Tracon 9 2014

Trac9n

Tracon 9 on nyt takana. Ja kaukana siellä, sillä Traconin alkamisesta on suunnilleen tasan kolme viikkoa (oma kelloni kirjoituksen alkaessa lauantaina on 18:00, eli WCS-kilpailu on loppunut). Koeviikkojen takia en tehnyt tätä aikaisemmin, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Tracon 9 – kolmannen cosplayvuoden odotettu huipennus!

Perjantai

Kävelen koulun jälkeen Tampere-talolle. Otan paperin esiin ja raapustan siihen tekstin Huomenna se alkaa! Tracon 9

   Kun pääsen kotiin, teen läksyt.

   Pakkaan vielä loput tavarani, muun muassa kajarit.  

   Merri tulee meille illalla. Katsomme poikien asut kasaan heidän huoneeseensa. Sovimme ajan jolloin tulen herättämään. Pyöräilen hakemaan pojille säkin. Silitän partakreppiä. Suihkuun. Iltapala. Nukkumaan. Herätys asetettu.

    Huomenna. Se. Alkaa.

 

Lauantai

Aamu alkaa kello 5:20, kun puhelin soittaa jälleen I see firea. Ulkona on hämärää, mutta aurinko alkaa nousta aamiaista syödessäni. Ei tunnu erikoiselta, vähän vain väsyttää kouluviikon jälkeen ja ihmettelen hetken, mitä teen lauantaina näin aikaisin ylhäällä? Ja miksi pöydälläni on kasa partakreppiä? Menee hetki ja sitten tajuan – on Tracon viikonloppu! Ja vieläpä Tracon 9! Jännitystä ei ole missään, tuntuu että olen jo turtunut siihen tunteeseen, että ”okei, pistän vain asun päälle ja lähden kaupunkiin, ihan normaali meininki”, ja onhan tämä kolmas vuosi + viides conini. Thorinina se on jo neljäs, eli olen ollut vain kerran joku muu kuin Thorin. Tänä vuonna laukussani on myös Nanian asu. Ihmettelen vain hetken, sitten keskityn leipiini.

  Aamiaisen jälkeen aloitan parran teon. Olen edeltävänä iltana silitysraudalla suoristellut silputtua partaa, nyt alan sitten liimata sitä. Piirrän itselleni kasvoihin jälleen parran ääriviivat, jonka jälkeen liimaan ensin leukaparran ja viimeiseksi jätän viikset, jotka tulevat vasta toisen aamiaisen ja kahden hobitin jalkojen meikkaamisen jälkeen. Minulla menee pelkästään leukapartaan vajaa puolitoista tuntia ja olen aika ylpeä siitä. Noin puoli seitsemän olen herättänyt Merrin ja Pippinin, ja saamme heidän meikkinsä ja vaatteensa pian päälle. Viimeksi kun meikkasimme pojille hobittien jalkojen karvoja, siihen upposi neljäkymmentä minuuttia, nyt kaikki on valmista seitsemältä. Syöminen ja puhuminen alkaa jo tuntua tuskaiselta, kun istun hobittien kanssa syömässä toista aamiaistani (ja päivän toiseksi ainoaa ateriaa). Kiipeän kolmanteen kerrokseen ja tajuan, etten millään pääse täysissä pukeissa alas. Pukeutumiseni tuottaa niin paljon ongelmia, että raahaamme kaikki asun osat alimpaan kerrokseen kolmannesta kerroksesta, ennen kuin voin alkaa meikata partaani.  

   Aurinko paistaa kirkkaana ulkona ja olemme lähdössä. Äitini haluaa kuitenkin ottaa vielä muutaman valokuvan pihassa ja ystäväni Tohtori 1o^th alkaa jo toisaalla hermostua. No, otetaan sitten pari kuvaa, kunhan päästään joskus sitten lähtemään. Aamulla pinna on kireä, koska tuntuu, ettemme ehdi ajoissa. Kun olemme noukkineet Tohtorin kyytiin, alkaa jännitys. Puhumme ihan yleisesti siitä, mitä conissa tänään tehdään ja kerromme pikkuisille vinkkejä siitä, miten conissa käyttäydytään ja että heidän pitää valmistautua poseeraamaan. He ovat ensimmäistä kertaa conissa ja ovat aivan suloisia vaikka itse sanonkin. Laulamme tunnin mittaisen automatkan aikana ”Conilaulun” pari kertaa ja kun pääsemme Tampereelle, voin sanoa, että kuumotus alkaa kasvaa. Minulla on kuuma muutenkin asussani, mutta kun näemme ensimmäiset ihmiset cosseissa tai kantamassa laukkua, joka on täynnä coneissa myytäviä pinssejä, vatsanpohjaa alkaa vääntää ja ihan kunnolla. Intoilemme Tohtorin kanssa siitä, että tämä on kolmas vuotemme ja hän on jännittynyt siitä, että tämä on hänen ensimmäinen cosplay vuotensa. Minulla onkin mukana kunnon arsenaali cosplayensikertalaisia – kolme ei ole astunut jalallakaan coniin ja yksi ei ole kokeillut cosplayta kolmen vuotensa aikana kertaakaan. Minulla piti olla neljä cosplayensikertalaista, mutta siitä sitten myöhemmin...

Hyppäämme pois auton kyydistä hieman liian aikaisin ja bussi tööttää vihaisesti. Äitini ajaa Tampere-talon parkkipaikalle, jonne me kävelemme hakemaan laukkujamme. Paikalla on kamalan paljon ihmisiä ja monet jonottavat jonnekin. Veikkaan ensimmäisenä, että he ovat ostaneet sähköisen lipun ja jonottavat saadakseen rannekkeen, kuten Desuconissa. Meitä katsellaan heti ja osoitellaan, mutta olen niin kireänä kiireen tunnusta – siitä, että minun pitäisi ensin löytää kaikki komppaniani jäsenet ja sitten ehtiä raahaamaan kaikki neljä laukkuani narikkaan ennen avajaisia - etten pahemmin huomioi tuijotuksia. Kiireessä minulle vedetään selkään jotenkuten miekkani ja kohta kuulen sen kamalan äänen, kun miekka putoaa terä edellä maahan ja sen kärki hajoaa. Ärsyynnyn entisestään, kun minun pitää äkkiä irrottaa huolella ommeltu miekkakotelo selkään tulleesta vyöstä ja kiinnittää se kupeilla keikkuvaan vyöhön. Kun äitini ottaa vielä pari kuvaa ja liputkin on vedetty käteen, alan rentoutua. Raahaamme laukkujamme Tampere-talon kyltin eteen ja siinä alamme soitella niille, jotka minun piti saada komppaniaani mukaan.

   Jessica löytyy ensimmäisenä ja teen pikaesittelyn. Seuraavana löytyy oma rakas Bilboni, joka kantaa sylissään palkintokakkuja ja laukussaan asuaan. Hän oli päättänyt, ettei halua olla bussissa heti aamusta asussaan. Kun jono vieressämme alkaa liikkua, tajuan, että he ovat jonottaneet koko ajan päästäkseen sisälle. Olemme kaukana jonon päästä ja vaikka jono liikkuu, perä pysyy yhä kaukana - ja se on melkein pidempi kuin Kupliilla. Yksi joukostamme puuttuu yhä, mutta päätämme ensin viedä laukut narikkaan ja koettaa sitten saada häneen yhteyttä. Raahaudumme jonon perään laukkuinemme päivinemme ja alamme valua sisälle. Suuren joukon pitäminen kasassa on helppoa ulkona selkeässä jonossa, mutta sisällä joudun kuikuilemaan vähän väliä taakseni, ovatko pojat ja tytöt tallella, varsinkin hobittini. Tohtori kulkee kohta edellämme, koska hän on meistä pisin ja meidän on helpointa löytää hänet suuresta ihmismassasta, vaikkei sisällä ole vielä liiaksi ihmisiä. Pujottelemme tiemme narikkaan ja emme joudu edes jonottamaan, kun voimme jo heittää laukkumme sinne. Kun laukut ovat narikassa ja paikkanumero Pippinin repussa, alamme tehdä matkaa kohti avajaisia. Niihin on noin kymmenen minuuttia aikaa, kun kuulen puhelimeni soivan. Siellä soittaa joukkomme viimeinen, Sormusaave. Päätän johtajana lähettää hobitit, Jessican sekä Tohtorin katsomaan avajaisia, kun taas itse menen ulos. Sitä paitsi, minulla on jo kuuma.

