeasti totesimme, ettei hän ollut meistä kolmesta aiemmin tavannut ainoastaan Zoroa ja että olimme tavanneet kaksi vuotta sitten. Annoin Katielle hänen lippunsa ja hän antoi meille yhden pyynnön. Ja se olikin yksi hyvin selkeä pyyntö ennen kuin lähtisimme kuvaamaan takaisin Tampere-talolle – oli pakko päästä syömään nyt heti. Niinpä me menimme läheiseen pikaruokapaikkaan, istuimme nurkkapöytään ikkunan ääreen ja otin DS:n esille, jotta saatoin tarkistaa, montako ihmistä olin ohittanut. Viereisessä pöydässä ollut vanhempi mies murahti vihaiseen sävyyn ja manasi pokemonit alimpaan helvettiin nähdessään Pikachu kuosisen DS:n kädessäni. Anteeksi, kun pidän pokemonista tässä muodossa, mutta en siinä, mistä tuli jonkinlainen muoti-ilmiö. Haukut nyt väärää puuta. Onneksemme mies ei sanonut enää muuta, ainakaan kovin suoraan meille. Seuraavan kerran kun joku epämääräinen mieshenkilö puhui meille, se tapahtui Tampere-talon Sorsapuiston eräällä penkillä meidän ohittaessaan tämän. Mies vain kysyi: ”Miksi me ollaan ihmisiä?” Me vain repesimme väsyneeseen nauruun ja huikkasin hänelle, että ”Koska emme ole puluja” sillä jaloissamme sattui pyörimään muutama sellainen citylintu.

   Kulkiessamme kohti Tampere-taloa ja pyöriessämme Sorsapuistossa, panin merkille, että Katie tuli hyvin toimeen Choman ja Zoron kanssa. Se oli minusta jotenkin erittäin sykähdyttävä ja helpottava ajatus. Etsimme kuvauspaikan, jossa Katie ottaisi meistä kolmesta kuvia kolmen yhteisen conivuoden kunniaksi. Teemme siitä luultavasti jonkinlaisen perinteen, jossa otatamme aina samantapaisen kuvan kun tulee jokin tärkeä vuosi vastaan – seuraavaksi vuorossa on esim. viisi vuotta yhdessä. Jostain syystä kuvan ottaminen osoittautui hyvinkin hankalaksi. Katie oli ilmeisesti todella väsynyt, sillä hän repesi vähän väliä nauruun ja myös mekin repeilimme kuvien välissä. Nauru on kuitenkin hyvästä – se kertoo, että me olemme ainakin jossain määrin samalla aallonpituudella, kun nauramme samoille tyhmille jutuille tai sille, että toinen nauraa. 

Dab it you two!
(Zoro ei suostunut tekee meidän kanssa, mut myöhemmin olisi halunnut)

Kolme vuotta mitä mahtavimpien ihmisten kanssa coneilua tuli sitten täyteen tässä Traconissa ja olen siitä iloinen

Kuvien oton ja naurunremahdusten jälkeen, kävelimme Tampere-talon takaa ja osoitimme Katielle pysäkin, josta hän pääisisi bussilla omaan majoituspaikkaansa ja me lähdimme kohti omaamme. Raahasin matkalaukkuni autosta kämpille viimein. Olimme aivan älyttömän väsyneitä, vaikka emme olleet edes olleet kovin pitkään liikenteessä. Tai no, kauaa ja kauaa, ruokaakin söimme vasta siinä kymmenen jäljestä, jonka jälkeen kävimme suihkussa ja laitoimme pedit valmiiksi. Illalla keskustelimme vielä hetken siitä, mitä tekisimme lauantaina ja mitä olimme tehneet päivän aikana. Päivä oli ollut mukava, mutta odotimme jo innolla lauantaita. Olimme päättäneet kokeilla tänä vuonna viimein niin kutsuttua conipeliä ja sen takia aioin myös jättää erään luennon menemättä, koska luento alkaisi samaan aikaan kuin conipeliin ilmoittautuminen. Aikaisempina vuosina meille oli käynyt niin, että joko ne tiimit, johon olisimme halunneet, olivat jo menneet tai koko peli oli täynnä. Nyt aiomme olla heti paikalla, kun se vain alkaisi. Laskeskelimme aikaa, jolloin olisi paras herätä, jotta ehtisimme aamulla varmasti ajoissa paikalle ennen kuin myyntipöytäsalin ovet aukeaisivat ja pääsimme viimein nukkumaan reippahasti puolen yön jälkeen. Pyörin kyllä vielä jonkun tovin sohvalla, jossa nukuimme Choman kanssa (Zoro päätti vallata parisängyn, toki hän olikin nukkunut kaksi vuotta sohvalla, joten oli hänen vuoronsa päästä nukkumaan jossain paremmassa paikassa), koska en saanut unta vaan mietin seuraavaa päivää. Ja se, että Choma kuunteli musiikkia pystyäkseen nukahtamaan, ei auttanut harhauttamaan omia aivojani, vaan päinvastoin pahensi tilannetta. Nukahdin luultavasti yhdeltä. 

Lauantai - eli OC-päivä

Aamu

Taisin herätä hieman ennen herätyskelloa, taas vaihteeksi. Kun Ao no Exorcistista tuttu U & Cloud pärähtää viimein soimaan, teen pientä tanssiliikettä sohvalla selälläni maaten, jotta saan paikat heräilemään. Kello on hieman ennen seitsemää. Kolmen tunnin päästä myyntipöytäsalin pitäisi aueta ja syöksyisin sinne metsästämään ensimmäisiä figuurejani. Laitan lipun ranteeseeni, mutta jätän sen juuri ja juuri sen verran löysäksi, että saan sen conin jälkeen pois ranteestani, mutta ettei se voi tippua itsekseen niin kuin viime vuonna oli käynyt. Choma ja Zorokin heräävät horroksestaan vähitellen ja alan etsiä tarvitsemiani välineitä, jotta voin meikata itseni kuntoon. Heitän Chomalle hänen lippunsa ennen kuin suuntaan tavaroideni kanssa muualle. Päätän laukkua vielä penkoessani, etten laita kulmakoruja, vaikka ne mukana ovatkin, koska niiden kuivumisessa voi vierähtää yllättävän pitkä tovi.

