Yukicon 3.0 - lauantai

Larger than life - bigger than the world 

Huh huh, mikä con! Pakko myöntää, että tämä con oli kaikissa suhteissa paras tähän mennessä – mikäpä parempi tapa aloittaa juhlavuosi! Conista on nyt kulunut vähän vajaa kuukausi, mutta muistiinpanot siitä on onneksi yhä tallella, tulihan ne väännettyä siinä neljäntoista tunnin junamatkan aikana matkalla maan ääripäästä toiseen (Hesasta Kolariin tarkemmin sanottuna). Conikrapula on edelleen olemassa ja voi että kun minä kaipasin ja kaipaan edelleen takaisin Yukiconiin... Mutta niin, aloitetaanpas tämä pitkä jorina!

HUOM! Minä kirjoitan paljon. Kirjoitan kaiken, minkä muistan viikonlopusta niin kuin muistan, koska minusta conit ovat niin merkittäviä hetkiä elämässäni, että ne ansaitsevat tulla muistetuiksi ja ylös kirjoitetuiksi kaikkein suurimmalla huolella kuin vain voin niille tarjota. Joukossa on toki keskusteluja, jotka ovat henkilökohtaisia,  ja ne ovatkin ainoita kohtia jotka todella jätän pois

Ja lisä huomautus (koska huomautuksia ei koskaan ole tarpeeksi):

Kaikkien kertomuksessa esiintyvien henkilöiden oikeat nimet on muutettu kuvaamaan kyseistä hahmoa, joina he olivat kyseisen viikonlopun aikana tai joina minä heidät parhaiten tunnen!
Ja lisälisä huomautus:

Joudun nyt jättämään tämän kirjoittamisen hetkeksi, jotta voin keskittyä fysiikan YO-kirjoituksiin. Sunnuntain ja One Piece-miitin osuudet tulen kirjoittamaan loppuun ensi kuun alussa!

Lyhyet väliotsikot ovat laulusta ”Larger than life” Benji Jacksonin laulamana ja Pinkzebran sanoittamana sekä soittamana. Löydät laulun painamalla linkkiä seuraavaa linkkiä: "Lager than life - bigger than the world!" 

Lauantai, 27.2.16

Here´s your story, lets begin!

Herään herätyskellon tuttuun ääneen kuin olisi kouluaamu. Olen väsynyt kouluviikon jälkeen, enkä todella haluaisi nousta pois vuoteelta. Ulkona on pimeä, tämän täytyy olla vain tavallinen aikainen herätys, ajattelen noustessani vuoteelle istumaan. Sitten tulen ajatelleeksi conia, jonka piti olla lähellä. Ai niin, sekin on tänään. Minusta ei todellakaan tunnu siltä, että minun pitäisi olla jo kuuden tunnin kuluttua pääkaupungissa ja etsimässä Taidekujaa jossain messukeskuksessa. Ajatus on suorastaan absurdi niin surkuhupaisan masentavasti menneen äidinkielen tekstitaidonkokeen pisteiden selviämisen jälkeen. Perjantai oli ollut aivan kamala, mutta olin jotenkin onnistunut hankkimaan itselleni eväitä coniin ja pakkaamaan. Cossin viimeistely oli hieman kärsinyt, koska olin ollut niin ärsyyntynyt, ettei suorien viivojen piirtäminen ollut vaihtoehto. Kun tähän kaikkeen ynnättiin vielä hieman ennen nukkumaanmenoa riita asuun luvatusta solmiosta (joka oli aivan täydellinen hahmolle), niin ei ehkä ollut ihme jos aamulla väsytti. Repäisen laturin irti jatkojohdosta ja heitän sen sängyn vieressä olleeseen avonaiseen laukkuun. Sitä ei kannata unohtaa tai en voi juurikaan irrottautua ystävistäni viikonlopun aikana, vaikka oletettavasti tulen joka tapauksessa jumittamaan koko viikonlopun Choman tai Kotorin kanssa (joista viimeksi mainittu on todennäköisin, koska olin jotain sellaista kai joskus luvannut samalla kun olimme sopineet majoittuvamme samaan hotellihuoneeseen). Muista ystävistäni tiesin paikalle saapuviksi vain Yuki-Hobitin, Levin ja Hipsterin, mutta en varmaan viettäisi heidän kanssaan merkittävää hetkeä – kunhan moikkaisin kun tavataan – tai jos...

    Kello on ihan liikaa, kun menen viimein tekemään aamupalaa ja lopulta puolet aamupalasta muuttuukin eväiksi junamatkaa varten. Heitän jääkaapista sinne laittamani jääkahvin repun sivulokeroon, kaikki muut eväät olinkin jo pakannut huoneessani reppuun ennen alakertaan menoa. Onneksi minulla ei ole kiirettä meikata enkä aio pistää piilariakaan silmään kotona (koska pahimmillaan se olisi 18 tuntia silmässä – vertaa, suositus on korkeintaan 8 tuntia), joten ehdin popsia toisen kananmunaleivän ennen kuin herätän isäni. Hän heittää minut kaupalle, josta Choman porukat ovat luvanneet heittää meidät asemalle kaupunkiin. Viikkaan puvuntakin nopeasti laukkuun, koska totean sen olevan liian lämmin junassa päällä pidettäväksi. Saapuessamme kaupalle Choman porukoiden auto kaartaa samaan aikaan parkkipaikalle ja teemme parkkiksella vaihtokaupan. Isä saa heiltä suklaakakun Lappiin ja minä pääsen heidän kyytiinsä. Heitän vaatelaukun peräkonttiin ja ehdin jo hetkeksi istahtaa autoon ennen kuin tajuan, että minun täytyy vielä kerran tarkistaa lippujen sijainti. Avaan kontin ja laukun sivutaskusta löytyy koululla viikolla tulostetut liput samalta arkilta. Huokaisen helpottuneena ja palaan auton matkustamoon. Tarkistan vielä rahapussista, että minulla on kahdet junaliput mukana ja annan Chomalle hänen lippunsa, jottei minun tarvitse olla vastuussa kuin omista meno- ja paluumatkoistani. Ilman lippuja olisi ikävä olla. Tai no, kyllähän me viime vuonna olimme juuri samaisessa conissa ilman lippuja ja saimme kavereitakin, mutta nyt olimme ennättäneet ostaa liput, eivätkä niihin käytetyt rahat saisi mennä hukkaan. Kaiken pitäisi olla kunnossa jännityksen alkaessa kangistaa leukojani. Minua jännittää aivan kamalasti ja conilaulu soi non-stoppina päässäni erilaisina muunnelmina. Kirjoitan siitä jopa pitkän pätkän erääseen keskusteluryhmään, johon kyseisessä ryhmässä olevat ystäväni vastaavat vasta parin tunnin kuluttua kun olemme jo junassa.