   Löydän portaita vaivoin kipuavan Sormusaaveen, joka kantaa kädessään suurta popcornkassia ja etsiskelee jotakin. Hän etsii minua ja me tervehdimme, kun tapaamme portaiden yläpäässä. Pahoittelen sitä, etten ollut odottanut pihalla, mutta nyt meiltä molemmilta meni jo avajaiset sivusuun. Emme sinänsä perusta niistä, mutta olisin halunnut nähdä ne ihan vain pelkän perinteen takia. Toisaalta on mukavampi, ettei jompikumpi meistä olisi jäänyt yksin odottamaan avajaisten loppumista. Viemme hänen tavaransa pienempään narikkaan ja koska molemmilla on älyttömän kuuma, lähdemme ulos hakemaan paikkalippuja cosplaykisaan, joka on aivan must see. Kysymme vänkäriltä, mihin jonon pitää liittyä jos haluaa paikkalippuja, sillä samassa teltassa on parikin jonoa ja jollekin sanottiin, että jonotus on toisessa jonossa. Emme toki kuulleet kumpia hän jonotti, paikkalippuja vai pääsylippua, huonokuuloisia kun olemme. Edellämme oleva mies kysyy, kuinka monta paikkalippua voi maksimissaan varata ja vänkäri pöydän takana sanoo, että pysytään nyt ihan kohtuullisuuden rajoissa. Mies pyytää kahdeksan ja me ääneen suunnittelemme hänen takanaan, että ystäväni ottaa neljä ja minä neljä – eli kahdeksan meidän joukollemme (älkää kysykö millä matemaattisella laskukaavalla kuudesta tulee kahdeksan, minä en tiedä, paitsi 6 + 2 ). Saatuamme paikkaliput, päätämme mennä sisälle odottelemaan, että avajaiset loppuvat ja päädymme toiseen kerrokseen. Huomaan liukuportaissa, että niissähän on peili ja alan peilailla itseäni niistä. Varmaan näyttää kauniilta, kun parrakas tyyppi kukkakruunu päässä peilaa itseään liukuportaista. Ylhäällä istumme ja odotamme, että ystävämme tulevat. Juomme hieman hankalasti vettä, kuuntelemme tanssipelien pauketta ja katselemme ohitse kulkevia ihmisiä. Näytän ohjelmakartasta joitain ohjelmia, mihin olisin halunnut ja kerron mihin aikaan koetamme mennä syömään. Kohta lähdemme ikkunoiden läheisyyteen odottamaan, minä seison hieman etäämmällä, kun alan bongailla ystäviäni salista ulos tulevien joukosta.

   Kun Tohtori ja Bilbo tulevat ulos, kuulen heiltä, että Merri ja Pippin ovat lähteneet kesken avajaisten etsimään Jessicaa ja joudun aikamoiseen paniikkiin. En saisi hukata pikkuveljeäni Pippiniä enkä hänen ystäväänsä, koska olen täysin vastuussa heistä. Jessicalle puolestani olin luvannut, että hän saa olla kanssamme koko viikonlopun. (Tässä kohtaa siis kadotin neljännen ensikertalaiseni) Päätän, että joidenkin on jäätävä paikoilleen odottamaan siihen, jos vaikka pikkuiset menisivät heidän ohitseen. Tässä vaiheessa huomaan, että olin aikamoinen johtaja koko viikonlopun. Käsken Tohtorin ja Sormusaaveen jäädä paikoilleen, koska heillä molemmilla on puhelin, Pippinillä on minun puhelimeni ja me koetamme soittaa siihen monta kertaa. Minä lähden alakertaan etsimään pikkuisia ja Bilbo lähtee kulkemaan toisessa kerroksessa. Löydämme pojat onneksi ennen kuin ehdin alempaan kerrokseen ja kasaamme pienentyneen joukkomme yhdistyspöytien lähelle. Kun olemme selvittäneet suunnilleen syyn poikien katoamiseen, min kysyn, kuinka monella on jo kuuma ja koska suurimmalla osalla on kuuma, lähdemme ulos haukkaamaan happea. Onneksi keli on erittäin kaunis ja pilvetön. Kun pojat näkevät boffauskentän, he haluavat ehdottomasti päästä sinne miekkailemaan. Päästämme pojat miekkailemaan sydämensä kyllyydestä ja minä jään Bilbon kanssa laidalle odottamaan tavaroiden kanssa, sekä kuvaamaan poikien sähellystä taistelutantereella. Merri ja Pippin ovat suloisia, koska taistelevat kaksin yhtä vastaan, aivan kuten elokuvassa.

   Laidalla norkoilussa on omat hyvät puolensa. Minulta ja Bilbolta tullaan kysymään useaan otteeseen, josko meistä saisi ottaa valokuvan ja poseeraamme useimmiten yhdessä. Se ei oikeastaan haittaa minua, koska pidän Bilboni kanssa poseeraamisesta enemmän kuin yksin poseeraamisesta. Ohitsemme kulkee myös muuan Klonkku, jonka kanssa tulee puheltuakin hetki.

*Keskustelu on Klonkun äänellä, sekä Klonkun että Thorinin osuus*

   ”Where is your Arkenstone, precious?” Klonkku kysyy minulta.

   “I lost it”, vastaan.

   ”You suck man”, Klonkku sanoo.

   ”Where is your ring?” kysyn Klonkulta.

   “I lost it...” valittavalla äänellä.

   ”You suck man”, sanon myötätuntoisen omaisesti.

   ”Lets suck together!” Klonkku jatkaa samalla valittavalla äänellä. Kyllä, meillä oli todella rakentava keskustelu, mutta ei siinä mitään! Tällaisia keskusteluja saisi olla enemmänkin, small-talk-kulttuuri on niin harvassa Suomessa, että coneissa on mahtavaa huomata, kun voi jutella ihan randomisti ihan randomille tyypille, joka sattuu tunnistamaan sinun hahmosi ja sinä hänen. Pidin siitä, että hänen versionsa Klonkusta oli hyvin suunniteltu off-character, ja jos se ei ollut suunniteltu, se ainakin vaikutti siltä! Kohta paikalle kävelee myös Thranduil, ja piru vie että oli Thranduililla mittaa ja ulkonäköä. Leukani on varmaan poissa paikoiltaan koko sen ajan, kun katselen hänen asuaan. Meistä tullaan lopulta ottamaan yhteiskuviakin ja hänen pituutensa ansiosta en joutunut kyykkimään maassa, mikä on panssarin kannalta hyvä juttu. En muista kuinka monta kertaa ajattelin, että hän oli tyrmäävän upea. Mutta sitä hän oli.

   Thranduilista tullaan ottamaan yksinään kuvia ja siirrymme hieman syrjemmälle Bilbon ja tavaroidemme kanssa. Joku sanoo, että minun selässäni ollut ”If lost, return to Bilbo”, kyltti alkaa repsottaa ja Bilbo paukuttaa sitä paremmin kiinni takamukseni tietämille. Hän saikin lähennellä minua lapun takia useaan otteeseen *häpeää hieman, lievästi punaisen sävyisenä* Kun katselemme yhä poikien miekkailua – Merri ja Pippin ovat tulleet pois ja heistä on otettu yhteiskuvia, koska he ovat muidenkin mielestä aika suloinen pari – ilmaantuu paikalle uusi pitkänhuiskea hahmo, jonka tuleminen saa minut häkeltymään. Tämä henkilö on energinen ja ehkä kaksi päätä minua pidempi (kamala alemmuuskompleksi), jolloin ällistyn pelkästään siitä, että jään niin pahasti alle, kun hän ilmaisee ihastustaan. Hän aloittaa keskustelun suunnilleen näin:

   ”Omg teillä on aivan mahtavat cossit! Pidätsä muuten sellasta cosplayblogia? Mä löysin sen facesta ja oon sun fani”, hän kuvailee (pahoittelen asianomaista jos muistan sanasi väärin, tiedän, että luet tämän tekstin). Vastailen hieman hämmentyneenä hänen kysymyksiinsä, mutta pysyn mahdollisimman rauhallisena ja hän kertoo olevansa teemapelissä mukana. Olisin itsekin halunnut, mutta en miitin takia voinut osallistua. Puhumme niin normaaliin tapaan kuin conissa ventovieraille voi puhua, kun yhtäkkiä minulta lähtee tupsu parrastani. Tiedän, että liimaukset ovat kehnot, mutta tupsu on kyseisen  pitkänhuiskean henkilön sormissa. Kohta kulmakarvojeni mustaa kajaalia on poskessani ja nenänpäässä. Nauran kuin se olisi ollut huvittavaa, koska en osaa sanoa ”Lopeta! Sä suttaat mun meikit!” Jälkeenpäin minua harmitti eniten se, että olin käyttänyt aamulla paljon aikaa parran tekoon ja osa siitä oli poissa vain sekuntien murto-osassa. Bilbo parka joutuu putsaamaan kasvoni kajaalista ja tämän yllättävän energisen tapauksen lähdettyä jatkamaan teemapeliään, käännyn hobittien puoleen. Pyydän heiltä ison laukun lappua ja lähdemme Bilbon kanssa korjaamaan partaani. Pojat jäävät kentän laitaan vahtimaan laukkuja ja seuraamaan Tohtorin ja Sormusaaveen mittelöä.

Narikassa pyydämme, että saamme hetkeksi suuren laukun sivuun tutkittavaksi ja vänkäri tuo sen meille. Kerään hieman muitakin tykötarpeita kuten partakrepin ja liiman mukaani. Olemme juuri saamassa laukkua kiinni, kun sama vänkäri tulee kysymään, joko laukun voi viedä paikalleen. Hän todellakin saapui kreivin aikaan ja huomasi sen ilokseen itsekin. Hatunnosto kaikille niille narikan vänkäreille, jotka joutuivat nostelemaan minun suurta punamustaa laskettelukassiani, joka painoi ainakin 15 kg pahimpaan aikaan. Menemme tavaroinemme Bilbon kanssa alimpaan kerrokseen suureen invavessaan meikkaamaan, eikä parran korjaukseen onneksi kulu niin kauan kuin pelkäsin. Onneksi minulla ei ollut vielä sitä vedenkestävää partaliimaa, koska sen repiminen olisi sattunut! Palatessamme ylös, meistä otetaan kuvia jo ennen kuin ehdimme ulos ja ulkona ennen kuin ehdimme löytää pojat jo odottamasta meitä. Päätämme lähteä käymään myyntipöytäsalissa ja siellä onkin tunkua. On vain päätettävä kenen perässä menee, kun pari jumahtaa jonnekin ja toinen toisaalle, mutta itse päätän pitää hobittini kasassa ja vain kiertää nopeasti koko paikan. Onneksi Merri pitää Pippiniä silmällä, Sormusaave näkee kaksikon ja Tohtori löytää aina jotenkin tiensä luoksemme, eli emme eksyneet milloinkaan kovin pahasti toisistamme. Pöydille ei nähnyt, mutta tiesimme, että voimme tulla vielä toistekin.