Rajaukset valmiina, enää parta puuttuu

   Valtaan eteisen ison peilin ja levitän tavarani sen edessä olleelle tasolle. Pesen kasvoni ja käyn vielä pyörähtämässä keittiössä ohjeistamassa Zoroa aamupalan aikataulutuksesta. Olen jotenkin onnistunut jäämään vartin omasta aikataulustani, joten kiirehdin pohjameikin kanssa. Laitan itselleni herätyksen soimaan aina kymmenen minuutin välein, jotta pysyn kärryillä ajankulusta eikä meikkaaminen mene pahemmin yliajalle. Zoro vastaa vaihteeksi kananmunien paistosta aamiaiseksi ja hän aloittaa niiden paistamisen suunnilleen silloin, kun teen rajauksia silmiini, varttia vaille kahdeksan (tai siis keittiön kellon mukaan vartin yli kaksitoista). Onnistun yllättävän hyvin niiden kanssa, mutta piirrän toisen kulmakarvan vahingossa liian pitkäksi ja sen korjaaminen suttaa hieman kasvoja. Noh, siihen kohtaan piti tulla muutenkin varjostuksen myötä tummempi kohta... Kysyn vielä Zoron mielipidettä siitä, että onko parempi olla piirtämättä kokonaan omien kulmakarvojen päälle – että värjäisikin vain kapean osan mustaksi ja antaisi loppujen sulautua ihon väriin? Kaukaa se näyttää kuulemma ihan okei hyvältä, niinpä en värjää itselleni jättipaksuja mustia kulmakarvoja.

   Syön aamupalan ennen kuin teen parran ja puen cossin päälle. Laskeskelen aikaa, jonka tulen kuluttamaan tiukassa topissa ja urheiluliiveissä, koska se ei saisi ylittää yli kahdeksaa tuntia. Totean, että voin jo pukea ne päälleni, koska minulla pitäisi olla jokin väli illalla, jolloin käyn muutenkin vaihtamassa rennompaan paitaan parin ohjelman välissä. Onnistun säilyttämään meikit ja parran kasvoillani vetäessäni asun päälleni. Autan Zorolle arven tekemisen vasempaan silmään ja Choma auttaa Zoroa viimeistelemään hiusten värjäämisen. Kiiruhdan pikaisesti pakkaamaan Choman minua varten tyhjentämäänsä laukkua, koska en halua joutua kuskaamaan figureja repussani ympäri kaupunkia ja conia, vaan haluan jättää ne naulakkoon jossain hieman tukevammassa laukussa. En ehdi edes tarkistaa, että minulla on kaikki mukana, heitän vain satunnaisesti tavaraa matkalaukusta, tasolta ja lattialta reppuun ja Choman laukkuun sitä mukaa, kun saan jotain oletettavasti tarpeellista käsiini. Bussi on tulossa aivan pian, enkä ehdi edes paitaa napittaa ennen kuin seuraan jo poikia ulos kämpästä. Kännykkä, rahat, bussikortti, DS... Kaikki tarpeellinen on mukana, jos jotain jäi, sitten jäi koska oli kiire. Bussipysäkillä meille selviää, että aikaa on huikeat pari minuuttia ennen kuin bussi saapuu, niinpä minäkin ehdin edes hieman siistiytyä ja laittaa napit kiinni paidasta, liivistä sekä puvuntakista. Bussi saapuu ja onnellisena jään keskelle bussia, mutta siirryn rattaiden tieltä vain parin pysäkin päästä. Nyt sitä ollaan viimein matkalla coniin!

Viimein conissa

Jäämme bussista viimein noin varttia vaille kymmenen, Zoro suuntaa ensin käynyt nostamassa itselleen jotain käyttörahaa ennen kuin pääsemme lähtemään kohti conialuetta. Ovilla on jo paljon ihmisiä, kun viimein saavumme paikalle. Portaikko on siistin epäjärjestyksen vallassa, eikä kukaan näytä tietävän, onko jossain jokin virallinen jono vai ei. Siispä kaikki ovat asettuneet ”siihen omaan oikeaan jonoonsa” ja joku ulkopuolinen voisi sanoa, että siellä oli ainakin kolme erilaista jonoa. Seisoskelemme sivussa, keskustellen siitä, mahtoivatko kaikki näistä ihmisistä haluta päästä myyntipöytäsaliin meidän tavoin ja toivon, että osa haluaisi vain hyvät paikat avajaisista ja oli täällä siksi näin aikaisin. Tai no, eihän tämä ole aikaista, kun ovien avautumiseen on enää kymmenen minuuttia, sillä silloin kun aloitin coneissa käymisen, taisimme olla peräti kaksi tuntia ennen ovien avautumista paikalla. Ainakin lähdimme matkaan jo kolmen aikaan yöllä. Nyt oli riittänyt, kun oli herännyt seitsemältä. Soitan Katielle, ja kyselen, mihin aikaan hän olisi paikalla sekä halusiko hän mahdollisesti osallistua kanssamme Game of Traconiin (conipeliin). Hän kertoo olevansa paikalla noin puoli kahdentoista maissa ja että voisi kenties liittyä peliin mukaan. Toivomme vain, että siihen aikaan voi vielä ilmoittautua, en yhtään osaa arvioida kuinka nopeasti peli voisi tänä vuonna täyttyä. Choma ihmettelee, miksei kukaan mene sisälle, mutta eiväthän ovet ole edes auki meille, joten miksi kukaan menisi? Ihmiset alkavat kuitenkin pian liikehtiä enemmän ja ovet avautuvat. Ison laukun kanssa on epämukava kulkea suuressa ihmispaljoudessa, mutta toisaalta Zorolla on hänen miekkansa, jotka ovat varmasti lähes yhtä epämukava uloke asussa. Toisaalta sillä saa pidettyä ainakin osan ihmisistä hieman kauempana itsestään, mutta tuntuu siltä kuin veisin jonkun toisen paikan jonossa laukullani. Kaivan lippuni hihani alta, vedän sitä hieman alemmas ranteessani, jotta se näyttää tiukalta, kun ohitan ovivänkärit.

