Tracon 9 2014

Trac9n

Tracon 9 on nyt takana. Ja kaukana siellä, sillä Traconin alkamisesta on suunnilleen tasan kolme viikkoa (oma kelloni kirjoituksen alkaessa lauantaina on 18:00, eli WCS-kilpailu on loppunut). Koeviikkojen takia en tehnyt tätä aikaisemmin, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Tracon 9 – kolmannen cosplayvuoden odotettu huipennus!

Perjantai

Kävelen koulun jälkeen Tampere-talolle. Otan paperin esiin ja raapustan siihen tekstin Huomenna se alkaa! Tracon 9

   Kun pääsen kotiin, teen läksyt.

   Pakkaan vielä loput tavarani, muun muassa kajarit.  

   Merri tulee meille illalla. Katsomme poikien asut kasaan heidän huoneeseensa. Sovimme ajan jolloin tulen herättämään. Pyöräilen hakemaan pojille säkin. Silitän partakreppiä. Suihkuun. Iltapala. Nukkumaan. Herätys asetettu.

    Huomenna. Se. Alkaa.

 

Lauantai

Aamu alkaa kello 5:20, kun puhelin soittaa jälleen I see firea. Ulkona on hämärää, mutta aurinko alkaa nousta aamiaista syödessäni. Ei tunnu erikoiselta, vähän vain väsyttää kouluviikon jälkeen ja ihmettelen hetken, mitä teen lauantaina näin aikaisin ylhäällä? Ja miksi pöydälläni on kasa partakreppiä? Menee hetki ja sitten tajuan – on Tracon viikonloppu! Ja vieläpä Tracon 9! Jännitystä ei ole missään, tuntuu että olen jo turtunut siihen tunteeseen, että ”okei, pistän vain asun päälle ja lähden kaupunkiin, ihan normaali meininki”, ja onhan tämä kolmas vuosi + viides conini. Thorinina se on jo neljäs, eli olen ollut vain kerran joku muu kuin Thorin. Tänä vuonna laukussani on myös Nanian asu. Ihmettelen vain hetken, sitten keskityn leipiini.

  Aamiaisen jälkeen aloitan parran teon. Olen edeltävänä iltana silitysraudalla suoristellut silputtua partaa, nyt alan sitten liimata sitä. Piirrän itselleni kasvoihin jälleen parran ääriviivat, jonka jälkeen liimaan ensin leukaparran ja viimeiseksi jätän viikset, jotka tulevat vasta toisen aamiaisen ja kahden hobitin jalkojen meikkaamisen jälkeen. Minulla menee pelkästään leukapartaan vajaa puolitoista tuntia ja olen aika ylpeä siitä. Noin puoli seitsemän olen herättänyt Merrin ja Pippinin, ja saamme heidän meikkinsä ja vaatteensa pian päälle. Viimeksi kun meikkasimme pojille hobittien jalkojen karvoja, siihen upposi neljäkymmentä minuuttia, nyt kaikki on valmista seitsemältä. Syöminen ja puhuminen alkaa jo tuntua tuskaiselta, kun istun hobittien kanssa syömässä toista aamiaistani (ja päivän toiseksi ainoaa ateriaa). Kiipeän kolmanteen kerrokseen ja tajuan, etten millään pääse täysissä pukeissa alas. Pukeutumiseni tuottaa niin paljon ongelmia, että raahaamme kaikki asun osat alimpaan kerrokseen kolmannesta kerroksesta, ennen kuin voin alkaa meikata partaani.  

   Aurinko paistaa kirkkaana ulkona ja olemme lähdössä. Äitini haluaa kuitenkin ottaa vielä muutaman valokuvan pihassa ja ystäväni Tohtori 1o^th alkaa jo toisaalla hermostua. No, otetaan sitten pari kuvaa, kunhan päästään joskus sitten lähtemään. Aamulla pinna on kireä, koska tuntuu, ettemme ehdi ajoissa. Kun olemme noukkineet Tohtorin kyytiin, alkaa jännitys. Puhumme ihan yleisesti siitä, mitä conissa tänään tehdään ja kerromme pikkuisille vinkkejä siitä, miten conissa käyttäydytään ja että heidän pitää valmistautua poseeraamaan. He ovat ensimmäistä kertaa conissa ja ovat aivan suloisia vaikka itse sanonkin. Laulamme tunnin mittaisen automatkan aikana ”Conilaulun” pari kertaa ja kun pääsemme Tampereelle, voin sanoa, että kuumotus alkaa kasvaa. Minulla on kuuma muutenkin asussani, mutta kun näemme ensimmäiset ihmiset cosseissa tai kantamassa laukkua, joka on täynnä coneissa myytäviä pinssejä, vatsanpohjaa alkaa vääntää ja ihan kunnolla. Intoilemme Tohtorin kanssa siitä, että tämä on kolmas vuotemme ja hän on jännittynyt siitä, että tämä on hänen ensimmäinen cosplay vuotensa. Minulla onkin mukana kunnon arsenaali cosplayensikertalaisia – kolme ei ole astunut jalallakaan coniin ja yksi ei ole kokeillut cosplayta kolmen vuotensa aikana kertaakaan. Minulla piti olla neljä cosplayensikertalaista, mutta siitä sitten myöhemmin...