    Ei nyt kuitenkaan hypätä vielä sinne junaan saakka! Asemalla näet tapahtui jotain, mistä jokainen aikataulun toisen henkilön kanssa sopinut ei pidä. Eikä kyllä pidä sellainenkaan, joka ei pidä kylmästä (köh, köh, Choma, mä tarkoitan sua). Minä olen aina menossa, ihan sama vaikka joutuisin odottamaan hetken laiturilla kylmässä kunhan voin varmistaa sillä, että saamme kolmelle varatuksi parhaat mahdolliset paikat lähijunasta. Laiturilla on jokusia muitakin, mutta en vielä näe cossaajia tai sitten nämä ovat piiloutuneet hyvin ”tavallisen” kansan joukkoon (huono sana, tiedän). Sen sijaan tulee kuulutus:

    ”Juna saapuu 8:46.” Se on myöhässä kymmenen minuuttia, ajattelen. Choma on heti antamassa periksi ja lähtemässä sisälle lämpimään, mutta minä haluan jäädä ulos kuin aika muka kuluisi täällä yhtään sen nopeammin kuin muuallakaan. Yritän lähettää Kotorille viestin facen kautta, että juna on myöhässä – hän tulee myöhemmältä pysäkiltä kyytiin – ja vasta myöhemmin tajuan, että olisinhan minä voinut ihan soittaakin. No, juna tulee viimein, päästämme ihmiset ulos ja silmiini pistää heti tyhjä kolmen henkilön paikka, joka on pienelle porukallemme mitä optimaalisin. Levittäydymme siihen laukkuinemme päivinemme niin, että Choma istuu kahden paikalla laukkujen kanssa ja minä yhdenpaikalla, johon Kotori pääsee jahka juna pääsee hänen pysäkilleen. Juna on vielä aavistuksen yliaikaa asemalla joidenkin turvallisuuspuomien takia ja sillä välin ehdin yrittää soittaa Kotorille, joka hänkin on koettanut soittaa minulle. Kun viimein saan hänet kiinni, selitän tilanteen. Kotorin viimein päästessä myös junaan, saan oikein kehut paikkavalinnastani. Hän, kuten mekin, on väsynyt, mutta hänellä on paras syy siihen – onhan hän sairastellut melkein viikon. Junamatka taittuu periaatteessa puhellessa sitä sun tätä, sekä syödessä pienesti (luovutan toisen aamiaisleipäni Kotorille, koska hän ei ollut ehtinyt pahemmin syödä sinä aamuna ja onhan hän myös hyvä ystäväni, hänen sanaton kiitoksensa on suurin kiitos jonka sinä aamuna saan). Tämän ”toisen aamupalan” jälkeen Kotori paneutuu asunsa korjaamiseen, minä ja Choma keskustelemme joutavuuksia, vilkuilen viereiseen penkkiryhmään, jossa cossaaja viimeistelee miekkaansa ja hänen ystävänsä keskustelee vanhempien ihmisten kanssa japanin miekkateollisuudesta. Lopulta Choma uppoaa musiikkiin ja minä päädyn auttamaan Kotoria olemalla hänen langanleikkaus apunsa. Mielenkiintoinen loppumatka, eikö vain?

The water's fine, come on dive in

Asemat alkavat lisääntyä tiuhaan tahtiin samoin kuin cossaajien määrä kyseisessä junassa. Joka toinen pysäkki alkaa vaikuttaa omaltamme ja lopulta tuleekin kuulutus, että seuraavana on Pasilan asema. Muistan ottaa laukkuni laukkuhyllyltä, vaikka olin epäillyt unohtavani sen (eihän siinä olisi kuin mennyt vaatteet, osa cossista ja 40€ hukkaan, jos olisi jäänyt). Löydettyämme itsemme aseman sisältä, seuraa kysymys – missä suunnassa on Messukeskus? Olimme katsoneet jonkinnäköiset ohjeet puhelimella karttasovelluksesta, mutta kun olet täysin uudessa ympäristössä ja muutenkin huono hahmottamaan etäisyyksiä, on aina paras yrittää löytää joku, joka tietää minne on menossa. Jos ei valmiiksi tiedä, missä conipaikka on, kannattaa aina etsiä silmiin jokin cossaajaporukka ja seurata heitä. Sitten on ainakin isompi ryhmä eksyksissä. Niin mekin teemme. Seuraamme pientä, mutta värikästä, porukkaa lyhyen hetken, kunnes sillalle tullessamme saatamme nähdä cossaajista ja conikävijöistä muodostuneen, alati kasvavan lippujonon. Ei tarvitse olla ruudinkeksijä, jotta voi erottaa hotellin ja conipaikan toisistaan, sillä conin kyltti loistaa kauniisti ihmismassan yläpuolella ja toisesta ovesta tulee vain välillä joku ulos. Siltaa ylittäessämme panemme todella merkille hotellin läheisyyden – olin kuvitellut sen olevan edes tien toisella puolella, mutta ei, se on kirjaimellisesti osa samaa rakennusta. Mietimme pääseeköhän hotellin läpi suoraan conialueelle vai ei, mutta emme mene ottamaan siitä vielä tietoa, sillä liput on haettava ensin. Sitä paitsi saisimme huoneen vasta kolmelta, joten meillä ei olisi mitään kiirettä tai syytä yrittää vielä hotellin puolelle conista tai coniin hotellista.

   Jonotamme liput itsellemme tuulen pyörittäessä hiuksia ja auringon pilkahdellessa iloisesti taivaalta. Kotori yrittää spotata ystäviään tästä jonosta, mutta mahdotontahan se on. Jono lyhenee ja sisällä meidät ohjataan lippujen lunastuspaikalle, jossa on pöydän takana mies paperikruunussa. Saatuamme liput jakaannumme niin hyvin kahtia kuin kolme ihmistä voi jakaantua, eli Choma lähtee isänsä luokse viemään tavaroitaan ja minä sekä Kotori suuntaamme aulan naistenvessaan vaihtamaan asujamme. Vessa näyttää ensisilmäyksellä tupaten täydeltä, mutta todellisuudessa suurin osa siellä olleista jonottaa yhdelle kolmesta peilistä. Painelemme koppeihin ja asut vaihtuvat eräänlaisella kiireellä. Olen arvatenkin nopeammin valmis, koska minun täytyy vain kaivaa esille meikkausvälineet, piilarit ja hiuslakka sekä heittää solmio ja puvuntakki niskaan. Yritän ensin turhaan mahduttautua yhdelle lavuaarilliselle peilille piirtämään kiemuraisia kulmakarvojani ja partaa, sekä lakkaamaan etuhiukseni muotoonsa. Eihän siitä tule mitään, kun tilaa ei ole edes laskea lakkapulloa pöydälle. Siirryn toiselle, oven läheiselle peilille ja korjaan meikkini sekä laitan piilarin silmään. Yllätyn ihan, että piilari menee heti ensiyrittämällä silmään, koska tavallisesti käytän siihen kymmenen minuuttia, mutta en kyllä valitakaan. Kova häly vallitsee tilaa, kun cosseja ja meikkejä viimeistellään, siipiä liimataan selkään ja peruukkeja suitaan muotoonsa.