   Perässäni vielä hetki sitten tullut Zoro ei tulekaan enää perässäni sisälle, vaan joudumme pysähtymään Choman kanssa uuden pienen ”kahvilakärryn” kohdalle sisällä odottamaan häntä. Olin kokonaan unohtanut, että Zoron miekkoja ei ollut vielä merkitty ja hän jäi tietenkin ovelle merkkauttamaan kolmea miekkaa. No niin hienoa, olin jättänyt jotain pois laskuistani, toivottavasti tämä ei vaaranna mahdollisuuksiamme päästä myyntipöytäsaliin. Choman mukaan voisimme ihan yhtä hyvin vain jatkaa matkaa, ennemmin kuin odottaa Zoroa, mutta ei meillä aivan niin kova kiire ole. Odotamme, kun vihreä pää ilmestyy taas ihmisten joukosta luoksemme ja suuntaamme yhdessä kohti myyntipöytäsaleja. Salin ovet eivät ole kuitenkaan auenneet vielä tasalta, vaan ovien taakse kertyy joukko muitakin saliin innokkaasti kärkkyviä conikävijöitä ja cossaajia. Emme siis myöhästyneet millään tavalla, vaikka Zoron miekat olikin pitänyt vielä merkitä ennen kuin hän oli päässyt sisälle. Taaksemme alkaa myös kertyä vähitellen enemmän väkeä ja totean, että olemme yhä onnellisen ajoissa liikenteessä, sillä olemme hyvinkin ensimmäisten parinkymmenen joukossa. Joku tulee sanoneeksi, että kenties ovet avataan vasta puolelta, kun kellomme alkavat näyttää kymmentä yli. Ne aukeavat kuitenkin aiemmin kuin vänkärit olivat vinkanneet, ja ovilta kuuluu vänkärin huuto, jolla hän kehottaa kaikkea kulkemaan sisälle ja salissa edes jonkinlaisessa rauhassa.

   Päädyimme kääntymään sivuovesta sisälle saliin ja käsken poikia pitämään silmällä figuuriseinämää. Se löytyy tuttuun tapaan myyntipöytäsalin takaosasta. Käymme kaikki tutkimaan sitä, mielessäni on selkeä kuva siitä, mitä etsin, mutta en vain löydä sitä. Tiesin, etten löytäisi lempihahmoani siitä sarjasta, mutta en löydä edes niitä kahta, joidenka olisi pitänyt vielä olla myynnissä. Kun kaikki hyllyt on käyty katseella läpi niin hyvin kuin kuusi silmää voi ne läpikäydä, siirrymme seuraavan figuurimyyjän luokse. Sieltä löytyy kokonainen hyllyllinen One Piece figuureja, mutta edelleenkään en näe hakemaani. Meinaan jo luovuttaa figuurien metsästyksen, kun silmiini iskee toinen figuurisarja ja huomaan lempihahmoni olevan tässä figuurisarjassa. Nappaan Ace- ja Luffy-figuurit matkaani ja siirryn innoissani maksamaan. Kysyn samalla, onko heillä enää lainkaan etsimääni figuurisarjaa, mutta he sanovat, että jos sitä ei löytynyt, sitä ei myöskään sitten enää tule heille. No, ei voi sitten mitään, mutta sainpahan ensimmäiset figuurini. Tästä se keräily sitten alkaakin... Choma on lähtenyt omille teilleen ja suuntaamme Zoron kanssa takaisin ensimmäisen figuuriseinän luo, mutta matkalla pysähdyn erään myyntipöydän kohdalla, jossa huomaan toisen lempihahmoni julisteen. Olin muutenkin aikonut hommata lisää julisteita huoneeseeni, joten voisin yhtä hyvin ostaa ne nyt.

   Zoro sanoo menevänsä tutkimaan vieressä olevaa steampunk myyntipöytää ja jään odottamaan, että myyjä huomaa minut. Huomaan, että julisteiden joukossa on myös NO.6 aiheinen juliste, jonka ainakin haluan. Myyjä on vaihteeksi näitä englantia puhuvia ja niinpä vaihdan kieleni, yritän jotenkin järkevästi ääntää Trafalgar Law´n nimen, NO.6 onkin sitten helpompi sanoa. Miesmyyjä pyytää naismyyjää etsimään printit minulle samalla, kun ehdottaa, että voisin kansiosta tutkia, mitä muita julisteita heillä on tarjolla. Sanon vain, että saatan tulla tutkimaan sitä myöhemmin, nämä kaksi julistetta ovat aivan riittävät nyt. Harmikseni Law julisteet ovat loppu, viimeinen on asetettu siihen näytille, niinpä miesmyyjä avaa julistekansion toisten One Piece julisteiden kohdalta. Löydän heti paljon suloisemman julisteen, jollaista olin oikeastaan halunnutkin kokoelmaani, nimittäin sellainen juliste, jossa Olkihattujen miehistö on lapsena ja aikuisena. Siispä otan sen, maksan ja lähden tyytyväisenä etsimään Zoroa. Jonka siis olin nähnyt odottaessani julistettani... Mutta nyt en nähnyt sitä vihreää päätä missään ilmansuunnassa. Ehkä hän on mennyt sinne ensimmäiselle figuuriseinälle, ajattelen suunnatessani sinne itsekin. Löydän Zoron sivummalta ja laskeudun alas pakkaamaan figuurejani isompaan laukkuun. Päätin, että koska rahaa on vielä, halusin käydä katsomassa, paljonko se eräs Law figuuri oli maksanut ensimmäisessä figuuriseinässä. Jätin ison laukun Zorolle vahdittavaksi, koska järkeilimme, että ihmisten sekaan ei kannattaisi sukeltaa uudelleen sellaisen laukun kanssa. 

   Kyseinen figuuri oli jo mennyt, mutta löysin sen sijaan One Piece yllätysfiguureja, jossa en siis tiennyt, minkä hahmon saisin paketista ennen kuin avaisin sen. Ostin ne, sillä voisin ainakin antaa toisen niistä Zorolle, jos sattuisin saamaan kaksi samaa. Chomakin oli odottamassa laukkuni luona ja heti siihen päästyäni, minun oli vain pakko saada avata ne paketit. Vitsailin, että jos saisin Zoro-figuurin, niin voisin antaa sen Zorolle, kun isompaa figuuria ei löytynyt hänellekään (siis hintaan, joka ei vaaranna opiskelijan taloutta kokonaan) ja että olisi hauskaa, jos saisin Law´n tästä paketista. Noh, mitkäs muutkaan sieltä tulivat kuin juuri Law ja Zoro. Sillä tuurilla olisin varmasti saanut seuraavista paketeista myös haluamani, mutta jätin figuurien oston sille päivälle. Siinä pakkaillessani ja yleisesti kuvatessani myyntipöytäsalin menoa, Kotori ja Mystic yhyttivät meidät. Esittelin heillekin ostokseni, mutta se tapaaminen oli suht nopea, sillä meidän piti mennä ilmoittautumaan Game of Traconiin.