Hyppäämme pois auton kyydistä hieman liian aikaisin ja bussi tööttää vihaisesti. Äitini ajaa Tampere-talon parkkipaikalle, jonne me kävelemme hakemaan laukkujamme. Paikalla on kamalan paljon ihmisiä ja monet jonottavat jonnekin. Veikkaan ensimmäisenä, että he ovat ostaneet sähköisen lipun ja jonottavat saadakseen rannekkeen, kuten Desuconissa. Meitä katsellaan heti ja osoitellaan, mutta olen niin kireänä kiireen tunnusta – siitä, että minun pitäisi ensin löytää kaikki komppaniani jäsenet ja sitten ehtiä raahaamaan kaikki neljä laukkuani narikkaan ennen avajaisia - etten pahemmin huomioi tuijotuksia. Kiireessä minulle vedetään selkään jotenkuten miekkani ja kohta kuulen sen kamalan äänen, kun miekka putoaa terä edellä maahan ja sen kärki hajoaa. Ärsyynnyn entisestään, kun minun pitää äkkiä irrottaa huolella ommeltu miekkakotelo selkään tulleesta vyöstä ja kiinnittää se kupeilla keikkuvaan vyöhön. Kun äitini ottaa vielä pari kuvaa ja liputkin on vedetty käteen, alan rentoutua. Raahaamme laukkujamme Tampere-talon kyltin eteen ja siinä alamme soitella niille, jotka minun piti saada komppaniaani mukaan.

   Jessica löytyy ensimmäisenä ja teen pikaesittelyn. Seuraavana löytyy oma rakas Bilboni, joka kantaa sylissään palkintokakkuja ja laukussaan asuaan. Hän oli päättänyt, ettei halua olla bussissa heti aamusta asussaan. Kun jono vieressämme alkaa liikkua, tajuan, että he ovat jonottaneet koko ajan päästäkseen sisälle. Olemme kaukana jonon päästä ja vaikka jono liikkuu, perä pysyy yhä kaukana - ja se on melkein pidempi kuin Kupliilla. Yksi joukostamme puuttuu yhä, mutta päätämme ensin viedä laukut narikkaan ja koettaa sitten saada häneen yhteyttä. Raahaudumme jonon perään laukkuinemme päivinemme ja alamme valua sisälle. Suuren joukon pitäminen kasassa on helppoa ulkona selkeässä jonossa, mutta sisällä joudun kuikuilemaan vähän väliä taakseni, ovatko pojat ja tytöt tallella, varsinkin hobittini. Tohtori kulkee kohta edellämme, koska hän on meistä pisin ja meidän on helpointa löytää hänet suuresta ihmismassasta, vaikkei sisällä ole vielä liiaksi ihmisiä. Pujottelemme tiemme narikkaan ja emme joudu edes jonottamaan, kun voimme jo heittää laukkumme sinne. Kun laukut ovat narikassa ja paikkanumero Pippinin repussa, alamme tehdä matkaa kohti avajaisia. Niihin on noin kymmenen minuuttia aikaa, kun kuulen puhelimeni soivan. Siellä soittaa joukkomme viimeinen, Sormusaave. Päätän johtajana lähettää hobitit, Jessican sekä Tohtorin katsomaan avajaisia, kun taas itse menen ulos. Sitä paitsi, minulla on jo kuuma.