   Vessassa alkaa jo olla niin paha hiuslakan haju, että näen parhaakseni poistua pikimmiten paikalta pakkaamaan laukkujani jossain toisaalla. Linnoittaudun infopöydän oven eteen, josta Kotori ei voi olla missaamatta minua. Olen vain hieman liian selvästi oven edessä ja infossa työskennellyt mies mulkkaa minua pahasti tullessaan ulos pienestä lasikopperostaan. Vaikka Kotori tulee pian ja olen varma, että pääsisin viimein heittämään tavarani pois, me jumitumme tälle samalle paikalle, sillä myös hänen ystävänsä tulevat pian paikalle – linnoittaudumme siis koko komeudessamme infopisteen ovelle neljän, viiden laukun kanssa. Vaihdan toiset kengät jalkaani samalla, kun Kotori kertoo kavereilleen minun olevan heidän oma body guardinsa tänä viikonloppuna (tai no, ainakin hänen, onhan hän minun senpai). Kotori on juuri sutimassa hiuksiaan parempaan kuosiin kun jo ensimmäinen kuvaaja haluaa heistä kuvaa, joten peruutan entistä selkeämmin oven eteen. Kuvien oton jälkeen Kotori viittoo yhtäkkiä minua väistämään ja kääntyessäni näen sen saman ärsyyntyneen miehen, joka ei osannut ilmeisesti edes pyytää itse minua väistämään. Se hetki oli yksi ainoista viikonlopun negatiivisista asioista, sillä minua ärsytti, miksei aikuinen mies (vieläpä infovirkailija!) voinut jotenkin ilmaista haluavansa ovesta, jonka tiellä seisoin, vaan oli vain seisonut hiljaa takanani niin kauan kunnes olin siirtynyt. Entä jos olisimme olleet siinä vielä tunnin? Jaa-a...

    Takaisin siihen tosiasiaan, että minullahan alkaa jo tulla kiire. Olin todellakin siis sopinut Negatablen kanssa, että tulisin lunastamaan kaksi aiemmin varaamaani kirjanmerkkiä tasan kello kaksitoista, jotta hänen ei tarvitsisi pantata myyntiin kelpaavaa tavaraa. Lähdemme Kotorin kanssa viemään laukkujamme lähimpään narikkaan ja siinä jonossa seisoskellessamme yksi vänkäreistä katsoo minua ja sanoo:

    ”Sanji voi tuoda tänne.” Hän on ensimmäinen koko viikonloppuna, kuka tunnistaa asuni ja hymyilen salaa nostaessani kaksi kassia pöydälle. Saan numerolipukkeen, jonka sujautan reppuuni. Sitä en todellakaan halua hukata! Kolmikkoa, jonka kanssa kuljen, tullaan jälleen kuvaamaan ja katselen vain hermostuneena kellon kulkua. Se on jo 11:35 eikä minulla ole vielä coniesitettä, jossa olisi varmaan kartta tai vähintään selitettäisiin, mistä löytäisin taidekujan tähän hätään. Kun LoveLive ryhmämme pääsee viimein irrottautumaan kuvauksista, emme heti saa päätettyä, mihin olemme seuraavaksi matkalla. Honokan ja Umin halutessa mennä toiseen kerrokseen, koska he eivät vielä olleet käyneet siellä, yrittää Kotori muistuttaa heille, että minulla on aikataulu ja saamme kuin saammekin heidät näyttämään meille jonkinlaisen alustavan tien kohti taidekujaa. Sanon vain alustavan, sillä taidekuja osoittautuu hyvin piilotetuksi. Luotamme kuitenkin siihen, että kaksi kanssacossaajaamme tietävät, minne olemme menossa. Minulle valkenee pian, että taidekujalle pääseminen ei ole ihan yks kaks hoidettu juttu niin kuin joissain toisissa coneissa – sinne täytyy kulkea jo tähän kellon aikaan hyvin täyttyneen myyntipöytäsalin läpi. Jos et ole koskaan kokenut myyntipöytäsalin ah niin ihanaa tungosta, niin kuvittele, että olet liikennevaloissa odottamassa, että pääset tien yli. Toisella puolella on ihan yhtä paljon ihmisiä kuin sillä puolella, jossa sinä seisot. Ihmisiä on niin paljon tällä sinun puolellasi, että et voi suomalaiseen totuttuun tapaan välttää kosketuskontaktia tuntemattomien kanssa ja vainoharhaisesti pelkäät laukkusi puolesta (tai lähinnä sen sisällön, veikkaan). Kun olette keskellä tietä ja molemmat puolet kohtaavat, noh, se on sivuttain kävellen kyynerpäätaktiikalla läpi jos olet yhtä lyhyt kuin minä.

   Jos myyntipöytäsalin pituus, ihmispaljous ja pöytien lähekkäisyys toistensa kanssa eivät vielä hidasta kiireessä olevaa, niin varmasti ne, jotka tietävät minne olet menossa, hidastavat. Oppaamme vaikuttavat jo unohtaneen, että minulla on jonkinlainen kiire. Kulkiessamme kohti liki käänteentekevää figuuriseinämää, huomaan matkalla tutun ulkomaalaisen myyjän, jota käyn usein tervehtimässä coneissa. Hän on erittäin mukava ja me puhumme usein pitkiäkin hetkiä, mutta miinuksena on se, että hän saa minut aina tuhlaamaan rahani. Minulla ei sitä paitsi nyt ole kyllä aikaa jäädä juttelemaan ja tuhlaamaan, joten sivuutamme pöydän pikaisesti. Jumittuessamme jo ties monennenko figuurihyllyn kohdalle, minulle riittää ja minun on vain erottava joukosta. Kysyn heiltä ohjeet, jotta voin kiiruhtaa käymään taidekujalla vaikka sitten yksin. Minulle osoitetaan suunta ja kun olemme sopineet löytävämme toisemme jostain täältä (se on todella tarkka paikanmääre conissa varsinkin kun conipaikka on vieras), lähden pujottelemaan ihmisten ohi päättäväisesti kohti tutuksi käynyttä Negatablea. Taidekuja on rauhallisempi ja se on omassa huoneessaan myyntipöytäsalin ja kirpputorin vieressä. Minusta se vaikuttaa oikein mukavalta tilalta päästä esittelemään taideteoksiaan, eikä se ole niin kapea kuin vaikka Desuconin taidekuja. Bongaan Negatablen helposti.