   Päästyämme Talvipuutarhaan, missä olimme eilen illalla nähneet pelin ilmoittautumispöydän valmistuvan, tapaamme Mimottimen. Kysyn heti häneltä, onko hänkin aikeissa ottaa osaa peliin, mutta hän sanoo, ettei ole varmaan kovin vahvoilla sen tyyppisessä pulmanratkaisuhommassa kuin mitä tämä tänä vuonna on. Sitä paitsi, hän on kuulemma valvonut jokseenkin paljon edeltävän yön aikana ja onkin tullut suoraan Helsingistä ilman unta coniin. Mimotin on Talvipuutarhassa toisesta syystä – hän on pitämässä huolta ystävänsä kruunusta, ihastelemassa, kuinka joku voikin osata tehdä jotain niin nättiä. Tuo hänen ystävänsä on jo täyttelemässä pöydän ääressä ilmoittautumislomaketta. En edes tiennyt, että siihen tarvitaan ihan jokin lomakekin, mutta mikäs siinä. Kysymme, voimmeko jo alkaa täyttää lomakkeita, vaikka pelin viralliseen aukeamiseen on vielä aikaa ja ensimmäiset tehtävätkin tulevat vasta kahdeltatoista. Saimme luvan ja asettauduimme pöydän ääreen Zoron kanssa täyttämään lomakkeitamme. Choma ei vielä täyttänyt omaansa, hän miettii, haluaako edes tulla mukaan. Noh, hän olisi kuitenkin ollut eri tiimissä, koska se oli jo päätetty eilen illalla.

   Lomakkeet palautettuamme ja käsinauhat saatuamme, meillä on vielä jokunen hetki aikaa siihen, kunnes Katie saapuisi coniin. Olimme sopineet näkevämme ulko-ovilla Katien kanssa puoli kahdeltatoista, johon onkin aikaa melkein se puoli tuntia. Maalaan käteeni ”tatuointini” ja lähdemme viemään laukkuani narikkaan. Tarkistan vielä Talvipuutarhassa, että kaikki tarpeellinen on minulla repussa ennen kuin luovutan laukun narikkaan. Se on onneksi juuri ja juuri sopivan kokoisten laukkujen luokassa, ettei tarvitse lähteä raahaamaan sitä yliopistolle asti (tien yli siis, mikä mieletön matka!). Lähdemme ulos pääovien portaille odottamaan Katieta, mutta kun häntä ei aivan puolen aikoihin vielä näy, alamme kuvata ulkona olleita Dalekeja. Kesken kuvaamisen, Katie sitten soittaa minulle ja kysyy, missä oikein olemme. Kerron meidän olevan pääovien portailla ja jäämme vielä hieman pidemmäksi hetkeksi odottamaan häntä. Siirrymme kuitenkin pois Dalekien luota, koska muutkin haluavat varmaan kuvata ja sen lisäksi emme halua olla yleisesti ihmisten tai avaruusolentojen tiellä. Viimein vaaleanpunaiset hiukset ilmestyvät muiden päiden joukkoon meidoasussaan ja päädymme siihen tulokseen, että meidän kannattaa ensimmäisenä suunnata kuvaamaan ulkona, sillä meillä ei ole mitään käsitystä siitä, onko sää menossa jossain vaiheessa kehnoksi vai ei. Sää oli viimeksi sitä netistä tutkiessani näyttänyt siltä, että jo kahdentoista aikoihin olisi pitänyt alkaa sataa Tampereella ja sitten sen olisi pitänyt jatkua 98% todennäköisyydellä kolmesta sunnuntain aamukuuteen pelkkänä vesisateena. Kello oli kuitenkin jo melkein kaksitoista ja conisää osaa aina olla oikukas, oli sitten kevät, kesä tai syksy (talvella on sitten vaan joko kylmä tai tosi kylmä). Vielä ei ainakaan sada, joten kuvat on sitten otettava nyt. Odottelun takia olemme menettäneet hieman mahdollista kuvausaikaa, mutta toisaalta oli meilläkin ollut melkein kiire siihen saakka, kunnes Katie oli viimein ilmestynyt. Suuntaamme laiturille, kun nelikkomme on viimein kasassa.

Se vahtii niitä hengellänsä (ja kolmen miekan kanssa)

Olin jo melkein valmistautunut siihen, että joutuisimme kiertämään lammen toiselle puolelle, mikäli laituri olisi yhtä täynnä kuin se yleensä tuppasi olemaan. Yllätyn kuitenkin huomatessani, että esimerkiksi puistonpenkit ovat täysin vapaina ja ne ovat mitä parhaimmat paikat valokuvat. Katie vaihtaa kenkänsä kuvaa varten ja me siirrämme laukkumme viereiselle penkille, jotteivat ne vahingossakaan päädy kuvaamme. Meillä on mielessä jo eräs poseeraus, jonka olin nähnyt cosplayvideolla ja ajattelin, että se sopisi todella hyvin myös meidän hahmoillemme. Zoron jäädessä miekkoineen toiselle penkille vahtimaan hengellään tavaroitamme, näytän Chomalle referenssikuvaa ja pyrimme tekemään sen peilikuvana Katien kanssa. Siihen lisätään vain kirja, omat hahmomme ja todella omituinen photobomb joka sai meidät nauramaan itsemme kipeiksi, kun huomasimme sen vahingossa kuvaa zoomaillessa. Ihan vain tälleen välissä tiedoksi - en nyt laita tuota kyseistä kuvaa julkiseksi, koska en törmännyt tähän henkilöön uudestaan, jotta olisin voinut näyttäää tuon kuvan ja kysyä, saanko julkaista sen blogissani. Sitä paitsi en halua loukata kenenkään tuntemattoman tunteita sanomalla, että nauroin juuri hänen ilmeelleen ja sitten vielä näyttämällä sen koko maailmalle. Ystävieni ilmeille nauroin jo paikan päällä, joten he osaavat kenties varautua siihen, mitä täällä postailen.