   Tohtori eksyy katselemaan miekkoja, kun huomaan eräässä pöydässä lasit, jotka ovat samanlaiset kuin hänen fursoonallaan. Pyydän hobittejani pitämään Tohtoria silmällä ja ostan lasit pikaisesti, koska lupasin hänelle kunnon 18-vuotis lahjan ja lasit kuuluivat siihen. Piilotan ostetut lasit lompakkooni ja sen kanssa laukkuuni, kun haemme Tohtorin ja lähdemme kohti taidekujaa. Juuri kun olemme pääsemässä ulos, minulle huudetaan eräästä pöydästä. Lasit myynyt mies oli puhunut englantia, jonka takia minulle on jäänyt kieli päälle ja tullessani pinssiä kädessään minua kohti ojentavan miehen luokse, kysyn luonnollisesti:

   ”How much?” Mies on suomalainen ja hämmentyy hieman. Olen itsekin hämmentynyt siitä, miksi kysyin englanniksi, mutta mies vastaa minulle pian:

   ”It´s free, for you”, hän ojentaa minulle pinssin ja kiitän, käännyn, lähden. Ystäväni kyselevät pinssistä suomeksi, mutta päätän pysyä englannissa, jotten vaikuttaisi epäilyttävältä. Sanon vain, että kerron myöhemmin. Kädessäni on haltiakielen tekstillä varustettu pinssi, jossa lukee Hobbit rules (kiitos ystäväni ystävän käännösavulle), kun joku pysäyttää koko joukkomme. Hän pyytää, että voisiko ottaa kuvan meistä kaikista viidestä – minusta, Bilbosta, Merristä ja Pippinistä, Sormusaaveesta – ja totta kai suostumme. Heitämme tavaramme Tohtorille ja hän astuu hieman sivuun. Kuvaajia tulee ja menee, kun me poseeraamme heille, kamerat vaihtuvat ja on vaikea muistaa tuijottaa hetki jokaiseen suuntaan. Veikkaan, että tuon kolmen minuutin patsastelun aikana meitä kävi kuvaamassa ainakin kymmenen eri henkilöä ja koko päivän aikana meitä kuvattiin noin viitisenkymmentä kertaa. Se on noin, koska en todellakaan voinut laskea kuinka moni kävi räppäämässä kuvan meistä, kun yksi kävi kysymässä ja neljä juoksi hänen takaansa ottamaan kuvaa. Selviämme taidekujalle hengissä ja joukkomme pysyy hyvin kasassa. Sielläkin on sen verran paljon väkeä, että tämä kierros on lähinnä maistiainen ensikertalaisille siitä, millaista taidetta siellä myydään, eivätkä pojat oikein löytäneet mitään kiinnostavaa. Tohtori katoaa hetkeksi ihmispaljoudessa, hobitit seuraavat uskollisesti minua ja olemme vähällä törmätä letkassa kulkevaan sotilasporukkaan, joka pujahtaa ihmisten keskeltä eteemme. Päästämme heidät menemään ohitsemme kaikessa rauhassa ja koetamme etsiä Tohtoria – Sormusaave on kiltisti rullaportaiden läheisyydessä odottamassa meitä. Kun löydämme Tohtorin, sanomme, että menemme varmaan jo alas juomaan.

  

Hän tulee pian, juomme TARDISin vieressä ja päätämme kuvata toisiamme siinä. Tohtori aloittaa, mutta joudumme pariin otteeseen odottamaan, että pääsemme kuvaamaan. TARDIS on suosittu kuvauspaikka Traconissa ja sen edessä on otettava joka vuosi ainakin kerran kuva. Kello alkaa tulla jo pahasti 13:20 ja päätän lähettää pojat sekä Bilbon hommiin. Tohtori ja pikkuiset menevät hakemaan isoja laukkuja miittiä varten, Bilbo lähtee hakemaan kakkuja ja Sormusaave hänen mukanaan popcornia. Itse päätän lähteä tyhjentymään alakerran vessaan ja sovimme tapaavamme TARDISin vieressä. Kun tulen pois alakerrasta, näen kun eräs nainen kaatuu portaissa lipokkaillaan ja menen paikalle kysymään, sattuiko häneen. Hän vain sanoo hieman huvittuneena, että on vain liukkaat kengät. Melkein hänen peräänsä meinaa kaatua portaissa mieskin, mutta pitää tasapainonsa lopulta. Tampere-talo, mitä teidän portaissa on, kun ne on noin liukkaat?

We came here from the Middle-Earth with our time machine

Kun pojat tulevat laukkuineen, siirrymme ulos odottamaan kuvaajaamme Travelleria, jolle soitan puolelta Tampere-talon kyltin luona. Selitän kaikille, mitä olen suunnitellut videon alkuun ja pojat istuvat jo kyltillä, kun Heini tulee. Käyn hänen kanssaan suunnitelman vielä kertaalleen läpi ja koska aikamme on rajallinen, lähdemme heti hommiin. Kuvaus käynnistyy ja laukkuvahdit vaihtuvat riippuen siitä, keitä kuvataan. Kun nopea puolen tunnin rupeama on kasassa, lähetän muut edeltä tavaroineen kohti isoa miittitelttaa ja lähden itse etsimään kummejani, joidenka pitäisi jo olla Tampereella. Kummien löytäminen ei ole niin helppoa, koska he eivät osaa odottaa minua sen näköisenä ja sanovatkin, että hyvällä tavalla minua ei tunnista itsekseni. Lähdemme aika vähäsanaisina kohti telttaa ja minulla on pinna niin kireällä jännityksestä, että unohdan kohta tyystin heidän olemassa olonsa, vaikka he olivat kyllä tärkeitä apunani.

Pitämässä pikapalaveria

   Teltan luona on jotenkin todella sekavaa. Kellon on jo tasan, mutta edeltävän miitin porukka on osittain poissa ja osittain ei. En tiedä, pitäisikö vain mennä sisään vai ei. Pidämme pienen aikatauluhätäpalaverin porukalla ja samassa ystäväni blingThranduil saapuu Alfridin ja Legolassin kanssa. Heitä ehdin vain nopeasti tervehtiä, ennen kuin syöksymme sisälle järjestelemään. Olen niin sekavassa, jännittyneessä ja kireässä tilassa, että äksyilen epäselviä ohjeita vähän kenelle sattuu, juoksen jättimäistä telttaa edes takaisin ja koetan saada kaiken toimimaan. Paineita lisää se, että porukkaa tulee sisään, mutta emme ehdi saada musiikkia toimimaan. Miksikö? Koska nettiyhteyttä ei ole. Sitten alkaa netin metsästys miittiin tulleilta – ja thank goodness! Eräällä miittiin tuulleella naisella sattui olemaan mukanaan DNA:n mokkula ja saamme lainata hänen nettiään, jotta saamme spotifyn ja musiikin toimimaan. Kiitos tälle henkilölle erityisen paljon, pelastit miittimme ehdottomasti! Kun sekava alku on mennyt, vartti miitin ja kuvaamisen ajasta kulunut, pidän puheen. Ihme, etten jännitä. Kerron, mistä miitti-idea oli lähtenyt. Sanon myös, että olen kuvaamassa videota, jonka takia käyn vain pyörähtämässä teltassa toisinaan. Miitin järjestämistä suunnittelevat hoi! Älkää tehkö niin kuin minä, ellei teillä ole hiton hyvä taustakaveri tekemässä miitistä hyvää, kun olette itse kuvaamassa videoitanne ja saan olla onnekas, että minulla oli Tohtori.

Avauspuhe

   Kun olemme kuvaamassa miittivideota Travellerin ja cossaajien kanssa, ehdin tutustua heihin ihan hyvin. Heidän kanssaan on aivan mahtavan hauskaa, Traveller osaa hommansa ja ilmeisesti miitissäkin alkaa mennä alkukankeuden jälkeen hyvin. Kun Sormusaave tulee ilmoittamaan ongelmasta, päätän tulla paikalle ja heittää valttikorttini peliin. Merri ja Pippin syöksyvät sisälle hiljentyneeseen telttaan ja alkavat tanssia ja laulaa. Väki taputtaa käsiään teltassa lyöden tahtia ja pojat saavat kunnon aplodit. Tämän jälkeen miitti parani, kävin siellä laulamassa ja tulin paikalle kesken tanssien.

Thranduil ja Kili

 Kyllähän sitä piti kuninkaana vetää I see fire, Song of the Lonely Mountain ja tanssia kaikkien iloksi. Videota kuvatessa jälleen, pääsen tutustumaan molempiin Thranduileihin ja me nauramme, kun blingThranduil ja Legolassi ovat Travellerin kanssa kuvaamassa kohtausta Minetin takana ja aurinko heijastaa valoa suoraan blingThranduilin asun paljeteista seinään.  ”Ai, iltabileiden paikkaa on siirretty”, aikaisemmin tapaamani Thranduil sanoo. Minulla ja siskonpojallani Kilillä menee hetki tajuta, mitä hän tarkoittaa, mutta sitten me tajuamme. Kääpiöt ovat kyllä hidasälyisiä... Meillä on paljon muitakin hauskoja juttuja ja pidin siitä, kun meillä oli yhteiskuva laiturilla. Myös Thranduilin helmojen kantaminen on ihan *nöyryyttävyyden rajoissa* hauskaa ja pidän videolla näyttelemisestä. Minua jopa pyydetään yhdessä välissä jo seuraavaan musiikkivideoon – mikä kunnia! Onneksi panssari on yhä kunnossa halailujen jälkeen xD Kuvaamiseen menee suurin osa ajasta, mutta aina kun odottelimme omaa vuoroamme, saatoimme tutustua toisiimme. Ainakin omasta puolestani aion pitää heihin kaikkiin yhteyttä, koska he olivat niin mahtavia ja aitoja. Heidän kanssaan tulin toimeen ja toivon näkeväni heidät vielä useasti tulevissa coneissa. Kiitos teille kaikille!