   Löydän portaita vaivoin kipuavan Sormusaaveen, joka kantaa kädessään suurta popcornkassia ja etsiskelee jotakin. Hän etsii minua ja me tervehdimme, kun tapaamme portaiden yläpäässä. Pahoittelen sitä, etten ollut odottanut pihalla, mutta nyt meiltä molemmilta meni jo avajaiset sivusuun. Emme sinänsä perusta niistä, mutta olisin halunnut nähdä ne ihan vain pelkän perinteen takia. Toisaalta on mukavampi, ettei jompikumpi meistä olisi jäänyt yksin odottamaan avajaisten loppumista. Viemme hänen tavaransa pienempään narikkaan ja koska molemmilla on älyttömän kuuma, lähdemme ulos hakemaan paikkalippuja cosplaykisaan, joka on aivan must see. Kysymme vänkäriltä, mihin jonon pitää liittyä jos haluaa paikkalippuja, sillä samassa teltassa on parikin jonoa ja jollekin sanottiin, että jonotus on toisessa jonossa. Emme toki kuulleet kumpia hän jonotti, paikkalippuja vai pääsylippua, huonokuuloisia kun olemme. Edellämme oleva mies kysyy, kuinka monta paikkalippua voi maksimissaan varata ja vänkäri pöydän takana sanoo, että pysytään nyt ihan kohtuullisuuden rajoissa. Mies pyytää kahdeksan ja me ääneen suunnittelemme hänen takanaan, että ystäväni ottaa neljä ja minä neljä – eli kahdeksan meidän joukollemme (älkää kysykö millä matemaattisella laskukaavalla kuudesta tulee kahdeksan, minä en tiedä, paitsi 6 + 2 ). Saatuamme paikkaliput, päätämme mennä sisälle odottelemaan, että avajaiset loppuvat ja päädymme toiseen kerrokseen. Huomaan liukuportaissa, että niissähän on peili ja alan peilailla itseäni niistä. Varmaan näyttää kauniilta, kun parrakas tyyppi kukkakruunu päässä peilaa itseään liukuportaista. Ylhäällä istumme ja odotamme, että ystävämme tulevat. Juomme hieman hankalasti vettä, kuuntelemme tanssipelien pauketta ja katselemme ohitse kulkevia ihmisiä. Näytän ohjelmakartasta joitain ohjelmia, mihin olisin halunnut ja kerron mihin aikaan koetamme mennä syömään. Kohta lähdemme ikkunoiden läheisyyteen odottamaan, minä seison hieman etäämmällä, kun alan bongailla ystäviäni salista ulos tulevien joukosta.

   Kun Tohtori ja Bilbo tulevat ulos, kuulen heiltä, että Merri ja Pippin ovat lähteneet kesken avajaisten etsimään Jessicaa ja joudun aikamoiseen paniikkiin. En saisi hukata pikkuveljeäni Pippiniä enkä hänen ystäväänsä, koska olen täysin vastuussa heistä. Jessicalle puolestani olin luvannut, että hän saa olla kanssamme koko viikonlopun. (Tässä kohtaa siis kadotin neljännen ensikertalaiseni) Päätän, että joidenkin on jäätävä paikoilleen odottamaan siihen, jos vaikka pikkuiset menisivät heidän ohitseen. Tässä vaiheessa huomaan, että olin aikamoinen johtaja koko viikonlopun. Käsken Tohtorin ja Sormusaaveen jäädä paikoilleen, koska heillä molemmilla on puhelin, Pippinillä on minun puhelimeni ja me koetamme soittaa siihen monta kertaa. Minä lähden alakertaan etsimään pikkuisia ja Bilbo lähtee kulkemaan toisessa kerroksessa. Löydämme pojat onneksi ennen kuin ehdin alempaan kerrokseen ja kasaamme pienentyneen joukkomme yhdistyspöytien lähelle. Kun olemme selvittäneet suunnilleen syyn poikien katoamiseen, min kysyn, kuinka monella on jo kuuma ja koska suurimmalla osalla on kuuma, lähdemme ulos haukkaamaan happea. Onneksi keli on erittäin kaunis ja pilvetön. Kun pojat näkevät boffauskentän, he haluavat ehdottomasti päästä sinne miekkailemaan. Päästämme pojat miekkailemaan sydämensä kyllyydestä ja minä jään Bilbon kanssa laidalle odottamaan tavaroiden kanssa, sekä kuvaamaan poikien sähellystä taistelutantereella. Merri ja Pippin ovat suloisia, koska taistelevat kaksin yhtä vastaan, aivan kuten elokuvassa.

   Laidalla norkoilussa on omat hyvät puolensa. Minulta ja Bilbolta tullaan kysymään useaan otteeseen, josko meistä saisi ottaa valokuvan ja poseeraamme useimmiten yhdessä. Se ei oikeastaan haittaa minua, koska pidän Bilboni kanssa poseeraamisesta enemmän kuin yksin poseeraamisesta. Ohitsemme kulkee myös muuan Klonkku, jonka kanssa tulee puheltuakin hetki.

*Keskustelu on Klonkun äänellä, sekä Klonkun että Thorinin osuus*

   ”Where is your Arkenstone, precious?” Klonkku kysyy minulta.

   “I lost it”, vastaan.

   ”You suck man”, Klonkku sanoo.

   ”Where is your ring?” kysyn Klonkulta.

   “I lost it...” valittavalla äänellä.

   ”You suck man”, sanon myötätuntoisen omaisesti.