Täytyyhän sitä halikin antaa

   Choma räpsii kiitettävän monta kuvaa, joista lopulta koen yhden onnistuneen aivan täydellisesti. Sellaista cosplayphotoshoot on. Otetaan 100+ kuvaa, joista kolme on onnistuneita. On kuitenkin todella hauskaa kuvata Katien kanssa ja kaiken lisäksi, kuvata sellaista paria, jotka eivät yritä kuristaa toisiaan hengiltä jokaisessa kuvassa, vaan joilla on hieman suloisempi yhteys. En toki kiellä, etteivätkö sellaiset parit ole usein suosiossa, jossa hahmot esittävät julkisesti vihaavansa toisiaan niin paljon kuin kukaan ikinä voi toista vihata ja sitten ovatkin vain todella rakastuneita toisiinsa. Sellaisiin pareihin minulla ei ole vielä ole ollut mahdollisuutta päästä osalliseksi kuin niissä kuristamiskohdissa. Ehkä minä vielä joskus saan jonkun parin itselleni, joka suostuu ottamaan parituskuvia... *syvä huokaus* Kuitenkin! Meistä kävi ihme kyllä ottamassa kuvan eräs toinenkin henkilö, olen ennenkin törmännyt häneen Traconissa. Hänellä on sininen parta ja hän vaikuttaa todella mukavalta, kysyy aina ennen kuin ottaa kuvan. Yllätyin, että hän haluisi meistä kuvan, koska emme olleet tunnistettavissa hahmoissa, mutta se hetki tuntuu nyt jälkeenpäin todella lämpöiseltä. Siis siitä huolimatta, että en todellakaan tiedä, miksi meistä otettiin kuva.

Välillä on hankalaa pysyä kaverin kanssa pokkana tällaisissa kuvissa. Tai siis, lähes aina on hankalaa pysyä pokkana

Tilanne kuva Katiesta kertomassa miksi juuri tää kirja tuli mukaan

Hei kaunokainen

   Taivaalta päättää alkaa tihkuttaa. Koska katson ylöspäin, tunnen sen ensimmäisenä. Jaha, nytkö se sade sitten tuli, ainakin ajallaan, koska kello on suunnilleen tasan kaksitoista, ajattelen ilmoittaessani toisille meidän lähtevän nyt sisälle jatkamaan kuvaamista. Sisällä menemme suoraan kolmanteen kerrokseen, koska pidin siitä kuvauspaikkana ainakin eilen todella paljon ja ajattelin, että saattaisimme löytää sieltä jonkin kuvauspaikan myös näille hahmoille (ovathan hekin hieman futuristisia/nykyaikaan sopivia tarinansa puolesta). Tällä kertaa emme käytä mitään referenssikuvaa apuna ja annamme kaiken lisäksi kameran vaihteeksi Zorolle, jotta Choma voi ottaa hieman rennommin. Kuvia ei oteta läheskään yhtä paljon, mutta sitäkin enemmän niissä tulee outoja epäonnistumisia kuvaajan ja kuvattavien kesken – tärähdyksiä, liikkeen sumentamia raajoja/kasvoja, muuten vaan epämääräisiä ilmeitä, moonwalk jalka... Noh, ei voi mitään, joskus käy näinkin. Kun saamme tarpeeksemme siitä, että emme osaa poseerata kuvissa kovinkaan järkevällä tavalla ja tajuamme ensimmäisten tehtävienkin olevan jo julkaistu, palaamme kolmannesta kerroksesta ensimmäiseen, jossa Talvipuutarhakin on.  

Ota se nyt ennen kuin joku näkee

En tiedä, mitä tein väärin, mutta se löi mua kukkasella

   Nyt Katie pääsee viimein ilmoittautumaan. Paikkoja on vielä runsaasti ja se on minusta jopa hieman yllättävää. Katien siirtyessä täyttelemään lomakettaan, korjaamme nopeasti irtoavan partatupsuni takaisin paikoilleen Zoron kanssa, jonka korjattuamme siirrymme tutkimaan tehtävätarjontaa.  Ensimmäinen asia, johon kiinnitän huomiota, on se, että tehtävät on jaettu kolmeen eri pistekategoriaan. Tehtävien joukosta ensimmäisenä meitä alkaa kiinnostaa tehtävä, jossa ”Selvittäjätoimiston konttorirotat ovat ottaneet kuvia Tampere-talosta liian suurella objektiivilla.” Meidän pitäisi siis kuvata nuo paikat uudelleen, vähintään paikkaa. Järkeilemme heti Zoron kanssa, että tunnemme Tampere-talon riittävän hyvin, jotta kykenisimme tekemään tehtävän ja nopeasti sittenkin + meillä on mukana hyvä kamera. Siirrymme kysymään Selvittäjätoimiston pöydältä, että mistä saamme tietää/nähdä ne aiemmat ”huonot” kuvat. Ilmeisesti en osaa kysyä asiaa riittävän selkeästi tai Herdock ei vain osaa vastata selkeästi, sillä olemme molemmat hämillämme ensinnäkin, mitä tehtävää tarkoitan ja mitä kuvia haluaisin nähdä. Hämmennymme Zoron kanssa siitä, että ovatko kaikki tehtävät oikeasti näin hankalia, siis tämä on vain kahden pisteen tehtävä, joten kuinka hankala kolmen pisteen tehtävä voisi olla? Emme kuitenkaan luovuta kuin avun kyselemisessä. Päättelemme, että paikat on varmaan merkitty. Zoro lähtee käymään katsomassa, mikäli alakäytävän varrella olisi jokin paikka merkittynä ja jään Katien kanssa Talvipuutarhaan. Otan vielä varmuuden vuoksi ohjeista kuvan, jotta jos joudumme etsimään paikkoja ulkona, meidän ei tarvitse ainakaan palata joka kerta sisälle, kun mietimme tehtävän tarkkaa sanamuotoa. Zoro palaa Talvipuutarhaan ja kertoo, ettei ainakaan ollut nähnyt alakäytävällä mitään, mikä viittaisi tehtävään. Ehkä paikat ovat ulkona? ajattelemme ja lähdemme kolmistaan ulos, Choma on jo omilla teillään. Tai ei ihan, sillä törmäämme häneen ja Hobittiin, kun olemme lähdössä ulos. Moikkaamme nopeasti Hobittia ennen kuin katoamme ulos metsästämään mahdollisia merkkejä kuvauspaikoista.