  

Kun tulemme teltalle noin varttia vaille neljä, Sormusaave ravaa meidän luoksemme. Minä roikun Thranduilin helmoissa, koska olen päättänyt auttaa hänet teltalle. Kun pääsemme sinne, meidät oli kuulemma häädetty. Kiitän miitissä olleita ja aloitan pikapakkauksen. Tässä kohtaa minun kummini ovat elintärkeitä, koska he auttavat ruokien pakkaamisessa pois ja pääsemme ulos ennen kuin kello on neljä. Lähetän vaihteeksi pojat viemään tavaroita ja sanon kummeille heipat, ennen kuin palaan kuvaamaan vielä pari viimeistä kohtausta. Sovimme saapuvamme syömään pian ja kuvaamisen jälkeen lähdemme etsimään poikia. Tohtori on kuulemma hukassa, mutta päätämme pienemmällä arsenaliinilla mennä kamalan nälän takia syömään katukeittiöön. Minun nälkäni oli niin paha, että otin vain kaksi trippiä ja söin veljeltäni yhden perunan. Parran takia en olisi voinut syödä enempää. Jonossa seisoo kaksi tutun näköistä hahmoa ja hyppäämme Bilbon kanssa kuvaamaan heitä - Kiliä ja Doria. Tohtori tulee pian luoksemme ja ahmii lautasensa loppuun, koska cosplaykisa on alkamassa. Päätämme, mitkä kuusi lippua käytämme ja annamme kaksi jäljelle jäänyttä lippua ensimmäiselle vänkärille, joka kävelee vastaan.

    Ennen kisaa, löydämme toisen Sormusaaveen, josta otamme kuvan oman sormusaaveemme kanssa. Ja kukas muukaan kukkien juurella istuu kuin Thranduil, jonka olin siis tavannut jo kaksi kertaa. Minä haluan ehdottomasti yhteiskuvia ja otamme niitä pikaisesti muutamia, koska cosplay-kisaan on kiire. Thranduilin kanssa kuvaaminen oli kyllä mukavaa ja meistä kävi ottamassa kuvia pari muutakin henkilöä kuin pelkkä oma kuvaajani. Samapa tuo. Meidän off-characterimme oli kuitenkin kaikkein kaunein kuva!

Tuo jolla on miekka, on meidän Sormusaave

Miten kääpiöt ja haltiat tervehtivät?
*Unohti kuinka ollaan Thorin ja ei siedetä haltioita*

Kiipeämme portaat kiireellä ylös ja huomaamme, että kaikki ovat suunnilleen jo sisällä salissa. Salin ovella oleva järjestysmiesnainen sanoo, mikä väri kuuluu minkäkin oven paikkoihin ja menemme sisälle oikeanpuolen ovista. Pudotan yhden lipuista ja kaikkein epätodennäköisimpänä henkilönä sen poimii takanani laahustanut Sormusaaveemme. Salissa on vielä valot päällä, kun pääsemme sisälle, mutta kulkiessamme kiireellä alas portaita valot alkavat himmetä ja kiire sen kun yltyy. Lopulta olemme melkein täysin pimeässä suuressa salissa etsimässä oikeaa paikkaa ja käytämme Tohtorin äänimeisselin valoa löytääksemme paikkamme. Päädymme yhtä paikkaa liian etäälle oikeista vierustovereistamme, mutta rivillemme ei enää tule ketään, joten emme toisaalta ole vieneet kenenkään muun paikkoja. Istumme alas eri järjestykseen kuin olimme suunnitelleet, olen pikkuveljeni ja Tohtorin välissä ja Bilbon on jossain kaukana pimeydessä. Emme ehdi vaihtaa paikkoja. Esitys alkaa.

   Lavalle saapastelee ranskalaisaksentilla puhuva henkilö, epäilemättä sama juontaja kuin viimevuonna. Hän kertoo yleisesti siitä, kuinka ohjelma etenee ja tietenkin esittelee tuomarit. Ensimmäisenä luvassa on WCS-karsinnat (World Cosplay Summit, joista voittaja pääsee Japaniin edustamaan Suomea) ja varmaan kiljun jo ensimmäisen esiintyjän kohdalla kurkkuni käheäksi, koska luvassa on suosikki digimon hahmoni Flamedramon! Esitys on miellekäs, kekseliäs ja Flamedramonin asu ihmeen hyvin onnistunut. Se on hyvä avaus kilpailulle, joka tänä vuonna on jotenkin taistelun täytteinen. Olihan ensimmäinenkin esitys taistelun täytteinen siinä missä ystävyydenkin, mutta minkä olen huomannut kisoja seuratessani, esityksen pitää

    1)      Vedota katsojiin, saada heidät täysillä mukaan

    2)      Tai ällistyttää upeudellaan

    3)      Erota valtavirrasta

    4)      Pitää hyvä juoni yllä

    5)      Myös asujen pitää olla kunnossa, mutta upeassa esityksessä voidaan katsoa paria väärää materiaalivalintaa läpi sormien
    6) bonuksena myös hahmouskollisuus/lähdeuskollisuus

    Seuraava esitys on tarinallisesti mielenkiintoinen, mutta sekin taistelua sisältävä. Kolmas on varmaan tehty huumoripohjalle, taistelun siivelle. Esitykset eivät vielä hätkähdytä minua, vaikka kaikki ovat upeita jo pelkästään sen takia, että niiden eteen on nähty vaivaa ja en itse uskaltaisi niin suuren yleisön eteen, joka lisää arvostustani esityksiä kohtaan suuresti. Mutta sitten tulee muutos, joka poikkeaa mukavasti ensimmäisistä ja tulevista esityksistä. Kaunis rakkaustarina, jonka hahmoja en tunne, mutta jossa tarina välittyy hyvin yleisölle. Asut ovat upeita, lavasteet kauniisti tehty ja laulu sopii hyvin teemaan. He esiintyvät sulavasti, eikä asujen tai lavasteiden kanssa tule ongelmia. Upein kohta esityksessä on se, kun terälehdet putoavat verhon takaa ja kukkasydän paljastuu, sekä loppuhuipennus, jossa poika kosii tyttöä. Siinä kohtaa kyyneleet kirpoavat silmiini ja olen varma voittajasta. Minä lyön vetoa veljeni ja hänen kaverinsa kanssa pockypaketista, että tuo pari voittaa.

Kaunis kosinta <3

Voittajapari

   Seuraava pari on kyllä panostanut asuihinsa ja ne ovat tyrmääviä, mutta tarinan idea jää hieman asujen loiston taakse. Myös seuraavalla parilla on upeat asut, mutta illan sana ”tappelu” on taas mukana. Heidän taisteluaan on toki hieno katsoa, mutta sitä on liian monessa esityksessä, että se tuntuisi erityiseltä. Illan toisen rakkaustarinan tarjoaa seuraava pari Get Lucky biisin säveltämänä. Heidän esityksensä idea oli hauska, hyvin keksitty ja ehjä kokonaisuus, jossa on hyödynnetty hyvin musiikin sanoja, mutta jokin saa minut pitämään enemmän ensimmäisestä rakkaustarinasta, vaikka tämä huipentuu siihen, kun poika juoksee valokeilassa heilansa luokse yleisön keskelle. Hieno lopetus hyvälle esitykselle. Ja jottei tämä taisteluteema kuolisi kokonaan rakkaustarinan takia, heitetään tänne loppuun vielä yksi miekkatappelu Nightwishin Arabesquen säestämänä. Mutta tämä ei olekaan hääppöinen taistelu, vaan miekkailu on saatu sovitettua hyvin musiikkiin. Sen tarina jää miekkojen silpomaksi, mutta onhan sitä hienoa katsella.