   ”Ehdinpäs ennen kahtatoista!” totean ylpeänä tarkkuudestani kaivaessani rahapussia esille suuren reppuni uumenista, sieltä jostain eväiden alta. Negatable kaivaa samalla minulle kirjanmerkkejä.

   ”Ai, en mä ees kattonut kelloa.” Hetken sisälläni liikahtaa sellainen lievähkö auts-tunne, joka tulee kun on stressannut itsensä melkein hengiltä aikataulun takia ja sitten toinen vain toteaa, ettei ollut itse edes vahtinut sen noudattamista. Noh, ainakin nämä varatut kirjanmerkit on nyt haettu, ajattelen. Nappaan kirjanmerkkien kylkeen vielä aivan täydellisen vihkosen, heitän moikat ja palaan etsimään ystäviäni myyntipöytäsalin puolelta. He sattuvat juuri sopivasti taidekujan oviaukolle ja pääsen sujuvasti liittymään takaisin joukkoon. Ja koska kirppareilla on kiva käydä ja se on ihan vieressä, niin suuntaamme sinne yksimielisesti seuraavana. Seuraan Kotorin perässä ja katselen pöytiä suht nopeilla silmäyksillä, koska epäilen löytäväni mitään minua kiinnostavaa. Jumitumme vaihteeksi figuurien kohdalle, toki nyt niitä ei ole kokonaista seinällistä niin kuin sillä osiolla, jossa sain tarpeekseni odottelusta. En itse (ainakaan vielä) perusta juuri figuureista, joten puoliksi myös hoputan Kotoria eteenpäin tyhjin käsin tai sitten vain yksinkertaisesti ottamaan sen figuurin mukaansa ja jatkamaan. Kierrämme kirpputorin loppuosion huomattavasti nopeammin, siellä on lehtiä ja pinssejä, mangaa ja vähän animeakin, mutta ei juuri mitään minulle, emmekä me osta mitään tällä kierroksella.

    Palaamme myyntipöytäsalin ihmismassaan ja suorastaan liu´umme kohti Manga Kahvilaa – sitä pockyjen ja ramunen paratiisia, jossa osa meistä käy jo nyt hankkimassa herkkuja. Jumitumme lopulta kyseiseistä pöytää vastapäätä isojen lasiovien eteen, jotka erottavat conin ja hotellin aulan toisistaan. Hetkeksi pois ihmisten jaloista... ajattelen sitoessani kengännauhoja. Syy jumittumiseemme on tällä kertaa varsin selvä. Pienen ryhmämme on tullut aika miettiä suurten suunnitelmiensa toteutuspaikkaa. Läpi käydään tämän kyseisen nurkkauksen potentiaalisuus, infopisteen läheisyyden potentiaalisuus, joku paikka toisesta kerroksesta... Pitäisikö ihan pyytää esitystilaa? Jopa tällainen keskustelu vaatii oman luovan taukonsa, jonka aikana Kotorin ystävät ihmettelevät läpikuultavia verhoja näiden lasiovien edessä ja kurkkivat siitä hotellin puolelle ja portaisiin. Samalla joku tulee pyytämään heiltä kuvaa – vaihteeksi taas kun joku meistä on tekemässä jotain, virnistän pudistellessani päätäni ja vetäytyessäni tavaroiden kanssa sivummalle.

The future's here, it's right before your eyes

ONE PIECE-MIITTI

Huom: Päädyin irrottamaan miitin kokonaan tästä tekstistä, koska koin sen olevan ensinnäkin oman postin arvoinen ja toisekseen sen liittäminen tähän olisi tehnyt tekstistä vielä paljon paljon pidemmän. Tässä kuitenkin yksi ryhmäkuvistamme!

Step by step you're on your way

Noin puoli kolmen aikaan olen viimein vapaa miitistä ja ai että kun minulla on nälkä! Huomaan Kotorin soittaneen minulle kerran ja soitan hänelle takaisin. Hän sanoo tulevansa pian sinne miittipaikalle, joten odotan uusien tuttavuuksieni kanssa Kotorin ja hänen ystäviensä saapumista. Kun he viimein saapuvat paikalle, jokainen on yhtä mieltä yhdestä asiasta – ruokaa ja äkkiä. Kotori kertoo heidän hakeneen liput AMV-kisaan (=anime music video-kisaan) ja että hänellä on myös lippu minulle, jos haluan tulla. Se on kyllä se ainoan ohjelman päällä, jonne olin ollut aikeissa mennä, mutta suostun tulemaan. Mietimme mahdollista ruokapaikkaa kulkiessamme pitkin tätä pitkää käytävää kuvauspisteeltä kohti naulakoita ja silloin minulle välähtää. Kello on kohta kolme, joten voimme lunastaa hotellihuoneen. Piilarini on alkanut jo kuivua ja haluaisin mieluusti päästä siitä eroon, eikä jonkin ruokapaikan vessa ole vaihtoehto. Kysyn, jos voisimme ensin mennä käymään hotellihuoneella sekä viedä nyt jo tavarat sinne ja että lähtisimme sitten syömään. Tämä käy kanssacossaajillemme ja suuntaamme vaihtamaan muoviläpyskät laukkuihimme ja takkeihimme. Vaikka hotelliin olisi varmaan päässyt myös sisäkautta, päätämme kuitenkin käyttää ensimmäisellä kerralla varmuuden vuoksi pääovea. Pikainen happihyppely tupakankatkussa tekee muutenkin hyvää sisäilman hengittelyn jälkeen ja sitten olemme taas sisällä hotellin aulassa. Pysähdymme hetkeksi palo-oven viereen, kun Kotori koettaa tarkistaa ensin laukustaan ja sitten kotiväeltä käyttökattoaan, ja saa lopulta korotettua sen siltä varalta, että hänen täytyisi maksaa huone heti. Meillä oli ollut ongelmia huoneen maksamisessa jo alusta alkaen, joten odotimme niiden jatkuvan myös nyt.