   ”Lets suck together!” Klonkku jatkaa samalla valittavalla äänellä. Kyllä, meillä oli todella rakentava keskustelu, mutta ei siinä mitään! Tällaisia keskusteluja saisi olla enemmänkin, small-talk-kulttuuri on niin harvassa Suomessa, että coneissa on mahtavaa huomata, kun voi jutella ihan randomisti ihan randomille tyypille, joka sattuu tunnistamaan sinun hahmosi ja sinä hänen. Pidin siitä, että hänen versionsa Klonkusta oli hyvin suunniteltu off-character, ja jos se ei ollut suunniteltu, se ainakin vaikutti siltä! Kohta paikalle kävelee myös Thranduil, ja piru vie että oli Thranduililla mittaa ja ulkonäköä. Leukani on varmaan poissa paikoiltaan koko sen ajan, kun katselen hänen asuaan. Meistä tullaan lopulta ottamaan yhteiskuviakin ja hänen pituutensa ansiosta en joutunut kyykkimään maassa, mikä on panssarin kannalta hyvä juttu. En muista kuinka monta kertaa ajattelin, että hän oli tyrmäävän upea. Mutta sitä hän oli.

   Thranduilista tullaan ottamaan yksinään kuvia ja siirrymme hieman syrjemmälle Bilbon ja tavaroidemme kanssa. Joku sanoo, että minun selässäni ollut ”If lost, return to Bilbo”, kyltti alkaa repsottaa ja Bilbo paukuttaa sitä paremmin kiinni takamukseni tietämille. Hän saikin lähennellä minua lapun takia useaan otteeseen *häpeää hieman, lievästi punaisen sävyisenä* Kun katselemme yhä poikien miekkailua – Merri ja Pippin ovat tulleet pois ja heistä on otettu yhteiskuvia, koska he ovat muidenkin mielestä aika suloinen pari – ilmaantuu paikalle uusi pitkänhuiskea hahmo, jonka tuleminen saa minut häkeltymään. Tämä henkilö on energinen ja ehkä kaksi päätä minua pidempi (kamala alemmuuskompleksi), jolloin ällistyn pelkästään siitä, että jään niin pahasti alle, kun hän ilmaisee ihastustaan. Hän aloittaa keskustelun suunnilleen näin:

   ”Omg teillä on aivan mahtavat cossit! Pidätsä muuten sellasta cosplayblogia? Mä löysin sen facesta ja oon sun fani”, hän kuvailee (pahoittelen asianomaista jos muistan sanasi väärin, tiedän, että luet tämän tekstin). Vastailen hieman hämmentyneenä hänen kysymyksiinsä, mutta pysyn mahdollisimman rauhallisena ja hän kertoo olevansa teemapelissä mukana. Olisin itsekin halunnut, mutta en miitin takia voinut osallistua. Puhumme niin normaaliin tapaan kuin conissa ventovieraille voi puhua, kun yhtäkkiä minulta lähtee tupsu parrastani. Tiedän, että liimaukset ovat kehnot, mutta tupsu on kyseisen  pitkänhuiskean henkilön sormissa. Kohta kulmakarvojeni mustaa kajaalia on poskessani ja nenänpäässä. Nauran kuin se olisi ollut huvittavaa, koska en osaa sanoa ”Lopeta! Sä suttaat mun meikit!” Jälkeenpäin minua harmitti eniten se, että olin käyttänyt aamulla paljon aikaa parran tekoon ja osa siitä oli poissa vain sekuntien murto-osassa. Bilbo parka joutuu putsaamaan kasvoni kajaalista ja tämän yllättävän energisen tapauksen lähdettyä jatkamaan teemapeliään, käännyn hobittien puoleen. Pyydän heiltä ison laukun lappua ja lähdemme Bilbon kanssa korjaamaan partaani. Pojat jäävät kentän laitaan vahtimaan laukkuja ja seuraamaan Tohtorin ja Sormusaaveen mittelöä.

Narikassa pyydämme, että saamme hetkeksi suuren laukun sivuun tutkittavaksi ja vänkäri tuo sen meille. Kerään hieman muitakin tykötarpeita kuten partakrepin ja liiman mukaani. Olemme juuri saamassa laukkua kiinni, kun sama vänkäri tulee kysymään, joko laukun voi viedä paikalleen. Hän todellakin saapui kreivin aikaan ja huomasi sen ilokseen itsekin. Hatunnosto kaikille niille narikan vänkäreille, jotka joutuivat nostelemaan minun suurta punamustaa laskettelukassiani, joka painoi ainakin 15 kg pahimpaan aikaan. Menemme tavaroinemme Bilbon kanssa alimpaan kerrokseen suureen invavessaan meikkaamaan, eikä parran korjaukseen onneksi kulu niin kauan kuin pelkäsin. Onneksi minulla ei ollut vielä sitä vedenkestävää partaliimaa, koska sen repiminen olisi sattunut! Palatessamme ylös, meistä otetaan kuvia jo ennen kuin ehdimme ulos ja ulkona ennen kuin ehdimme löytää pojat jo odottamasta meitä. Päätämme lähteä käymään myyntipöytäsalissa ja siellä onkin tunkua. On vain päätettävä kenen perässä menee, kun pari jumahtaa jonnekin ja toinen toisaalle, mutta itse päätän pitää hobittini kasassa ja vain kiertää nopeasti koko paikan. Onneksi Merri pitää Pippiniä silmällä, Sormusaave näkee kaksikon ja Tohtori löytää aina jotenkin tiensä luoksemme, eli emme eksyneet milloinkaan kovin pahasti toisistamme. Pöydille ei nähnyt, mutta tiesimme, että voimme tulla vielä toistekin.