   Kierrämme ulkona esiintymislavan takaa, katselemme ylös ja alas, sivuille ja eteen, sinne tänne. Missään ei näy mitään järkevää merkkiä tai pientä valokuvaa seinässä tai tikun nokassa, joka viittaisi millään tavalla tehtävään. Pysähdymme lähelle sitä ovea, joka on nyt remontin aikana suljettu, mutta joka oli aiemmin hyvin suosittu ovi kahvilan poikki suoraan boffauskentälle. Tutkimme uudelleen kuvaa, jossa ohjeet odottavat, mutta meille tulee ainoastaan mieleen huonosti muotoiltu YO-kokeen tehtävänanto, kun mietimme, mihin tätä voisi oikein verrata. Se on kuin tehtävänanto, jossa käsketään katsoa jotain jostain kuvasta, jota ei edes ole koko tehtäväpaperissa. Ensimmäinen ajatus on tietenkin, että aiommeko yrittää jotain helpompaa tehtävää? Kävellessämme sitten conialueen poikki, päädymme kuitenkin siihen, että ei, me lähdemme taas kuvaamaan. Hiiteen conipeli, jos se tällaista päänvaivaa aiheuttaa, niin jääköön hahmolappumme nollille pisteille. Sitä paitsi, sää on muuttunut vain vajaassa puolessa tunnissa aivan älyttömän nätiksi ja aurinkokin paistaa. Ihmettelemme suorastaan, kuinka sää voi olla niin hyvä, jos kerran piti sataa koko iltapäivä ja yö putkeen. Emme aio kuitenkaan tuhlata hyvää kuvauskeliä ihmettelemällä, sillä meillä on vielä ainakin yksi paikka hieman kauempana conialueesta, jossa haluan ehdottomasti käydä kuvaamassa. Sateellakin siitä olisi saanut kivan paikan kuvata, mutta kyllä se kaunis keli on aina kaikkein suotuisin, varsinkin kun meikit kasvoilla eivät ole vedenkestäviä. Pysähdymme matkalla pariin otteeseen, ensin ottamaan kuvia Zorosta, sitten heittelemään lehtiä päälleni (koska ajattelin, että niiden avulla saisi kivan kuvan aikaiseksi) ja sitten jälleen kuvaamaan Zoroa. Tällä toisella kerralla otin riskin, jota en suosittele kaupungeissa otettaviksi, ellei tie oli varmasti suljettu autoilta tai se on yksisuuntainen. Menin nimittäin tien puolelle ottamaan kuvia Zorosta hieman kauempaa. Katie kyllä katsoi koko ajan, ettei jokin auto vain ajaisi ylitseni, mutta jokainen päätietä ohi huristellut auto sai minut pelkäämään, että kohta joku niistä kääntyisi sivutielle ja jäisin sen alle. Ei olisi kaunis näky, ei.

Liikaa on liikaa

   Päästyämme viimein sille kuvauspaikalle, josta olimme eilen yöllä menneet ohitse, Katie kaivoi esille narut, jotka oli tehnyt hahmojamme varten. Ne oli tarkoitettu kuvaamaan heidän suhdettaan, että he olivat yhtä, olivatpa he kuinka kaukana tai kuinka erilaisia. Kokeilemme ensin, kumpi naruista on pidempi, jotta Katie ei vahingossa vetäise minua alas muurilta, jonka päällä aion istua. Zoro auttaa Katieta valitsemaan ja minä valmistaudun nousemaan muurille. Katie menee istumaan hieman toisenlaisen muurin päälle, joka onkin syy, miksi rakastuin tähän paikkaan ja tiesin sen sopivan meille. Zoro päästää luovan puolensa totaalisesti valloilleen näiden kuvausten aikana ja eräät päivän parhaimmista kuvista syntyvätkin tämän vain kymmenen minuuttia kestäneen kuvaussession aikana (oli pakko alleviivata, yllätyin itsekin kuinka vähän aikaa oikeasti kulutimme kuvaamassa). Totta kai jokunen kuva on hieman liian kaukaa otettu tai joku pyöräilijä haluaa juuri silloin mennä kyseisestä kohdasta ohitse, kun meillä on naru koko jalkakäytävän poikki vedettynä, mutta kuvista tuli todella hyviä.

 

Joskus nämä kaksi maailmaa ovat vain niin erilaiset...

... Siitä huolimatta emme ole koskaan niin kaukana, etteikö jokin aina yhdistäisi meitä...

... Mutta joskus on vain musertavaa muistaa, kuinka lähellä ja samalla niin kaukana todella olemmekaan...
Yhdistin kaksi parasta kuvaa, jolloin syntyi ehdoton suosikkikuvani koko viikonlopulta

Katie kertoo kuvaussession jälkeen, että hän on aikeissa nähdä eräs ystävänsä keskustassa suunnilleen yhden ja kahden välillä. Hän soittaa ystävälleen ja me mietimme Zoron kanssa, jos olisi jo hyvä aika mennä samalla syömään, kun Katie pääsisi tapaamaan ystäväänsä. Soitan Chomalle ja kysyn, mikäli hänkin haluaisi jo syömään kanssamme. Choman ollessa matkalla, puhumme Zoron kanssa siitä, kuinka meidän pitäisi joskus vielä tehdä hahmon vaihto, että hän pistäisi päälleen Sanjin vaatteet ja minä Zoron. Ehdinpä jopa ehdottaa sitä, että tekisimme niin huomenna, mutta sitten totean, että en ehkä halua värjäyttää pitkiä vaaleita hiuksiani vappuvärillä vihreiksi, vaikka mikä olisi. Joskus kyllä. Zoro ehti nimittäin jo harjoitella Sanjin liikkeitäkin huvikseen. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin Chomalle soittamani puhelun jälkeen, nelikkomme on taas kasassa ja matkalla kohti ruokapaikkaa. Chomakin on käynyt ilmoittautumassa mukaan conipeliin viimein ja nyt meitä on matkassa kaksi agenttia ja kaksi mystikkoa. Panemme Zoron kanssa merkille, että sekä Katiella, että Chomalla on kaksi nauhaa ja meillä ei. Täytyy varmaan ruokailun jälkeen mennä pyytämään toista nauhaa, mutta nyt on saatava sapuskaa. Lähestyessämme rautatieasemaa, otan Katien kädestä kiinni, se tuntuu jotenkin hahmoon sopivalta ja kädestä pitäminen on oikeasti minusta niin mukavaa... Ihme kyllä, emme oikeastaan kerää paljon paheksuvia katseita, ehkä näytän tällä kertaa riittävän miehekkäältä, ettei kukaan ajattele että ”hyi joku tyttöpari, menkää pois.” Tai sitten en vain huomannut ihmisten ilmeitä niin hyvin kuin huomaan niitä muissa cosseissani. 
   Katie hyvästelee ystävänsä ja lähdemme palaamaan takaisin conialueelle. Kulkiessamme ylämäessä, tuulenpuuska päättää olla äkäinen ja hattuni hyppää pois päästäni. En ensin edes huomannut sitä, ennen kuin Katie ja Zoro kumpainenkin huomauttaa hattuni lähteneen lentoon. Noh, onneksemme takana kulkee muutama mukava nuori mies, joista eräs nostaa sen minulle puolestani. Kiitän ja jatkamme matkaamme. En ole kyllä varmasti ensimmäinen, jonka hattu on tämän conin aikana lähtenyt päästä tuulen puuskan johdosta. Kierrämme toista kautta syvemmälle conialueen sydämeen, aikeenamme nähdä, mistä ihmeestä joukkoryntäys ulos johtuu. Tajuan vasta, kun näen ihmisten seisovan jonkinlaisessa paksussa jonossa, että he todella jonottavat eivätkä ole vain sattumalta kokoontuneet sankoin joukoin yhden nurmialueen ympärille. Jono on melkein yhtä surkuhupaisan pituinen kuin viime vuonna. Tällä kertaa se on ehkä hieman paremmassa järjestyksessä, mutta se on yhä pituudeltaan valtava - paikkalippujen jonottaminen cosplaykisaan ja AMV-kisaan on muuttunut kärsivällisyyskilpailuksi conikävijöiden välillä. Joku järkevä on laittanut yhden tai kaksi isommasta porukastaan jonottamaan muutamalle muulle ystävälleen lippua, mutta tämä aiheuttaa vain sisäistä ahdistusta jonon perälle saapuvissa, että entä jos joku ottaakin edellä juuri kuusi viimeistä lippua eikä itse pääsekään katsomaan kisoja? En tiedä, millainen lippurajoitus tänä vuonna conissa on, mutta jo pelkkä jonon pituus voi antaa huolen aiheita siitä, etteivät liput kenties riitäkään myös itselle. Me pysähdymme boffauskentän viereen puun alle katsomaan jonon pituutta. Olemme aiemmin jo päättäneet, ettemme aio mennä katsomaan kumpaakaan kisaa, joten emme joudu kokemaan kaikkein hermostuttavinta osuutta. Tässä vaiheessa ei enää muuteta muutenkaan suunnitelmia ja päätetä mennä sittenkin, sillä jono on todella lähes puolen kilometrin mittainen.