   Jään sohvan luokse laukkuinemme, kun Kotori käy tiskillä. Minulta pyydetään vain nimmari johonkin paperiin ja sitten saamme huoneen avaimet. Meille osoitetaan hissi, mutta meille ei kerrota mitään sen sielunelämästä. Menemme ensimmäiseen avautuvaan hissiin sisälle ja koetamme painaa kolmatta kerrosta, mutta valo jatkaa sammumista. Koetamme myös painaa ovia kiinni, mutta ne eivät tottele. Sitten tajuamme kokeilla, pitäisikö kortti syöttää siihen hassuun lukijaan kerrosnappuloiden vieressä. Ja johan alkaa lyyti kirjoittaa! Kun pääsemme ulos käytävään, minulle tulee heti ensimmäisenä käytävästä mieleen laivan käytävä, mikä on toisaalta ihan mukava asia. Katsomme huoneemme numeroa hieman väärin – loppuosan 35 muuttuukin 53 ja ihmettelemme, missä suunnassa yli 40 loppuiset huoneet mahtavat olla. No, kyllä me lopulta löydämme huoneemme, joka on suhteellisen perällä, mutta mitä pienistä. Kun astumme huoneeseen, yllätymme todella iloisesti huoneen viihtyisyydestä. Vaikka meillä on nälkä ja ystävämme jo varmaan odottavat (Chomakin kyselee syömään), päätämme silti hetken vain ihailla huonetta. Puran reppuni ruokavarannot pienelle hyllylle ja heitän loput tavarani sängyn viereen. Vilkaistessani vessaan huomaan, että meillä on kylpyamme – mikä luksus se lieneekään pitkän conipäivän päätteeksi! Nyt ei kuitenkaan ole aikaa jumittaa kamalasti, koska nälkä on ihmetystä suurempi voima ja palaamme takaisin ystäviemme luokse. Chomakin todella liittyy seuraamme ja porukkamme yhdistyy yhtä suuremmaksi sillalla. Olemme päättäneet mennä rautatieaseman Subiin, koska se on ainakin helppo löytää eikä se ole kaukana. Se vain oli oletettavissakin, että muutkin ovat huomanneet tuon saman seikan, sillä en ole koskaan nähnyt tiskin takana niin montaa työntekijää samaan aikaan ja ruokapaikka todella oli täynnä. Löydämme silti paikan jossa istua (Choma toki jää hieman porukasta, mutta löytää omat kaverinsa piakkoin) ja saamme syötyä. Muistan ruokailun aikana unohtaneeni kokonaan hommata Traconiin liput, ja Umi lupautuu käymään ostamassa ne puolestani. Annan hänelle rahani ja luotan vain hänen sanaansa.

   Ruokailun jälkeen ajattelemme, että voisimme nostaa hieman käteistä, josko sitä vaikka kävisi myyntipöytäsalissakin ostoksilla. Minulla on ihan mukavasti varallisuutta mukana, mutta en todellakaan kanna kaikkea koko ajan laukussani. Minulta ei ole koskaan vielä varastettu conissa rahoja, mutta koskaan ei voi olla liian varovainen. Palatessamme conipaikalle, emme menekään suoraan takaisin conialueelle vaan suuntaamme hotellihuoneelle. Kello alkaa hyvinkin jo olla neljä eli meillä on vielä aikaa AMV-kisaan mukavat kaksi tuntia. Tuntuu yllättävän rentouttavalta, kun voi noin vain kesken päivän tulla huoneelle jos itse conin puolella ei ole mitään tekemistä tai sen löytyminen ei ole niin varmaa. Silmäni on alkanut toden teolla kuivua ja suuntaan suorinta tietä irrottamaan piilaria kuivuttamasta silmä parkaani yhtään pidempään. Piilarin lähdettyä laitan tummat lasini päähän ja korjailen hieman meikkaustani. Minulla on kamala päänsärky syystä X, mutta annan sen olla. Kotori pelaa samalla toisessa huoneessa kännykällään ja kun tulen laittautumasta, hän on peilin edessä suorimassa peruukkiaan. Hän pyytää minua auttamaan peruukin harjaamisessa ja harmittelee, ettei ollut muistanut ottaa takkujenaukaisusuihketta (mental note: muista tästä lähtien aina ottaa peruukille – keskipitkä tai pitkä tai tosi pitkä – mukaan takkujenaukaisusuihketta). En ole aiemmin harjannut peruukkia näin huolella, mutta jotenkin harjaan sitä kuin hiukset olisivat Kotorin omat ja en halua satuttaa häntä, jos vaikka osun takkuun. Hiusten harjaamisen päätteeksi otamme jokusia kuvia huoneessa, koska huoneen valostus on kerrassaan täydellinen! Kaivan säästöjäni jemmoistaan, sillä onhan aika lähteä myyntipöydille oikeasti ostamaan jotain!

Näkymä huoneen ikkunasta suoraan aulaan

Päivällä näytin tältä

   Okei, okei, myyntipöytäsalissa on paljon porukkaa kuten arvata saattoikin. Siellä on silti jotenkin helppo liikkua – liekö se yksinomaa syy tai seuraus siitä, ettei cossini ole sellainen jossa ei mahdu edes tavallisesta ovesta läpi vai ovatko käytävät vain leveämmät, en kans tiedä. Kotori pysähtyy taas saman paitarekin kohdalle, jonka luona olin heittänyt hänelle hetkellisesti hyvästi ja hän kertoo miten olisi halunnut ostaa siitä paidan, mutta ei ollut löytänyt juuri oikeanlaista. Kiertelemme ilman mitään kiirettä ja Kotori huomaa worbla-pöydän. Pysähdymme katsomaan sen hinnastoa ja miettimään, kannattaisiko minun ostaa itselleni ja Azogille pienin palanen, koska se ei ole liian kallis edes opiskelijabudjetille, jotta voisimme kokeilla sen käyttöä kesällä. Juttelen myyjänkin kanssa ja kun tulen maininneeksi, että aiempi panssari on tehty retkipatjasta, hän kertoo, että saattaa olla mahdollista vain muotoilla worblaa aiemman panssarin päälle. No, se jos mikä olisi erittäin suuri apu! Pysähdymme myös katselemaan erästä pienempää pöytää täynnä figuureja. Huomaamme suuren pienen seinämän täynnä kännykkäkorufiguureja ja alamme tutkia niitä, josko sieltä löytyisi jotain kiinnostavaa. Tutkaillessamme vielä tätä kännykkäkorujen paljoutta läpi, Umi saapuu luoksemme ja kertoo, ettei Tracon-lippuja enää ollut. Hän palauttaa rahani ja minä saan ostettua itselleni uuden kännykkä korun Shanksista hieman kivuttomammin mielin. Ajattelen vain että, noh, kyllä minulle se käy, että minulle vapautui käyttöön vielä 75€ lisää. Ja ostokset eivät todellakaan loppuneet tähän!