   Tohtori eksyy katselemaan miekkoja, kun huomaan eräässä pöydässä lasit, jotka ovat samanlaiset kuin hänen fursoonallaan. Pyydän hobittejani pitämään Tohtoria silmällä ja ostan lasit pikaisesti, koska lupasin hänelle kunnon 18-vuotis lahjan ja lasit kuuluivat siihen. Piilotan ostetut lasit lompakkooni ja sen kanssa laukkuuni, kun haemme Tohtorin ja lähdemme kohti taidekujaa. Juuri kun olemme pääsemässä ulos, minulle huudetaan eräästä pöydästä. Lasit myynyt mies oli puhunut englantia, jonka takia minulle on jäänyt kieli päälle ja tullessani pinssiä kädessään minua kohti ojentavan miehen luokse, kysyn luonnollisesti:

   ”How much?” Mies on suomalainen ja hämmentyy hieman. Olen itsekin hämmentynyt siitä, miksi kysyin englanniksi, mutta mies vastaa minulle pian:

   ”It´s free, for you”, hän ojentaa minulle pinssin ja kiitän, käännyn, lähden. Ystäväni kyselevät pinssistä suomeksi, mutta päätän pysyä englannissa, jotten vaikuttaisi epäilyttävältä. Sanon vain, että kerron myöhemmin. Kädessäni on haltiakielen tekstillä varustettu pinssi, jossa lukee Hobbit rules (kiitos ystäväni ystävän käännösavulle), kun joku pysäyttää koko joukkomme. Hän pyytää, että voisiko ottaa kuvan meistä kaikista viidestä – minusta, Bilbosta, Merristä ja Pippinistä, Sormusaaveesta – ja totta kai suostumme. Heitämme tavaramme Tohtorille ja hän astuu hieman sivuun. Kuvaajia tulee ja menee, kun me poseeraamme heille, kamerat vaihtuvat ja on vaikea muistaa tuijottaa hetki jokaiseen suuntaan. Veikkaan, että tuon kolmen minuutin patsastelun aikana meitä kävi kuvaamassa ainakin kymmenen eri henkilöä ja koko päivän aikana meitä kuvattiin noin viitisenkymmentä kertaa. Se on noin, koska en todellakaan voinut laskea kuinka moni kävi räppäämässä kuvan meistä, kun yksi kävi kysymässä ja neljä juoksi hänen takaansa ottamaan kuvaa. Selviämme taidekujalle hengissä ja joukkomme pysyy hyvin kasassa. Sielläkin on sen verran paljon väkeä, että tämä kierros on lähinnä maistiainen ensikertalaisille siitä, millaista taidetta siellä myydään, eivätkä pojat oikein löytäneet mitään kiinnostavaa. Tohtori katoaa hetkeksi ihmispaljoudessa, hobitit seuraavat uskollisesti minua ja olemme vähällä törmätä letkassa kulkevaan sotilasporukkaan, joka pujahtaa ihmisten keskeltä eteemme. Päästämme heidät menemään ohitsemme kaikessa rauhassa ja koetamme etsiä Tohtoria – Sormusaave on kiltisti rullaportaiden läheisyydessä odottamassa meitä. Kun löydämme Tohtorin, sanomme, että menemme varmaan jo alas juomaan.

  

Hän tulee pian, juomme TARDISin vieressä ja päätämme kuvata toisiamme siinä. Tohtori aloittaa, mutta joudumme pariin otteeseen odottamaan, että pääsemme kuvaamaan. TARDIS on suosittu kuvauspaikka Traconissa ja sen edessä on otettava joka vuosi ainakin kerran kuva. Kello alkaa tulla jo pahasti 13:20 ja päätän lähettää pojat sekä Bilbon hommiin. Tohtori ja pikkuiset menevät hakemaan isoja laukkuja miittiä varten, Bilbo lähtee hakemaan kakkuja ja Sormusaave hänen mukanaan popcornia. Itse päätän lähteä tyhjentymään alakerran vessaan ja sovimme tapaavamme TARDISin vieressä. Kun tulen pois alakerrasta, näen kun eräs nainen kaatuu portaissa lipokkaillaan ja menen paikalle kysymään, sattuiko häneen. Hän vain sanoo hieman huvittuneena, että on vain liukkaat kengät. Melkein hänen peräänsä meinaa kaatua portaissa mieskin, mutta pitää tasapainonsa lopulta. Tampere-talo, mitä teidän portaissa on, kun ne on noin liukkaat?