Kaikki WCS:n osanottajat
(ja pari kuvaajaa etualalla)

Päästäkää sudet sisään! Seuraavana on näet luvassa Hardcore Cosplayhall-kisa. Upeita asuja kaikki, pakko myöntää. Mutta mikä on huvittavinta voittajien järjestyksen ja esiintymisjärjestyksen suhteen, on se, että viimeisenä tullut voitti, toiseksi viimeisenä esiintynyt tuli toiseksi ja kolmanneksi viimeisenä esiintynyt tuli kolmanneksi. Huomasin tämän vasta kun latasin kuvia koneelle, mutta Traconissa ajattelin lähinnä, että kyllä ne parhaat asut voittivat. Voittajan Wonderwoman oli ällistyttävän upea, hienoja yksityiskohtia ja hyviä materiaalivalintoja, upea kokonaisuus. Minua silti ällistyttää eniten toiseksi viimeisenä lavalle asteleva köriläs, jonka asu on upea ja vankkuudestaan huolimatta todella liikkuvainen. Yleensähän kun pukeutuu paksuun haarniskaan, ei pysty pahemmin liikkumaan, mutta tämä kaveri liikkuu paremmin ja nopeammin kuin minä ilman haarniskaa. Hänen asussaan oli myös hienoja yksityiskohtia ja siihen on varmasti uponnut paljon aikaa. Onnea voittajille, asunne olivat upeat ;)

Kolmanneksi tullut Marth

Kisan toinen, joka ällistytti minua ja monta muutakin asunsa liikkuvuudella

Voittaja Wonderwoman  upeilla yksityiskohdilla ja sitäkin upeammalla kokonaisuudella 

  Viimevuoden Missimittari oli aika pienehkö, vain kaksi osanottajaa. Tällä kertaa on paljon enemmän. Ensimmäisen kohdalla olen alkuun kuin nukahtaisin, koska tuntuu, ettei hahmo ole koskaan pukeissa serminsä takana. Mutta kun hän astuu esiin, leukani loksahtaa pois paikoiltaan ihastuksesta ja taputan niin kovaa kuin pystyn. Hän on upea... Niin kauniita yksityiskohtia... Niin kaunis kokonaisuus... Niin sulava esiintyminen... En voi kuin ihastella, hänen esityksessään, asussaan ja käytöksessään ei ole moitetta, vaan hän on varma voittaja, vaikka onkin ensimmäinen esiintyjä.

 Kaikki seuraavatkin esiintyjät ovat upeita, mutta tilkkunsa upeaksi asuksi muuttanut nainen voittaa mielessäni kaikki muut – jopa hardcore cosplayhall-kisaajat. Katsellessani muiden esityksiä Missimittarissa, alan miettiä, voisinkohan tehdä tarinastani hahmojen asut, keksiä esityksen ja hypätä lavalle? Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa... Missimittarin jälkeen seuraa Hallcosplayn palkintojen jako ja WCS:n palkintojen jako – ja ensimmäinen rakkauttaan julistanut pari voittaa. Tunnen suurta myötätuntoa, kun tyttö alkaa itkeä onnesta parin saadessa palkinnon ja koettaessa poseerata vielä hetken kameroille. Onnea voittajalle ja mukavaa matkaa Japaniin!

Purkaudumme ulos ja suuntaamme narikkaan hakemaan pikkuisille laukut, joita emme enää tarvitse. Ne haettuamme menemme vielä hetkeksi valokuvaamaan sorsapuistolammelle, jonka ääressä kuvaamme muun muassa kuvaamataidon työhöni tarvitsemani materiaalin. Työn aiheina ovat ”Stop Gay Hate, Stop Cosplay Hate, Stop Furry Hate” ja Tracon osui parhaaseen mahdolliseen väliin. Me nauramme vielä viimeiset naurut, kun otan yllätyskuvan Tohtorista ja hänen ilmeensä on kerrassaan hemaiseva. Poistin kuvan noin viisi/kymmenen minuuttia sen oton jälkeen, hänen pyynnöstään, mutta sen aiheuttama nauru näkyy pikkuisten kasvoilla ja Sormusaave sekä Tohtori reagoivat kameraan ihan eritavalla. He tekevät heti stillin, vaikka minä kuvaan videota ystävälleni Uuteen-Seelantiin. Huvittavaltahan se näyttää. Hyvästelen pikkuiset hobittipoikani ja lähdemme Bilbon kanssa vaihtamaan vaatteita. Hän on lähdössä tunnin päästä ja tarvitsen mieluiten naisen apua ottamaan panssarini pois päältäni. Haemme suuren laukkuni narikasta ja raahaudumme vessaan, jossa vaihdan Thorinin asun pois ja pesen yhdellä kädellä meikit (koska toisessa kädessä on Thorinin sormikas, jonka päällä on viikonloppulippuni). Tuntuu ihanalta olla hetki ilman hikistä vyötä ja paksua liiviä – ja tietenkin ilman kenkiä ja panssaria. Tilalle tulee Nanian, fursoonani, asu, joka on huomattavasti kevyempi ja mukavampi.
 

   Kun olemme valmiita ja olemme lähettäneet Tohtorin raahaamaan laukkuani takaisin narikkaan, lähden saattamaan Bilboa. Sitten hän sanookin, ettei hän vielä ole lähdössä ja palaamme Sormusaaveen luokse. Olen juuri avaamassa paitaani, jotta saisin hännän paremmin sen alle, kun tajuan, että minulla on päälläni paidan ja housujen lisäksi vain alusvaatetus. Nolona luikin vessaan parantamaan vyönkorkeutta ja tulen kiireesti ulos. Päätän viimein (varmaan kahdeksaan tuntiin) tarkistaa puhelimeni ja huomaan, että minulle on soitettu kaksitoista kertaa. Onneksi Tohtori oli pyörinyt hieman siellä täällä ja oli saanut yöpymistavarani vanhemmiltani, jotka olin itse unohtanut noutaa. Hyvästelen kohta Bilbon ja sen jälkeen liityn jälleen Tohtorin ja Sormusaaveen joukkoon. Kello on 20:00 (myös kirjoittamishetkellä) ja Tohtori haluaa välttämättä iltabileisiin, jota varten hän kävi välissä myös vaihtamassa vaatteet. Ennen iltabileisiin lähtöä luovutan hänelle hänen lahjansa ja hän ilahtuu saadessaan badgensa ja lasit. Lähdemme infopöydän kautta alas iltabileisiin. Viihdyn itsekin siellä tanssimassa noin varttitunnin ajan, sitten minulle tulee jo kuuma ja huomaan, että Sormusaave haluaisi mennä jo ulos. Minun olisi tehnyt todella mieli tanssia Tohtorin kanssa koko iltabileiden ajan, sillä hänen tanssiaan on vähintäänkin hauska katsella. Mutta kuumuus voittaa usein cosplayssa ja lähdemme ulos Sormusaaveen kanssa.

   Ulkona on paljon väkeä, on suhteellisen valoisaa. Sormusaave tuumii, josko menisi vielä boffaamaan ja minä sanon, että mene vain ja hän menee. Löydän onnekseni pian seuraa. BlingThranduil ja Alfrid seisoskelevat laukkukasan luona ihan boffikentän vieressä ja menen tökkäämään heitä. BlingThranduil tunnistaa lähes heti minut ja Alfridkin yhdistää minut päivällä tapaamaansa Thoriniin. Mahdan näyttää erilaiselta, kun aiemmin minulla oli parta ja musta peruukki, nyt häntä ja valkoinen peruukki. Me juttelemme heidän kanssaan pitkän tovin ja saan tutustua heihin paremmin. He ovat aivan mahtavia tyyppejä ja olen niin onnellinen, että kerrankin löysin kunnollisia ystäviä conista! Tracon 9 oli siitäkin hyvä, että saatoin oikeasti löytää elinikäisiä ystäviä (kun ja jos ehtii pitää yhteyttä). On mennyt ehkä vajaa puoli tuntia, kun Legolassi tulee paikalle ja vilkaisee minua.

   ”Terve”, sanon ja hän katsoo minua.

   ”Pitäskö mun tietää sut jostai..?” hän kysyy, eikä hänen äänessään ole loukkaavaa sävyä, vaan puhtaasti kysyvä ääni.

   ”Mä pidin sen miitin ja olin kuvauksissa”, vastaan ja hänen ilmeensä levenee, kun hän tunnistaa minut.

Nää on 1) aivan mahtavia cossaajia ja
2) törkeän hyviä tyyppejä <3

  Legolassi on aivan täpinöissään boffauksesta ja intoilee siitä hetken meillekin, ennen kuin porhaltaa takaisin kentälle miekkailemaan. Tohtorikin tulee hetkeksi tuulettumaan ulos ja silloin Legolassi palaa luoksemme, tällä kertaa hänen vaalean peruukkinsa tilalla on tummat hiukset ja peruukki on kourassa. Joku ilkimys oli tökkäissyt miekalla hänen peruukkinsa päästään ja hän pyytää jotakuta meistä menemään ja kostamaan. Tohtori lupaa mennä kostamaan ja palaa pian ilmoittamaan tappaneensa kentällä jonkun ottelussa ja Legolassi on iloinen. Saan oikeastaan kiittää Alfridia siitä, että uskalsin tutustua heihin paremmin. Varsinkin Legolassi toi ensimmäisenä mieleen mitä tapahtui Desun suhteiden, mutta koska Alfrid oli erittäin mukava kuten blingThranduilkin heti alusta pitäen – siis kyllä Legolassi on mukava, mutta hänen energisyytensä huoletti ensin – minä uskalsin luottaa. Ja mistä ystävystyminen voi coneissa alkaa? Miten olisi siitä, että ehdotetaan 20:45 josko vetäisimme porukalla Macarenaa? Me todella tanssimme hetken sitä ja sitten kun Tohtorikin on taas häipynyt iltabileisiin, Alfrid kertoo heidän olevan menossa kuuntelemaan ”Kielletyn hedelmän mysteeri”-luentoa, jonka aiheena on erinäiset tabut fanfictionin maailmassa. Pelkkä fanfiction riittää minulle syyksi lähteä heidän mukanaan kuuntelemaan luentoa. Laitan viestin ystävilleni ja seuraan uusia ystäviäni Studioon. Päädymme istumaan toiseen riviin ja minä käytän isoa häntääni selkänojana koko ohjelman ajan.