   Seuraavaksi Kotori hommaa itselleen uuden ison mukin, josta hän myöhemmin lähettää ystävälleen kuvan ja saa tämän kokemaan epämääräisiä tunteita puhelimen toisessa päässä. Itse en tarvitse mukeja, kun en niistä juuri mitään juo. Tarjoudun kantamaan hänen mukiaan, koska minulla on isompi reppu, jossa mukilla ei ole yhtä suurta vaaraa hajota kuin jos Kotori laittaisi sen omaan laukkuunsa. Jos en kerta tarvitse mukeja kuin lisälastiksi, niin näytän tarvitsevan uusia kännykkäkoruja, koska matkaan tarttuu vielä kaksi One Piece-kännykkäkorua lisää. Tutkimme myös hieman isompia figuureja ja näen niiden joukossa kolme neljä isoa figuuria, jotka kyllä haluan vielä joskus omistaa. Muistellessani huoneeni pöytäpinta-alaa, tajuan, ettei se aika ole nyt. Eikä minulla ole mitään järkeä käyttää 90€ figuureihin lauantaina, kellon ollessa vähän vaille viisi ja sen lisäksi en ollut vielä maksanut Kotorille hotellihuonetta alpakassa, niin kuin olin luvannut (NE OVAT KALLIITA ;W;) Päädymme taidekujalle ja koetamme kiertää sen, mutta parissa paikassa on sen verran täyttä, ettei sinne pääse ja mitään uusia ostoksia ei tule tehtyä. Ja kuten jo huomattu, kirpparit ovat vastustamattomia ja lähellä – se olkoon seuraava kohteemme, käyden läpi suunnilleen saman kaavan figuurijumitustensa kanssa, mutta tällä kertaa huomamme suuret Pokémon-korttipakat, jotka eivät lopulta ole liian hintavia. Tutkiskelemme hieman laatikon avoimesta reiästä, mitä kortteja siellä näyttäisi olevan ja päädymme ostamaan kaksi. Sovimme jakavamme ne myöhemmin ja minä isompien seteleiden omistajana päädyn maksumieheksi tällä erää.

   Kotori muistaa kohta, että he olivat puhuneet Honokan ja Umin kanssa jotain photoshootpisteellä itsensä kuvauttamisesta ja että se täytyisi hoitaa tänään, sillä huomenna kaikilla ei olisi sama asu. Kaiken lisäksi meidän olisi pakko nähdä heidät, koska he ovat riippuvaisia Kotorista. Kotorilla on heidän AMV-kisa lippunsa. Asia on päätetty. Emme käy huoneella vaan lähdemme etsimään Umia ja Honokaa. Vaikka Kotorilla pitäisi olla ystäviensä sijainnista jonkinlainen tieto, siitä tulee silti aika hankalaa. Päädymme ensi kertaa toiseen kerrokseen, jossa on karaokea ja pelihuoneita, sekä järjestöpöydät. Päätän käyttää hetkisen hyödyksi nähdessäni siellä Worldconin edustajan, sillä minulla on jokusia hämmennyksiä vielä kyseisen tapahtuman suhteen. Lähestyn pöydän takana ollutta naista ja kyselen kysymykseni, joihin saan nyt hyvät vastaukset ja esimerkiksi se, ettei hotellimajoitus tai minkään muunkaanlainen majoitus kuulu conin hintaan, on hyvä kuulla nyt. Koetamme tämän jälkeen uudelleen löytää Umia tai Honokaa toisesta kerroksesta ja löydämmekin Honokan jonottamasta karaokeen. Pyydämme häntä tulemaan photoshootpisteelle ennen kuin kello on kuusi, koska se menee silloin kiinni ja AMV-kisa alkaa samaan aikaan. Umi ja Honoka pääsevät kyllä lopulta perille liikkeistämme ja me tapaamme alakerrassa. Suuntamme photoshootpisteelle käytävän perälle, jossa eräs Levikin näkyy häärivän työn touhussa, mutta moikkaamisen sijaan päädyn istumaan eräälle monista sohvista Kotorin ja omien tavaroideni kanssa heidän ollessa kuvattavina. 

Odottamassa kuvauspisteellä

Kun huomaan AMV-kisan jonon alkavan muodostua ja pelkään sen blokkaavan liiankin tehokkaasti minut erilleen tovereistani, teen viimehetken puolenvaihdoksen ja jään seisoskelemaan yhden pöydän ääreen kuvauspalvelun puolelle jonoa. Kello on noin kymmentä vaille, kun pieni ryhmämme pääsee viimein liittymään jonoon. Jono on tähän mennessä kasvanut jo sen verran pitkäksi, että olemme siellä miittipaikan lähellä olevan käytävän alkuosassa, mutta emme aivan ovilla. Käytävässä on hieman viileämpi kuin muualla, vaikka sielläkin on väkeä, muitakin kuin vain jonottajia. Jonottamisella ei sinänsä ole suurta tarvetta, koska meillä on kuitenkin jo paikkaliput, mutta onhan se ymmärrettävästi ”väkivallattomampi tapa” päästää kävijät sisään ovista. Huomaan, että takana jonossamme on se suunnilleen ikäiseni Zoro, mutta keskityn vain saamaan itselleni hyvän paikan kisassa, kun Kotori jakaa lippuja. Umi jakaa ystävilleen pinssit ja hymyilen hiljaa vieressä iloisena siitä, että he ovat iloisia ja että me kaikki olemme nyt pääsemässä katsomaan kisaa luultavasti ihan hyviltä paikoilta - ainakin rivi on hyvin lähellä lavaa.

Welcome to a brighter day

Kun valkokankaalle on oikein heijastettuna lohkojen sijoittuminen salissa ja neljällä ihmisellä on kädessään liput joissa paikan tiedot on selvästi esitettynä, sitä varmaan olettaa, että paikka löytyy hetkessä. Vaan eipä löytynyt. Parkkeeraamme samoille paikoille kuin mitä lipussa lukee, mutta väärään lohkoon. Olemme todella iloisia paikan keskeisyydestä ja ajattelemme, että siitä ainakin näkee hyvin. Sitten huomaan, että tämä onkin väärä lohko. Onneksi kukaan ei ehtinyt tulla häätämään meitä ennen kuin huomasimme tämän ja pääsemme omille paikoillemme todella lähelle isoja kaiuttimia. Ennen kisan alkamista hörppäämme hieman vettä, sillä nyt täytyy kestää pari tuntia ilman juomaa ( Syy: hieman kipeä Kotori tarvitsi juotavaa ja minun oli tarjottava sitä pullostani = en juo siitä hänen jälkeensä, en ennen kuin olen huuhdellut sen) Valot himmenevät vielä enemmän, kun avausmusiikkivideo saattelee meidät mukaan tunnelmaan. On varmaan turhaa lähteä selittämään videoiden sisältöä muuten kuin että ne oli jaettu kategorioittan ennemmin kuin AMV:hen ja GMV:hen (yleisin jakotapa luultavasti). Joukossa ei oikeastaan ollut yhtään selvästi huonoa, mutta jokusia erityisen kunniakkaasti onnistuneita kyllä löytyi. Animevideoista kommentoin kuitenki sen verran, että löysin jälleen uusia sarjoja, joita haluan katsoa ja varsinkin draamakategoriassa oli onnistuttu saamaan hyvin tunne, musiikki ja video yhteen. Taas, jos tuntisin sarjat, olisin varmasti itkenyt vuolaita kyyneleitä useammankin videon kohdalla. Ja kuten aina, yleisön suosikki oli helppo tunnistaa huumoriosuuden alkaessa siitä naurun määrästä, joka kovan musiikin yli kuului. Ainoa miinus koko kisassa oli ehkä paikkamme, sekä se, että musiikin äänenvoimakkuus tuppasi vaihtelemaan lähes jokaisen videon kohdalla. Minun oli pakko pitää käsiä korvillani, koska musiikki oli niin kovalla ja sattui korviini, ettei muutakaan ollut tehtävissä.