We came here from the Middle-Earth with our time machine

Kun pojat tulevat laukkuineen, siirrymme ulos odottamaan kuvaajaamme Travelleria, jolle soitan puolelta Tampere-talon kyltin luona. Selitän kaikille, mitä olen suunnitellut videon alkuun ja pojat istuvat jo kyltillä, kun Heini tulee. Käyn hänen kanssaan suunnitelman vielä kertaalleen läpi ja koska aikamme on rajallinen, lähdemme heti hommiin. Kuvaus käynnistyy ja laukkuvahdit vaihtuvat riippuen siitä, keitä kuvataan. Kun nopea puolen tunnin rupeama on kasassa, lähetän muut edeltä tavaroineen kohti isoa miittitelttaa ja lähden itse etsimään kummejani, joidenka pitäisi jo olla Tampereella. Kummien löytäminen ei ole niin helppoa, koska he eivät osaa odottaa minua sen näköisenä ja sanovatkin, että hyvällä tavalla minua ei tunnista itsekseni. Lähdemme aika vähäsanaisina kohti telttaa ja minulla on pinna niin kireällä jännityksestä, että unohdan kohta tyystin heidän olemassa olonsa, vaikka he olivat kyllä tärkeitä apunani.

Pitämässä pikapalaveria

   Teltan luona on jotenkin todella sekavaa. Kellon on jo tasan, mutta edeltävän miitin porukka on osittain poissa ja osittain ei. En tiedä, pitäisikö vain mennä sisään vai ei. Pidämme pienen aikatauluhätäpalaverin porukalla ja samassa ystäväni blingThranduil saapuu Alfridin ja Legolassin kanssa. Heitä ehdin vain nopeasti tervehtiä, ennen kuin syöksymme sisälle järjestelemään. Olen niin sekavassa, jännittyneessä ja kireässä tilassa, että äksyilen epäselviä ohjeita vähän kenelle sattuu, juoksen jättimäistä telttaa edes takaisin ja koetan saada kaiken toimimaan. Paineita lisää se, että porukkaa tulee sisään, mutta emme ehdi saada musiikkia toimimaan. Miksikö? Koska nettiyhteyttä ei ole. Sitten alkaa netin metsästys miittiin tulleilta – ja thank goodness! Eräällä miittiin tuulleella naisella sattui olemaan mukanaan DNA:n mokkula ja saamme lainata hänen nettiään, jotta saamme spotifyn ja musiikin toimimaan. Kiitos tälle henkilölle erityisen paljon, pelastit miittimme ehdottomasti! Kun sekava alku on mennyt, vartti miitin ja kuvaamisen ajasta kulunut, pidän puheen. Ihme, etten jännitä. Kerron, mistä miitti-idea oli lähtenyt. Sanon myös, että olen kuvaamassa videota, jonka takia käyn vain pyörähtämässä teltassa toisinaan. Miitin järjestämistä suunnittelevat hoi! Älkää tehkö niin kuin minä, ellei teillä ole hiton hyvä taustakaveri tekemässä miitistä hyvää, kun olette itse kuvaamassa videoitanne ja saan olla onnekas, että minulla oli Tohtori.

Avauspuhe

   Kun olemme kuvaamassa miittivideota Travellerin ja cossaajien kanssa, ehdin tutustua heihin ihan hyvin. Heidän kanssaan on aivan mahtavan hauskaa, Traveller osaa hommansa ja ilmeisesti miitissäkin alkaa mennä alkukankeuden jälkeen hyvin. Kun Sormusaave tulee ilmoittamaan ongelmasta, päätän tulla paikalle ja heittää valttikorttini peliin. Merri ja Pippin syöksyvät sisälle hiljentyneeseen telttaan ja alkavat tanssia ja laulaa. Väki taputtaa käsiään teltassa lyöden tahtia ja pojat saavat kunnon aplodit. Tämän jälkeen miitti parani, kävin siellä laulamassa ja tulin paikalle kesken tanssien.