    Ohjelma alkaa videolla, jossa kaikkien suosikkiparituksia on niin videoklipeissä kuin kuvissakin, sieltä täältä kuuluu kiljahduksia ja kyllä minäkin kiljun omien suosikkieni kohdalla. Kun videot loppuvat, minä ja Legolassi huudamme:

    ”We want more, we want more!” Ja kuulemme ohjelman jälkeen, että tämä videotallentoitiin *häpeää itseään kello 21:00 illalla* Opin luennolla muutamia ihan uusiakin asioita, joita en ehkä ole pitänyt tabuna tai koskaan kuullut sellaisesta. Ohjelma oli ilmeisesti K-16, mutta onneksi se ikä on jo täytetty. Sitä paitsi, aika monet ystävistäni ovat aloittaneet fanfictionin lukemisen alle kuusitoistavuotiaina, mutta tietenkin ikäraja on taas suositus. Olen iloinen, että menin sinne heidän kanssaan, koska minä olisin menettänyt paljon tietämättä edes mitä menetin, ellen olisi tullut ulos iltabileistä ja päätynyt heidän kanssaan kimppaan. Ohjelman jälkeen sanon hyvästit uusille ystävilleni ja lähden etsimään vanhoja ystäviäni.

   Löydän heidät hetken etsinnän ja parin puhelun kautta, jonka jälkeen suuntaamme hakemaan kaikki, mitä iltaa varten tarvitsemme ja jätämme ne, mitä emme tarvitse. Kun olemme rääkänneet iltavuorossa olevia vänkäreitä tarpeeksi, kipitämme ulos raikkaaseen iltaan. Kaikilla on hyvä mieli, ja kun huomaamme metrilakukiskan olevan yhä auki, ostamme sieltä 25 metriä lakua iltapalaksi. Minulla alkaa olla jo kova nälkä, koska en ole syönyt mitään sitten aamupalan, eli noin 18 tuntiin. Päätämme katua pitkin pois conista kävellessämme, että me katsomme Hobitti-maratonin miitin kunniaksi, kun pääsemme kämpille. Huomaamme bussin menevän ohitsemme ja lähdemme juoksemaan sen perään. Häntä tuntuu tippuvan, mutta juoksen kahden henkivartijani perässä niin kovaa kuin jaloistani pääsen. Ehdimme onneksi bussiin, jossa istumme keskiosassa oleville lisäpenkeille hännän tuottaman ongelman takia. Ihmiset katsovat meitä kummasti, mutta minä en jaksa välittää siitä. Minulla on elämän ihanin päivä takanani. Päätämme käydä ostamassa tortilloja ja jauhelihaa iltapalaksi matkan varrelta siinä kymmenen maissa illalla ja olemme suunnilleen puolen yhdentoista aikaan syömässä niitä kerrostalokaksiossa.

   Kuvaan vlogini ystävälleni maailman toiselle puolen, vaihdan vaatteet ja pesen kasvot ennen kuin ruoka on valmista ja aloitamme elokuvan katselun. Lopulta väsymys on jälleen voittaja ja luovutamme ensimmäisen elokuvan suhteen hyvin pian puolen yön jälkeen. Lauantai oli mahtava, sunnuntai on käsillä. Kaivan piilolinssit pois silmistäni ja kömmin Tohtorin viereen parisänkyyn. Nukahdamme pian onnellisina siitä, millainen upea päivä meillä oli takana. Aavistamatta sitä, millainen olisi seuraava päivä.

 Sunnuntai

Huomenta! Kello on 7:20, kukko kiekuu olohuoneessa. Mitä ihmettä? Kukko? Niin, se on ystäväni Sormusaaveen herätyskello. Choma (eli Tohtori) nukkuu yhä sikeästi, vaikka tökin häntä hieman otsaan. Hymähdän hänelle ja nousen pois vuoteesta mennäkseni toteamaan, että olen unohtanut piilolinssit ja meikit Tampere-taloon, enkä siis näe aamulla pahemmin kädenmittaa pidemmälle. Puen Nanian asun päälleni häntää, peruukkia ja tassua lukuun ottamatta ja käyn aamiaiselle Sormusaaveen kanssa. Hän keittää kahvin ja teen, ojentaa pöytään leiväntäytteitä ja jugurttia. Kun Choma viimein herää, teen lyhyen aamuvlogin ystävälleni aamiaispöydässä. Ulkona on jo kaunis sää, mutta hyvin viileä sellainen. Toki kellokin on vasta hieman yli kahdeksan. Aamiaisen ja pukeutumisen jälkeen tajuamme, että olemme juuri myöhästyneet bussista ja päätämme katsoa Hobitti kakkosen alun. Se jää vielä edellis öistä yritystä lyhemmäksi, pakkaamme hieman tavaroita kasaan ja lähdemme ajoissa pysäkille.

   Ulkona on sumuista ja ilmassa olevat pisarat voi melkein nähdä paljain silmin. Keskeltä sumua meitä vastaan kävelee nainen, joka katsoo kummissaan kolmikkoamme – Choma on pukeutunut kokonaan mustiin vaatteisiin, hänellä on kettinkejä ja useampi vyö, sekä ostamani lasit, Sormusaaveella on kaapunsa, mutta hänen kasvonsa näkyvät yhä (hänestä tulee mieleen fransiskaani munkki xD) ja sitten olen minä valkoisessa peruukissani, silinterilakissa ja sininen suuri häntä perässä heiluen. Päädymme vajaaksi kymmeneksi minuutiksi odottamaan bussia pysäkille, jossa Choma yrittää istua häntäni päällä ja painaudun tiukasti nurkkaan suojellen häntäpoloani. Samalla pysäkillä odottaneet kaksi muuta ihmistä katsovat meitä nopeasti. Kun bussi tulee, annan toisten mennä edeltä ja jäämme neljänpaikalle. En voi istua, joten seison ja kaikki ohitse kulkevat törmäävät häntääni. Ehkä se on sittenkin liian iso... Bussimatka ei kestä kauaa ja päästyämme Tampere-taloa lähellä olevalle pysäkille, haemme ensin hieman käteistä ja kävelemme sitten sorsapuiston läpi Tampere-talolle. Meillä on hyvin aikaa hakea laukkumme ja aseemme – tai niin me ainakin luulemme.

   Astumme sisällä puisto-ovista, koska sieltä pääsee pian narikkaan. Siis pääsisi pian, mutta kaikki ovat palaamassa samoihin aikoihin 9:30 maissa hotelleilta ja lattiamajoituksilta joko hakemaan tavaroitaan tai tuomaan tavaroitaan narikkaan ja meidän edessämme on pitkähkö jono. No, ei auta kuin jonottaa, Sormusaave lähetetään hakemaan reppuaan ja me jäämme Choman kanssa jonoon. Myös kirpparille on pitkä jono ja laukkunsa saaneiden on hankalaa pujotella kahden leveän jonon välistä mitätöntä kulkuväylää pitkin. Odotamme luultavasti vartin, mutta jono vetää hyvin ahkerien narikkatyöläisten ansiosta. Saamme laukkumme ja aseemme, ja kun olen kaivanut meikit ja muun tarpeiston olkalaukkuuni, lähetän Sormusaaveen ja Choman jonottamaan uudestaan, minun itse lähtiessäni naisten vessaan meikkaamaan. Uusien piilolinssien laitto on tuskaa ja minulla tuhrautuu niihin ainakin varttitunti ellei enemmän, ennen kuin en jäävät silmiin. Kaiken huippu on se, että kun alan vetää rajauskynällä silmieni ympärystä tummemmaksi ja tökkään vahingossa sillä piilariini, siihen jää musta täplä, joka pitää pyyhkiä pois. Pojat ovat kärsimättöminä odottaneet vessan ulkopuolella, että kauanko minulla menee. Pahoittelen hieman, mutta syytän eniten piilareita.

Onko olemassa suloisempaa näkyä kuin pieni
steampunk poika kultaisen revolverin kanssa?

Ensimmäisenä meillä on vuorossa parempi vierailu myyntipöytäsalissa. Siellä näen vilaukselta englantia puhuvan tuttavuuteni, myyjän, jonka tapasin Desuconissa tänä kesänä, mutta hän on niin kaukana ja kiireinen, etten ehdi tervehtiä. Meillä on suunnitelmissa myös Doctor Who -miittiin osallistuminen, mutta jostain syystä se vain jää käymättä ja käytämme aikamme mieluummin valokuvaamiseen ulkosalla ja ostoksiin. Ostamme pinssejä, rainbowflagit ja etsimme halvempaa pockya, mutta päädymme jättämään sen jokakertaisen coniherkun väliin. Kuvaan muutamia henkilöitä ennen kuin menemme ulos, muun muassa pyydän kahta furrypoikaa (suitin pää ja tassut löytyy, ei kokosuittia) – ilmeisesti kaverukset – esittämään kuin he suutelisivat. Minusta oli erittäin mukava, että he suostuivat auttamaan minua koulutyössäni, johon tämäkin kuva pääsi. Ja hauskinta oli katsoa, kun he miettivät, miten heidän pitäisi olla. Kiitos heille erittäin paljon! Hetken istuskelun jälkeen, huomaan suloisen steampunk pojan ja kysyn häneltä, saanko ottaa hänestä kuvan. Hänelle kävi ja että hän olikin sitten suloinen! Kumpa minullekin joskus kasvaisi yhtä suloisia steampunk lapsia...

  Tästä lähdemme etsimään ulkoa paikkaa, jossa haluaisin olla kuvattavana. Löydämme puun, jonne on suhteellisen helppo kiivetä. Kiipeän Choman jälkeen puuhun ja pyydän häntä kuvaamaan, koska haluan näyttää ystävilleni, mikä olen. Että olen Nania. Minulla olevat korkeanpaikan-, kiipeämisen- ja putoamisenkammot kutoutuvat yhteen, mutta unohtuvat melko pian, kun löydän tukevan otteen. Hyppään maahan katsomaan kuvia ja huomaan, että linssi on hieman likainen ja kuvat siksi hieman sumeita. Putsaan ne tassullani ja otan pari kuvaa Chomasta ja Sormusaaveesta heidän pyynnöstään.