                      Yukicon 2016 AMV-kisa videot Jos haluat katsella tämän vuoden kisavideot tai vaikka vain jokusia, tuolta niiden pitäisi löytyä. Minusta ei ole arvioimaan kuinka hyvin hahmojen tarinat oli osattu yhdistää musiikkiin, koska olen edelleen aikamoinen ummikko animepuolella, mutta sen osaan sanoa, että Until Dawn pelistä tehty video säväytti. Se oli ensimmäinen kerta kun näin kyseisen pelin GMV-sarjassa mukana (Game music video) ja kyseinen video oli saanut hyvin pelin tunnelman kiinni musiikin sanoista. Kyseinen video olikin lopulta sarjansa voittaja. Kisan yllätyksellisyys alkaa toden teolla, kun aletaan jakaa kunniamainintoja. Ensin lavalle tulee pari tekijää, jotka saavat uudelleen ja uudelleen kunniamainintoja eri kategorioista. Ihmettelemme Kotorin kanssa, että kuinka tämä voi jakautua näin, etteivät uudet tekijät pääse ollenkaan lavalle. Vasta kun aletaan jakaa palkintoja, nuo jo lavalla olleet tekijät eivät enää saa lisää huomiota tuomaristolta. Sen sijaan lavalle saapuu tuoreita tekijöitä, jotka tekivätkin upeaa työtä omilla videoillaan ja saavat olla ylpeitä voitostaan. Kisan jälkeen lähdemme purkautumaan ulos salista juurikin sen vastakkaiselta puolelta kuin missä me olimme istuneet, joten ruuhkaa on. Kaiken kukkuraksi Kotori kaipaa mitä pikimmiten hotelli helpotukseen (enkä nyt puhu omasta hotellihuoneestamme) ja tässä ruuhkassa sinne pääsy voi olla pienen työn edessä. Törmäämme Hobittiin matkalla ulos ovesta ja annan pikaisen ”HEI EI OLLA NÄHTY TAAS PITKÄÄN MOOOOOIII”-halin ja selitän, ettemme voi jäädä juttelemaan vaikka se olisikin todella mukavaa. Emmeköhän me vielä näe, ainakin sovimme törmäilevämme vielä tämän viikonlopun aikana.

   Tämän illan ohjelma on käytännössä pulkassa tai niin me ajattelemme. Suuntaamme ostoksinemme viimein hotellihuoneelle kun olemme sanoneet Umille ja Honokalle moikat. On ihanaa, että majapaikkaan ei tarvitse erikseen matkustaa. Muistamme huoneemme mahtavan näköalan ja päätämme vilkaista, miltä conissa näyttää. Tästä oikeasti voi katsella, koska siellä alkaa illalla hiljentyä ja huomenna aamulla siitä voisi katsoa, koska ihmiset tulevat takaisin coniin. Katselemme ikkunasta väen paljoutta, joka on jäänyt aulaan AMV-kisan jälkeen ja hotellihuone alkaa tuntua entistä mukavammalta. Porukkaa on ihan pilvin pimein sisällä ja huomaamme myös muutamia photoshoottaajia ikkunamme alapuolella portailla iltakuvaukissa. Vedämme verhot kiinni. Kyllä se yksityisyyskin on ihan mukavaa. Tyhjennän reppuni ja asetelen ostokset esille, jotta voin lähettää niistä kuvan parille ystävälleni, jotka eivät ole täällä kanssani. Totean ilokseni käyttäneeni noin 60€ yhden päivän aikana (+ ruokailu 8€) ja olen ihan tyytyväinen siihen, että minulla on oikeasti rahaa myös huomiselle (siis muutakin rahaa kuin ne ”vapautuneet 75€”, coneissa käyminen osaa olla minulle kallis harrastus). 

Lauantain ostokset ja conilehtinen

Tavaroiden joukosta löytyy kaksi pakkausta pokékortteja, joista toisen ojennan Kotorille. Hän on laittanut huoneen TV:n päälle, jotta näemme kellon. Soitamme koteihimme tähän melkein inhimilliseen kellonaikaan kahdeksalta illalla. Selailen ohjelmalehtistä ja muistan katsoneeni aiemmin mielenkiintoiseksi ohjelmaksi vajaan tunnin kuluttua alkavan ”Maailman vähemmistöt populaarikulttuurissa”-luennon. Ehdotan Kotorille, että menisimme käymään siellä, koska mitäs muutakaan tässä näin illalla voisi tehdä? Päätämme mennä käymään kuuntelemassa kyseisen luennon, mutta ennen sitä rentoudumme jakamalla keskenämme pokékortteja vuoteillamme. Se todellakin vie aikaa, kun pitäisi jakaa 500 korttia suunnilleen puoliksi seuraavin perustein:

1)      Onko minulla jo tämä kortti/Onko Kotorilla jo tämä kortti

2)      Onko se kortti niin nätti että siitä tulee vielä riita

3)    Onko se sellainen, jota toinen ei todellakaan halua/todellakin haluaa. Oli meillä vielä muutama muukin tapa jaotella, mutta minulla menisi tuhottomasti aikaa selittäessä kaikki nämä conin kannalta irrelevantit yksityiskohdat.

   Ennen lähtöä täytyy tietenkin siistiytyä. Siispä kaivan vatteitani ja laitan päälleni liivin takin sijasta ja heitän kukkakruunun päähäni – ja iltalook on valmis.