    Yllättäen Hattivatti, jota Kotori oli aiemmin sanonut etsivänsä, saapuu jonon lomasta ja me huomaamme toisemme. Moikkaamme nopeasti, ei ollakaan nähty vähään aikaan. Hän kertoo muuttopuuhistaan ja huomaanpa hänellä vielä jotain uuttakin - leuassa on pieni hopeinen lävistys. ”Sulla on jotain leuassa” ei ole ehkä paras tapa todeta asia ”hei sulla on lävistys, siistiä!” sillä sen voi tajuta väärin jos toinen on sitä paitsi juuri syönyt jotain. Hattivatin täytyy jatkaa matkaansa ja niin jatkamme mekin. Ainakin törmäsimme nopeasti, ei coneissa aina ole edes paria sanaa pidemmille tapaamisille aikaa. Kuljemme vielä jonon viertä ennen kuin menemme viimein sisälle. Jostain syystä mieleen tulee ensimmäisenä, että voisimme mennä käymään taidekujalla. Siis ainakin iso joukko conikävijöitä on tällä hetkellä jonossa ulkona suht hyvässä kelissä, joten ehkä siellä on tilaakin liikkua. Olemme juuri siinä osassa Tampere-taloa, että taidekujalle ei edes tarvitse kiertää pitkää matkaa, vaan pääsemme mukavasti rullaportailla ylös. Taidekujalla Zoron kanssa päättelemme heti, että kannattaa taaskin aloittaa ensin siitä päästä, jossa ei ole suoraan portaita alas, mutta takanamme tullut Katie jatkaa matkaansa suoraan päinvastaiseen suuntaan. ”Eksyi heti”, Zoro mumisee hampaittensa välistä ennen kuin menen nappaamaan Katieta olkapäästä ja kerron, että tulee kanssamme aloittamaan taidekujaa samasta suunnasta. Taidekujalla on kuitenkin aika paljon ihmisiä, ja täällä ei ole mukava hukata toista ja sitten yrittää löytää kierroksen jälkeen toista. Jos sattuu vielä niin, että toinen onkin vain jumissa jonkun tukoksen keskellä ja sitten lähdet etsimään siltä ei-tukkoiselta-alueelta, voi mennä pahasti ristiin. Kuten osasin odottaa, pöytiin on hankala nähdä ja One Piece aiheista taidetta ei näy kuin yhdessä paikassa, tai ainakin siellä ne olivat niinkin selkeästi esille, että saatoin ne nopealla vilauksella huomata.

   Pysähdymme kierroksen puolessa välissä, koska Katie on jäänyt tekemään ostoksia vaaleanpunaisesta virkatusta mustekalasta. Huomaamme Zoron kanssa läheisessä pöydässä istumassa Law´n ja Acen, mutta kyse ei ole siitä Acesta, jonka minä tunnen. *Spoilers* Tämä on elossa. Katie tulee onnensa kukkuroilla esittelemään meille ostostaan. Minusta sellainen innostus on niin kovin suloista. Katien piilotettua uuden pikkuruisen ystävänsä laukkuunsa, pääsemme jatkamaan tällä ihmisten ja taiteen täyttämällä kujalla. Kohta vastaan tulee jotain niin kaunista, että se nappaa heti kiinni, mutta jatkan vielä matkaa. Vilkaisen vain nopeasti pöydällä näkyviä realistisia, kauniita piirroksia – siis kaikki taidekujalla olleet työt ovat upeita, mutta jotkut puhuttelevat enemmän omalle sielunsilmille. Ja joskus ne puhuttelevat myös opiskelijan budjetilla umpisolmulle sidotulle kukkarolle. Ohitamme pöydän kuitenkin tällä kerralla, koska haluan nähdä loputkin teokset ennen kuin teen mitään suurempia päätöksiä. Toinen osa taidekujasta on vaihteeksi pahemmassa tukossa kuin toinen puoli, joten pöydät ohitetaan juurikaan näkemättä, mitä artisteilla on oikeasti tarjota. Löydän pari Pokémon aiheista pöytää, joidenka taidetta olin ihaillut jo aiemmin tutkiessani taiteilijoita, jotka olivat tulossa Traconiin, mutta ihmisiä on liikaa, enkä tule ostaneeksi mitään heidän pöydiltään. Kommentoin kyllä toisessa pöydässä taidetta todella kauniiksi ja nyt myöhemmin harmittaa, etten ostanut kummaltakaan mitään... Sen sijaan törmäämme Hattivattiin uudelleen taidekujan ollessa osaltamme loppuun kierretty. Miten edes onnistuimme siinä?