Thranduil ja Kili

 Kyllähän sitä piti kuninkaana vetää I see fire, Song of the Lonely Mountain ja tanssia kaikkien iloksi. Videota kuvatessa jälleen, pääsen tutustumaan molempiin Thranduileihin ja me nauramme, kun blingThranduil ja Legolassi ovat Travellerin kanssa kuvaamassa kohtausta Minetin takana ja aurinko heijastaa valoa suoraan blingThranduilin asun paljeteista seinään.  ”Ai, iltabileiden paikkaa on siirretty”, aikaisemmin tapaamani Thranduil sanoo. Minulla ja siskonpojallani Kilillä menee hetki tajuta, mitä hän tarkoittaa, mutta sitten me tajuamme. Kääpiöt ovat kyllä hidasälyisiä... Meillä on paljon muitakin hauskoja juttuja ja pidin siitä, kun meillä oli yhteiskuva laiturilla. Myös Thranduilin helmojen kantaminen on ihan *nöyryyttävyyden rajoissa* hauskaa ja pidän videolla näyttelemisestä. Minua jopa pyydetään yhdessä välissä jo seuraavaan musiikkivideoon – mikä kunnia! Onneksi panssari on yhä kunnossa halailujen jälkeen xD Kuvaamiseen menee suurin osa ajasta, mutta aina kun odottelimme omaa vuoroamme, saatoimme tutustua toisiimme. Ainakin omasta puolestani aion pitää heihin kaikkiin yhteyttä, koska he olivat niin mahtavia ja aitoja. Heidän kanssaan tulin toimeen ja toivon näkeväni heidät vielä useasti tulevissa coneissa. Kiitos teille kaikille!

  

Kun tulemme teltalle noin varttia vaille neljä, Sormusaave ravaa meidän luoksemme. Minä roikun Thranduilin helmoissa, koska olen päättänyt auttaa hänet teltalle. Kun pääsemme sinne, meidät oli kuulemma häädetty. Kiitän miitissä olleita ja aloitan pikapakkauksen. Tässä kohtaa minun kummini ovat elintärkeitä, koska he auttavat ruokien pakkaamisessa pois ja pääsemme ulos ennen kuin kello on neljä. Lähetän vaihteeksi pojat viemään tavaroita ja sanon kummeille heipat, ennen kuin palaan kuvaamaan vielä pari viimeistä kohtausta. Sovimme saapuvamme syömään pian ja kuvaamisen jälkeen lähdemme etsimään poikia. Tohtori on kuulemma hukassa, mutta päätämme pienemmällä arsenaliinilla mennä kamalan nälän takia syömään katukeittiöön. Minun nälkäni oli niin paha, että otin vain kaksi trippiä ja söin veljeltäni yhden perunan. Parran takia en olisi voinut syödä enempää. Jonossa seisoo kaksi tutun näköistä hahmoa ja hyppäämme Bilbon kanssa kuvaamaan heitä - Kiliä ja Doria. Tohtori tulee pian luoksemme ja ahmii lautasensa loppuun, koska cosplaykisa on alkamassa. Päätämme, mitkä kuusi lippua käytämme ja annamme kaksi jäljelle jäänyttä lippua ensimmäiselle vänkärille, joka kävelee vastaan.

    Ennen kisaa, löydämme toisen Sormusaaveen, josta otamme kuvan oman sormusaaveemme kanssa. Ja kukas muukaan kukkien juurella istuu kuin Thranduil, jonka olin siis tavannut jo kaksi kertaa. Minä haluan ehdottomasti yhteiskuvia ja otamme niitä pikaisesti muutamia, koska cosplay-kisaan on kiire. Thranduilin kanssa kuvaaminen oli kyllä mukavaa ja meistä kävi ottamassa kuvia pari muutakin henkilöä kuin pelkkä oma kuvaajani. Samapa tuo. Meidän off-characterimme oli kuitenkin kaikkein kaunein kuva!

Tuo jolla on miekka, on meidän Sormusaave

Miten kääpiöt ja haltiat tervehtivät?
*Unohti kuinka ollaan Thorin ja ei siedetä haltioita*

Kiipeämme portaat kiireellä ylös ja huomaamme, että kaikki ovat suunnilleen jo sisällä salissa. Salin ovella oleva järjestysmiesnainen sanoo, mikä väri kuuluu minkäkin oven paikkoihin ja menemme sisälle oikeanpuolen ovista. Pudotan yhden lipuista ja kaikkein epätodennäköisimpänä henkilönä sen poimii takanani laahustanut Sormusaaveemme. Salissa on vielä valot päällä, kun pääsemme sisälle, mutta kulkiessamme kiireellä alas portaita valot alkavat himmetä ja kiire sen kun yltyy. Lopulta olemme melkein täysin pimeässä suuressa salissa etsimässä oikeaa paikkaa ja käytämme Tohtorin äänimeisselin valoa löytääksemme paikkamme. Päädymme yhtä paikkaa liian etäälle oikeista vierustovereistamme, mutta rivillemme ei enää tule ketään, joten emme toisaalta ole vieneet kenenkään muun paikkoja. Istumme alas eri järjestykseen kuin olimme suunnitelleet, olen pikkuveljeni ja Tohtorin välissä ja Bilbon on jossain kaukana pimeydessä. Emme ehdi vaihtaa paikkoja. Esitys alkaa.