 

Löysin tälläisenkin hienon ryhmän, kun kiersimme ulkona

 

   Aamupäivä menee taidekujalla pyörimiseen, esityskilpailun lippujen hakemiseen ja siihen, että yritämme päästä Maskeerauksen ABC:hen, mutta se on täynnä ja jäämme oven ulkopuolelle surkuttamaan. Katselemme lasin läpi luentoa hetken, mutta päätämme sitten siirtyä muihin kerroksiin pyörimään. Toisessa kerroksessa menemme katsomaan, mitä Sopraano pitää sisällään (emme ole koskaan käyneet sillä alueella aiemmissa coneissa, minä aikanaan) ja löydämme sieltä ison pinon lautapelejä. Tuumaamme yhdessä, että voihan sitä aikaa tappaa kai lautapelilläkin ja etsimme käsiimme mielenkiintoiselta kuulostavan pelin. Päädymme pelaamaan jotain valtakunnan rakentamispeliä ja sääntöjen opiskelun jälkeen toteamme, että ehkä menemme soveltaen omilla säännöillä. Peli on hauskaa, kun koetamme rakentaa aina vain suurempia ja pidempiä kaupunkeja, mutta Sormusaave vie jopa 38 taloa kattaneella kaupungillaan voiton ja minä tulen toiseksi, koska hän onnistui saartamaan minut alussa. Pelin välissä ”Pikku Seiskani” tulee käymään poikaystävänsä kanssa Arieliksi pukeutuneena ja me otamme pari yhteiskuvaa, koska edeltävä yhteiskuvamme ysiluokkani viimeiseltä illalta on mystisesti kadonnut. Kun kello alkaa lähennellä yhtä, lähdemme ulos.

   Ulkona kierrämme hetken ja katselemme muiden menoa, ja yhden maissa siirrymme seuraamaan Keksiaika- ja vanhat tanssit pajaa, jonne meidänkin on tarkoitus mennä, koska ystäväni Alfrid ja Legolassi pyysivät meitä. Emme mene vielä ensimmäiseen tanssiin, koska se on hyvää vahtia menossa toista harjoituskertaa ja haluan katsoa sen ensin läpi. Minulla ei mene kovin kauaa tunnistaa Alfridia ilman meikkiä, mutta Legolassin kanssa menee hieman pidempään – tunnistan hänet silti! Menemme seuraavaan tanssiin mukaan, joka on Kikapoo, koska sen osaan varmasti! Tanssiessa häntä on kuitenkin ikävästi tiellä ja aina, kun minun pitää pyörähtää, osun hännälläni johonkuhun ja pyydän anteeksi. Seuraava tanssi onkin kinkkisempi ja meillä menee pariin otteeseen väärin, ennen kuin se alkaa sujua ja tuntuu kivalta osata jotain. Back to the well on minun viimeinen tanssini sen takia, että pelkään häntäni kiinnityksen hajoavan ja olen myös hieman väsynyt. Alfrid ja Legolassi tunnistavat myös meidät ja moikkaavat pienellä hengähdystauolla.
    Samalla tauolla otan tanssinvetäjästä ja hänen ystävästään viimeisen kuvan, joka tulee työhöni. Olemme suunnilleen puolitoistatuntia pajalla, jossa opin uusia kivoja tansseja ja saan tanssia erilaisten ihmisten kanssa. Monet heistä ovat minua vanhempia ja osaavat paremmin, mutta samapa tuo – hauskaahan tänne tultiin pitämään eikä mittaamaan taitojaan! Pääsen tanssimaan pari kertaa Alfridinkin kanssa, mutta eniten ihailin sitä punahiuksista mustissa vaatteissa ollutta pariani, joka tanssi äärettömän hyvin. Kikapoossa oli hauskinta, kun parini olivat vanhempia ja sanoivat, että siitä on jo niin kauan ja minä sain sanoa, että joo, se on helmikuussa, sinne on niin kauan..

Tanssipajan vetäjä (pinkki) ja hänen ystävänsä (keltainen)

   Lähdemme pajasta hieman ennen kuin se loppuu, jotta ehdimme vielä käydä taidekujalla. Chomalle soitetaan ja kerrotaan, että taidekujalla on joku furrytaiteilija, joka ottaa tilauksia vastaan ja alamme metsästää häntä. Metsästän samalla itselleni korua, joka kuvaa tämän kertaista conia ja löydän pienen sinisen hirviön, joka hymyilee veikeästi. Mitä muuta olenkaan viikonlopun ollut, kuin pieni sininen hymyilevä hirviö? Choma on löytänyt taiteilijan ja pyytää minua tulemaan kanssaan hänen luokseen ja tapaan Bitter-Bitterin, suomalaisen furrytaiteilijan. Vaikka aikaa on vain muutama minuutti NCC:n (Nordic Cosplay Championship) alkuun, annamme hänelle osoitteemme, hieman neuvoa millaisen kuvan haluaisimme ja maksamme tilauksemme. En malta odottaa, että saan ensimmäisen taiteilijan tekemän piirroksen Naniasta! Bitter-Bitter oli niin mukava, että tulen luultavasti tilaamaan häneltä tulevaisuudessakin jotain taidetta.

NCC:n yläparvi on hyvin hiljainen. Alhaallakaan ei näytä olevan niin hirvittävän paljon väkeä ja yläparvelta lähtee väkeä vähän väliä pois ja lopulta siellä on vain ehkä kymmenen ja me kolme. Ehkä muilla lähtee juna tai lento, bussi tai oma kyyti, tai heillä on muuta ohjelmaa, jonne he haluaisivat mennä. NCC alkaa kuitenkin niin, että esille astelee kylpytakissa nainen, joka siemailee aamukahviaan kello kolme iltapäivällä. Hän kertoo hieman ohjelman kulusta ja kun aloitan valokuvaamisen, tajuan, että akkuni on ihan lopussa. Pakotan kamerani silti jaksamaan. Ensimmäisenä on NCC:n karsinnat. Sen aloittaa hieno esitys nunnasta, joka jakaa uskontonsa oppeja jonkinsortin miekan kautta.

Hänen peräänsä tulee upea tulkinta eräästä elokuvasta, jonka päähenkilöä cossaaja esittää (en muista elokuvaa, sori...). Esitys odottaa kuitenkin hitusen liian kauan hänen meikkaamistaan peilin edessä, mutta peili oli toisaalta hyvä keksintö ja alempana olevat saattoivat jopa nähdä sen kautta jotain oleellista. Ylhäältä sitä ei kuitenkaan nähnyt. Luulin jälleen kerran ihan tosissani, että tämä henkilö oli poika, koska alussa hänellä ei ollut paitaa – miten ihmeessä se nainen pystyi siihen ilman, että huomasin hänen olevan nainen?

  

Valerien valoshow

Seuraavana kuulen tutun nimen, jonka pokémon pelaajien pitäisi tietää. Lavalle astelee Valerie, salipäällikkö kuudennesta sukupolvesta ja hänen asunsa tekeminen oli käväissyt omassa mielessänikin. Tuttu musiikki herättää minussa erityistä kiinnostusta esitystä kohtaan ja se onnistuu minusta hienosti – asukin on kaunis! Valoshow tekee hommaan oman mukavan säväyksen, kun katto alkaa tuikkia tähtien lailla.

Hänen jälkeensä lavalle saapuva Kingdom Hearts herra esittää hyvin ja äänet osuvat oikeisiin miekanheilautuskohtiin, mutta mitäs... Toinen miekka? Vai jo kolmas? No, ilmeisesti se kuuluu esitykseen, mutta miekkailukamppailu näkymättömän vastuksen kanssa tuo mieleen lauantaisen kilpailujen yleislinjan – miekkailua ja loukkaantumista! Seuraavana lavalle tulee komistus, jonka huumorintaju pahvilaatikkorobotin kanssa on vertaansa vailla ja takamuksen heiluttelu koko pahvilaatikon heilahdellen naurattaa. Yksinkertaiselta näyttävä asu on oikeastaan hyvin tehty, vaikka polvi tuppaa kaatumaan toisesta jalasta koko ajan ja näyttää oudolta, kun kaksi kättä poimii sen ylös, vaikka kädet ovat kiinni pään vieressä ohjauskapuloissa.

   Tämän ammuskelua ja takamuksen heiluttelua sisältäneen esityksen jälkeen päästään seuraamaan tämän kertaista voittajaa. Esitystä katsoessani, en osaa vielä arvata sitä voittajaksi. Siinä on toisaalta hyvä idea, hauskoja käänteitä ja hyvin näyteltyä. Propit ovat hyviä, muun muassa suuri kukkanen, josta hän repii terälehtiä ja ”nenäliina” joka paljastuu naisen alusvaatteiksi. Rakastaan kaihonnut sankari saa nenäliinaa naiselleen tarjotessa isot rukkaset, mutta noh, elämä jatkuu. Tales of Simphoniasta tutun hahmon asu on myös yksityiskohdiltaan hieno, joka lisää varmaan tuomareiden arvostusta. Kokonaisuudeltaan paras esityksenhän kuuluisi voittaa. Seuraavana lavalle rullailee erittäin ihanan näköisessä asussa nainen rullaluistimilla ja viikatteen kanssa. Luulen hänen voittavan, koska rullaluistelu esitys on hieno ja hän on yhdistänyt kaksi musiikkia toimivaksi ja hauskaksi kokonaisuudeksi siitä, kuinka hänet on suljettu ulos facebookista, mutta silti pitää muistaa ottaa selfie ennen kuin lähdetään tappamaan facebookin sulkijaa rullaluistimilla. Hänen asunsakin oli hieno, siitä plussaa ja rullaluistelu ei näytä tuottavan ongelmia. Häntä seuraa juoma-addikti, jonka esityksessä hienoimpana asiana näen ketjujen pyörittelyn ja hänen asunsa.