Pieni kiitos pääsi myös seinälle, koska se lämmitti mieltä

  Taidekujalta ei lähtenyt mukaan kuin yksi piirros. Se olikin juuri siltä yhdeltä pöydältä, joka oli tullut ja kuiskannut korvaani ”Hei kakara, haluuks jotain nättii arttii sun seinälles?” Kyllä. Haluan. Kipitämme portaat alakertaan ja otamme suunnaksemme Talvipuutarhan. Ennen kuin pääsemme aivan sinne, huomaan Kotorin ja Mysticin istuskelemassa ensiavun vieressä, Kotori on pelaamassa DS:llään. Tulemme heidän luokseen, mutta Katie ja Zoro sanovat menevänsä hetkeksi ulos haukkaamaan happea, joten vain minä jään istumaan heidän kanssaan siihen. Kaivan oman DS:ni esille ja alan myös purkaa tavattuja henkilöitä eräässä laitteen sovelluksessa samalla kun Kotori ja Mystic kertovat käyneensä kirpparilla ja esittelevät ostoksiaan. Minunkin alkaa tehdä mieli kirpparille ja kysyn heiltä, missä päin se on nykyään. Se on vaihdellut paikkaansa niin paljon viime vuosina, että en ole aiemmin edes Traconissa käynyt siellä. Menee vielä hyvä tovi ennen kuin sekä Katie että Zoro saapuvat happihypyltään, sillä ilmeisesti ne kaksi ovat kulkeneet omia reittejään, tulevathan he paikalle eri suunnista ja eri aikaan. Kysäisen heti heiltä, menisimmekö tappamaan aikaa kirpparille, eikä heillä ole mitään parempaakaan mielessä, joten lähdemme metsästämään tätä uutta kirpparipaikkaa. Onneksi olemme pyörineet jo samalla suunnalla aiemmin, joten paikan löytämisessä ei mene aikaa nimeksikään.

   Paikka on mukavan iso verrattuna siihen, mitä kirppari oli viimevuosina. Muistan kyllä hyvin, miltä kirpparit olivat täällä aiemmin näyttäneet, vaikken koskaan ollut käynyt niissä. Eräänä vuonna se oli ollut todella kapean oloinen metalliaidoin aidattu alue, jossa oli yksi käytävä pöytien välissä. Sinne joutui jonottamaan, eikä se varmasti ollut mukavaa, jos oli nähnyt jotain, minkä olisi halunnut ostaa ja sitten joku ottaa sen sinun silmiesi edestä koska on sinun edelläsi jonossa. Kaiken lisäksi se kirpparijärjestelmä oli todella hankala, koska kirpparijono ja laukkunarikkajono tukkivat välillä täysin reitin myyntipöytäsaliin. Onneksi niin ei ole enää vaan tästä lähtien kirppari on toivottavasti näissä uusissa tiloissa. Se olisi kaikkien etu. Ensimmäisenä tässä paikassa silmiin pistää nuo valtavat pöydät, jotka notkuvat suorastaan täytetään mangaa. Katselemme ne hyvin nopeilla katsauksilla, mutta emme sen enempää koeta vielä löytää sieltä mitään ostettavaa. Kuljen muita nopeammin paikan ensin pikaisella katselulla ympäri, jotta saan kokonaiskuvan siitä, mistä löytyy mitäkin. Kun löydän viimein Pokémonkorttipakat, joidenka takia lähdinkin kirpparille ensisijaisesti, tulee Zoro kohta näyttämään löytäneensä One Piece pelin ja kiiruhdamme katsomaan yhdessä pelejä, josko sieltä löytyisi lisää aarteita. Sovimme ostavamme pelin puoliksi, koska se on kaksinpeli, mutta sitten käteeni tarttuu saman sarjan kakkososa, samalla hinnalla, joten kumpikin maksaa saman verran ja saamme molemmat osat.
   Katie on kaivamassa peruukkeja ja onkin löytänyt itselleen mukavan uuden peruukin, joka on niin hänen tyyliään. Vaikka hinta on ehkä hieman kova, hän aikoo kuitenkin ostaa sen, sillä hänen oma vaaleanpunainen peruukkinsa alkaakin jo olla hieman vanha ja niin ollen kärsinyt. Katsomme ensikertaa yhdessä läpi myös käytettyjä cosseja, ihan vain huvin vuoksi. Löydämme Zorolle yhden paidan, joka on kyllä pieni, mutta parilla eurolla, hän voi muokata siitä itselleen jotain muuta kuin paidan, vaikka ripustaa sitten seinälle jos ei muuta keksi. Palaamme yhdessä uudelleen katselemaan, mitä mangaa pöydistä löytyikään ja kun One Piecen alkupään osia alkaa löytyä (olikohan peräti niin, että kasasimme 12 osan nippumme kolmesta eri pöydästä). Etsimme tyhjän pöydän, jotta pystyimme laskemaan ostostemme lopullisen summan ja varmistamaan, että minun käteiseni riittäisi niiden ostamiseen. Teemme Zoron kanssa näistäkin sopimuksen, että hän maksaa puolet tai ainakin jonkin verran, kun hän joskus lainaa niitä luettavakseen. Alustavasti ne päätyvät omalle hyllylleni paraatipaikalle. Kirpparilla menee onnistuneesti melkein kahdeksankymmentä euroa, inhimillinen hupsis. Kirpparin myyjäkin on yllättynyt saaliistamme ja puhumme kuinka kirpputoreilta on joskus todella helppoa hommata puuttuvia osia eri sarjoihin. Tietenkin jotkut pitkät sarjat, joihin useimmin omistaja todella kiintyy, on ehkä aavistuksen hankalampi löytää juuri sitä yhtä puuttuvaa osaa, mutta meiltä puuttuu yli puolet vielä. Lähdemme muovipussit notkuen kohti alakertaa, haluan päästä pakkaamaan nämä isompaan laukkuuni talteen, jotta ne eivät a) rypisty b) kärsi c) paina mukana d) vahingossa jää jonnekin ja e) katoa teille tietämättömille. Kotori ja Mystikko ovat yhä samassa paikassa ja näytän heille manga- ja pelisaalistamme ennen kuin jatkamme narikoille. Pakkaan mangat huolella laukkuun ja palautan laukun takaisin narikkaansa.
     Olemme nyt kierrelleet tuhlaamassa rahaamme, joten eiköhän ole jo korkea aika taas ruveat agenteiksi ja mystikoiksi - palaamme siis Game of Traconin tehtävä taululle ihmettelemään, jos siellä vaikka olisi jotain uutta ja kivaa tekemistä ennen kuin Cosplay psykologia alkaisi kuudelta. Kellohan on vasta jotain kolmen jäljestä.

Jatkuu...