Valmiina illanviettoon

  Lähdemme hieman ennen tasaa etsimään salia, jossa kyseinen luento pidetään. Menemme hissillä suoraan toiseen kerrokseen, koska muistamme sen olevan mahdollista ja salin pitäisi olla toisessa kerroksessa. Ihmisiä istuskelee hissien lähellä, mutta me emme jää suoraan hisseille vaan menemme pienemmälle sivukäytävälle, jossa on jo ihan mukavasti ihmisiä odottamassa luennon alkua. Kun pääsemme pieneen saliin, istuudumme aivan ovenvastaiseen laitaan, aika eteen, jotta kuulemme ja näemme hyvin (mikäli siis luennoitsijalla ei ole käytössä mikrofonia, tapahtunut joskus niinkin). Paikat eivät täyty aivan loppuun, mutta minusta luennolla on silti paljon väkeä ottaen huomioon, että kello on tosiaan jo yhdeksän illalla. Ja jos nyt et satu majoittumaan viereisessä tai edes läheisessä hotellissa, voi yhdeltätoista olla ikävä lähteä luennolta kohti majapaikkaa. Meilläkin ainoa syy lopulta oli se, että olemme niin lähellä eikä tähän aikaan vielä väsyttänyt niin paljon, että olisimme menneet jo nukkumaan. Luennon alkaessa kiinnitän hetkeksi huomioni luennon pitäjään vielä hieman tarkemmin, koska hänessä on minusta jotain todella tuttua. Ajatukseni harhautuvat, kun hän koettaa Powerpointilla esitellä itsensä, mutta tekniikalla on huono ilta ja se päättää aina edetä nopeammin kuin luennoitsija – kuvat ja teksti eivät ilmeisesti voi olla samaan aikaan esillä tämän koneen mielestä. Luento etenee hyvin ja useita puheenvuorojakin tulee. Kuuntelen mielenkiinnolla kaikkia kohtia ja opin jotain uutta esimerkiksi terminologiaa sekä kuulen ensi kertaa joistain näistä sarjoista, joissa näitä asioita käsitellään. Löytyyhän sieltä muutamia hyvin tuttujakin saroja, joten en ole ihan ulalla siitä, miksi kyseinen sarja on otettu mukaan tähän esitykseen. Kotori, pidempään animea harrastaneena, nyökkii päätä lähes jokaisen sarjan kohdalla, eikä ole ”En mä ole koskaan kuullutkaan että tossa sarjassa käsiteltiin tuollaista ongelmaa/syrjittiin tuollaista ryhmää” niin kuin minä ja hän kuiskii välillä minulle, että tuo kannattaa katsoa ja tuo ja tuokin vaikka nuo hahmot on kyllä ihan kusipäitä niin kuin luennoitsijakin sanoi. Hänen sanaan luotan paljon, kun puhutaan animesta, koska kaikki sarjat joihin hän on minut vetänyt, ovat mahtavia.

   Kun lopulta tulee puhe transgenderiydestä, minulle tulee mieleen esimerkki tosielämän tapauksesta omalta kohdaltani, josta haluan päästä kertomaan. Oikeastaan se on kyllä Kotori, joka kehottaa minua kertomaan siitä. Viittaan ja ennen kuin saan oikeita sanoja suustani, luennoitsija katsoo minua yllättynyt ilme kasvoillaan ja sanoo:

   ”Hei, mä tunnen sut – mooooi!”

  ”Mä ajattelinkin et sä näytit jotenkin tutulta”, vastaan. Vasta tämän jälkeen kerron tarinani koulumme hyvästä ideasta jakaa ruokalan kaksi linjastoa ”poikien” ja ”tyttöjen” linjastoihin, joka oli aiheuttanut minulle ongelmia. Kuten varmaan huomasitte, cossihistoriani (vaikka se onkin pieni) keskittyy selvästi miehisiin hahmoihin. Tämä menee hieman ohi conimuistelun, mutta sanon kuitenkin, että kyseiseen esimerkkiini liittyi selvä sukupuolivähemmistöjen ulkopuolelle jättäminen ja ajattelemattomuus. Lopulta olin saanut kuulla kyseessä olleen psykologinen testi, mutta koska ruokalan henkilökunta oli käyttäytynyt epäkohteliaasti minua kohtaan valitessani ”poikien” linjaston ”tyttöjen” linjaston sijaan, oli se minusta ollut niin törkeää syrjintää. Palataan takaisin luennolle! Melkein heti oman puheenvuoroni perään tulee toinen ja luennoitsija toteaa tuntevan tämänkin viittaajan. Vaikka luento kestää kaksi tuntia, aika menee todella nopeasti ja jokainen aihe käydään pääpiirteisesti, mutta se on ihan riittävän paljon. Kun tulee kohta, jossa kerrotaan kahden mieshahmon kaverisuhteen seksualisoinnista, nyökin päätäni niin suureleisesti kuin voin. Kyseisessä sarjassa ja aivan varmasti sen fandomissakin tuota paria seksualisoidaan ja vaikka myönnettävästi olen nopea shippaamaan hahmoja keskenään, jotenkin se pari ei nappaa. Olisin melkein voinut käyttää tässäkin puheenvuoron, mutta jätän väliin, koska aikaa ei ole kulutettavaksi luennoitsijankaan mukaan. Pisimmäksi ajaksi luento unohtuu vammoista puhumiseen sekä mielenterveysongelmien esittämisen vääränlaisuuteen. Kun luennoitsija sanoo, että esimerkiksi kirjoissa kun esitetään esimerkiksi mielenterveysongelmaista, hänen sairauttaan ei osata kuvata oikealla tavalla, alan pohtia omaa kirjaani. Yritän oppia kuulemastani mahdollisimman paljon ja painan mieleeni sen kohdan, jossa luennoitsija sanoo, että kyseisen vääränlaisen esityksen ongelman olisi voinut poistaa vain tekemällä taustatöitä esimerkiksi sairauden tuomista rajoitteista ja ilmenemisestä yleisesti.

   Vaikka puheenvuoroja tuli paljon monissa kohdissa, luento saadaan ajallaan loppuun. Kotori pohtii hetken, pitäisikö hänen jakaa jokusia esimerkkisarjoja luennoitsijan kanssa, koska sitä luennoitsija oli pyytänyt ihmisten tekevän, mikäli heille oli tullut mieleen muitakin kuin luennoilla esitettyjä sarjoja. Ja tietenkin aina saa tulla juttelemaan. Päädymme jättämään väliin ja suuntaamme takaisin huoneellemme. 

Don't you know, it feels good to be alive

Pesen meikit pois kasvoiltani, pakkaan alustavasti Kotorin ollessa suihkussa (emme lopulta jaksaneet valuttaa kylpyammetta täyteen, siinä olisi mennyt ikä ja terveys). Puhelemme, syömme ja jaamme kortteja ennen kuin menemme nukkumaan kolmen aikoihin yöllä herätäksemme viiden tunnin päästä. Noh, on se edes hieman unta. Tämä oli kyllä yksi parhaista conilauantaista, jonka olen saanut kokea.