NCC:n kilpailijat

   Akku alkaa kuolla ja pystyin ottamaan vain parista ensimmäisestä esiintyjäparista kuvia ohjelman seuraavassa osiossa, eli esityskilpailussa. Erästä tuomaria lainaten ”Heti kun ensimmäinen esitys alkoi, me oltiin ihan häh ja haavit auki tuijotettiin tätä esitystä.” Ensimmäinen esitys, Death Noten Lightin ja Misan esitys, joka oli täynnä tunnetta, tunnelmaa, draamaa ja tanssia. Esitys oli ällistyttävän upea ja he olivat vasta ensikertalaisia! En voi uskoa sitä, koska siinä kaikki oli niin täydellistä – musiikki, tarina, asut, esitys, tunnelma... Toinen vastaava draama/rakkaus tarina tuli Mirai Nikki sarjan Yunon ja Yukiterun kanssa, ja Yuno kriippasi hyvin sekä juontajaa että minua. Pidin siinä esityksessä myös siitä, että he käyttivät animesta Yunon ääntä, vaikka se onkin aika kamalaa kuunneltavaa. Toiselle sijalle tullut pari esitti herkän tarinan siitä, kuinka paljon kaksikko tarvitsi toisiaan ja kun toinen yhtäkkiä muuttui, miten kaikki meinasi tuhoutua tämän seurauksena. Heidän proppinsa olivat erittäin kestäviä ja he mahtuivat jopa makaamaan matka-arkussa, joka näytti liian pieneltä, jotta sinne olisi mahtunut aikuinen ihminen! Mutta niin vain he heräsivät sieltä ja menivät sinne nukkumaan. Erään joukkueen nimi naurattaa esitystä enemmän ”WCS- hylkiöt – hetki karsintoihin ilmoittautumisen sulkeutumisen jälkeen” (luultavasti muistan jonkun osan väärin, anteeksi). Mikä yllättää minut, on se, että näissä esityksissä oli jo lähes puolessa rakkautta/draamaa mieluummin kuin miekkailua. Ja sitten on Yuno kirveen kanssa. 

Esityskilpailun kilpailijat

 

   Esityksien jälkeen meille näytetään video Suomen viimevuoden NCC edustajan matkasta Närconiin Ruotsiin ja siitä, kuinka hän voitti koko kilpailun. Salissa hurrataan ja taputetaan voittajalle, kun tämä palkitaan videolla. Tämän ”pakollisen propagandan” jälkeen seuraa iloisia uutisia, jotka koskevat Yukiconin NCC karsintoja sekä Tampere Kupliita. Kiinnostumme ystävieni kanssa Kupliita koskevasta ilmoituksesta, koska Tampere on lähin conikaupunkimme ja Kupliissa parasta on sen ilmaisuus. Tunnistan ilmoitusta kertovan tuomarin/juontajan samaksi kuin Kupliin cosplay-kilpailun tuomari. Hän kertoo että puolentoistavuoden päästä (siis 2016 keväällä) Tampere Kupliin paikka siirtyy. Olemme lyhyen hetken harmissamme Choman kanssa, koska Finlaysonin alue on hienoa seutua ja siellä on kiva kuvata. Mutta sitten kuulemme sen, minne se siirtyy. Tampere Kuplii muuttaa Tampere-taloon ja pysyy ilmaisena! Hurraamme muun yleisön kanssa, sillä uutinen on erittäin iloinen. Pidän Tampere-talosta ja sinne astuessa asennoituu aina, että tämä on coni.

  Ilmoituksia seuraa Missimittarin palkintojen jako, jonka perässä esityskilpailun ja NCC:n. Koska ohjelma venähti hieman, meille sanotaan, että saamme jäädä paikoillemme ja olla myös päättäjäiset niillä paikoilla, koska niiden olisi kuulunut jo alkaa. Pari järjestyksenvalvojaa ilmestyy tämän jälkeen yläpermannolle ja sanoo, että permanto tyhjennetään. Olemme hämillämme, koska meille oli vasta luvattu, että saamme jäädä. Lähdemme pois ajatellen no en mä olis halunnutkaan nähdä niitä päättäjäisiä, kun en avajaisiinkaan päässyt. Kiepautan hännän takaisin itselleni ja päätämme lähteä jo syömään, koska emme ole vaihteeksi ehtineet syödä mitään. Ennen sitä pitää kuitenkin hakea kaikki painavat laukut narikasta.

   Tullessamme toiseen kerrokseen, törmäämme Alfridiin ja Legolassiin. Jäämme siihen juttelemaan heidän kanssaan siitä, kuinka mahtavaa oli tavata ja että mihin seuraaviin coneihin ollaan menossa ja että varmasti tavataan uudelleen. Toinen sateenkaarilipuista tippuu hatustani, mutta he onneksi huomaavat sen ja löydän sen pian. Me koetamme vähän väliä lähteä, sillä tiedän erään ystäväni tulevan sorsapuistoon tapaamaan meitä ja katselemaan hieman tätä cosplay-maailman menoa. Se on kuitenkin hankalaa ja aina kun sanomme, juu nähdään!, niin aloitamme uuden keskustelun. Me halaamme hyvästeiksi, mutta jatkamme vielä hetken ennen kuin vaikeuksien kautta päätämme sanoa viimeiset heipat ja lähteä narikkaa kohti. Ihmisiä on pitkässä jonossa odottamassa, että he pääsisivät sisälle päättäjäisiin, kun me kipitämme portaita alas ja käymme korjaamassa laukkumme sekä aseemme mukaan ja kiiruhdamme sorsapuistoon.

   Siellä tapaan Elyan ja Milán, kerromme päälisin puolin siitä kuinka upea viikonloppu meillä oli. Pyörin ympyrää jahdaten häntääni ja nauran, pompin paikoillani ja olen muutenkin todella pirteällä päällä. Cosplay saa minut säteilemään iloisuutta ja energiaa, jonka englanninopettajanikin huomasi lukiossa. Ystäväni ihastelevat ulkona olevaa ihmispaljoutta ja tuntuu, että vaikka coni on melkein ohi, kaikki ovat silti jumittuneita paikoilleen eivätkä he haluaisi lähteä. Minäkään en haluaisi lähteä, ellei nälkä kalvaisi sisältä ja aikataulu kotiinpaluun suhteen painaisi niskassa. Jätämme Elyan ja Milán tutustumaan itsekseen Traconiin, kun suuntaamme syömään Koskariin. Sinne kävellessämme kuvaan viimeisen vlogin ystävälleni, jossa haastattelen Chomaa ja Sormusaavetta viikonlopusta. Molemmat ovat hyvin onnellisia, iloisia ja hyvillään tästä viikonlopusta ja haluavat tulla Traconiin toistekin.

 Olen täysin iloisella päällä siihen saakka, kunnes tavalliset ihmiset pilaavat elämäni ikävillä tuijotuksillaan, nauramisella ja osoittelulla. Minusta on käsittämätöntä miten kolmekymppiset nainen ja mies voivat nauraa minulle päin naamaa ja osoitella vielä siihen perään. Jos jokin sattuu, niin tuo. En kuitenkaan ota siitä enempää nokkiini, koska olen oma itseni ja jos se ei kelpaa, niin ihan sama. Minulle se kelpaa. Deal with it. Syömässä perheiden isät vaikuttavat katsovan minua pahasti kuin he haluaisivat suojella lapsiaan minulta. Anteeksi, minä en syö lapsia vaikka minulla on häntä ja pukeudun hassusti.

   Ruokailun jälkeen saan päästellä viimeisen kerran höyryjä ja hieman taas hymyillä, kun otamme satamassa yhteiskuvan kolmikollamme. Autossakin nauretaan paljon, koska mietimme mitä kaikkea hauskaa tapahtui ja keksimme myös hyvän selityksen niin kutsutulle conisäälle, eli sille, että kun on con aurinko paistaa täydeltä taivaalta taikka vain vettä sataa.

   ”Se johtuu katsos siitä, kun kaikilla näillä coninjärjestäjillä on paineita (onnistuuko con, pysytäänkö aikataulussa, onko lippuja oikea määrä), cossaajilla (hajoaako asu, tunnistetaanko mua, jaksanko olla koko päivän, miten kilpailu menee) ynnä muilla sellaisilla on niin kamalat paineet, että siihen tulee kamalan suuri korkeapaine. Ja kun con loppuu, matalapaine imasee pilvet takaisin” (tämä päättely johtui siitä, ettei koko viikonloppuna satanut ja heti kun olimme päässeet syömään, suora pilviseinämä lähestyi Tamperetta)



Seuraavaa conia odotellessa...

Kaiken kaikkiaan Tracon 9 oli kaikista paras coni, jossa olen ollut, enkä malta odottaa Tracon X:ää! Ensivuonna nähdään taas Traconissa ;D

Kiitos kaikille mahtavasta conista!

T. Thorin/Nania