   Lavalle saapastelee ranskalaisaksentilla puhuva henkilö, epäilemättä sama juontaja kuin viimevuonna. Hän kertoo yleisesti siitä, kuinka ohjelma etenee ja tietenkin esittelee tuomarit. Ensimmäisenä luvassa on WCS-karsinnat (World Cosplay Summit, joista voittaja pääsee Japaniin edustamaan Suomea) ja varmaan kiljun jo ensimmäisen esiintyjän kohdalla kurkkuni käheäksi, koska luvassa on suosikki digimon hahmoni Flamedramon! Esitys on miellekäs, kekseliäs ja Flamedramonin asu ihmeen hyvin onnistunut. Se on hyvä avaus kilpailulle, joka tänä vuonna on jotenkin taistelun täytteinen. Olihan ensimmäinenkin esitys taistelun täytteinen siinä missä ystävyydenkin, mutta minkä olen huomannut kisoja seuratessani, esityksen pitää

    1)      Vedota katsojiin, saada heidät täysillä mukaan

    2)      Tai ällistyttää upeudellaan

    3)      Erota valtavirrasta

    4)      Pitää hyvä juoni yllä

    5)      Myös asujen pitää olla kunnossa, mutta upeassa esityksessä voidaan katsoa paria väärää materiaalivalintaa läpi sormien
    6) bonuksena myös hahmouskollisuus/lähdeuskollisuus

    Seuraava esitys on tarinallisesti mielenkiintoinen, mutta sekin taistelua sisältävä. Kolmas on varmaan tehty huumoripohjalle, taistelun siivelle. Esitykset eivät vielä hätkähdytä minua, vaikka kaikki ovat upeita jo pelkästään sen takia, että niiden eteen on nähty vaivaa ja en itse uskaltaisi niin suuren yleisön eteen, joka lisää arvostustani esityksiä kohtaan suuresti. Mutta sitten tulee muutos, joka poikkeaa mukavasti ensimmäisistä ja tulevista esityksistä. Kaunis rakkaustarina, jonka hahmoja en tunne, mutta jossa tarina välittyy hyvin yleisölle. Asut ovat upeita, lavasteet kauniisti tehty ja laulu sopii hyvin teemaan. He esiintyvät sulavasti, eikä asujen tai lavasteiden kanssa tule ongelmia. Upein kohta esityksessä on se, kun terälehdet putoavat verhon takaa ja kukkasydän paljastuu, sekä loppuhuipennus, jossa poika kosii tyttöä. Siinä kohtaa kyyneleet kirpoavat silmiini ja olen varma voittajasta. Minä lyön vetoa veljeni ja hänen kaverinsa kanssa pockypaketista, että tuo pari voittaa.

Kaunis kosinta <3

Voittajapari

   Seuraava pari on kyllä panostanut asuihinsa ja ne ovat tyrmääviä, mutta tarinan idea jää hieman asujen loiston taakse. Myös seuraavalla parilla on upeat asut, mutta illan sana ”tappelu” on taas mukana. Heidän taisteluaan on toki hieno katsoa, mutta sitä on liian monessa esityksessä, että se tuntuisi erityiseltä. Illan toisen rakkaustarinan tarjoaa seuraava pari Get Lucky biisin säveltämänä. Heidän esityksensä idea oli hauska, hyvin keksitty ja ehjä kokonaisuus, jossa on hyödynnetty hyvin musiikin sanoja, mutta jokin saa minut pitämään enemmän ensimmäisestä rakkaustarinasta, vaikka tämä huipentuu siihen, kun poika juoksee valokeilassa heilansa luokse yleisön keskelle. Hieno lopetus hyvälle esitykselle. Ja jottei tämä taisteluteema kuolisi kokonaan rakkaustarinan takia, heitetään tänne loppuun vielä yksi miekkatappelu Nightwishin Arabesquen säestämänä. Mutta tämä ei olekaan hääppöinen taistelu, vaan miekkailu on saatu sovitettua hyvin musiikkiin. Sen tarina jää miekkojen silpomaksi, mutta onhan sitä hienoa katsella.

Kaikki WCS:n osanottajat
(ja pari kuvaajaa etualalla)

Päästäkää sudet sisään! Seuraavana on näet luvassa Hardcore Cosplayhall-kisa. Upeita asuja kaikki, pakko myöntää. Mutta mikä on huvittavinta voittajien järjestyksen ja esiintymisjärjestyksen suhteen, on se, että viimeisenä tullut voitti, toiseksi viimeisenä esiintynyt tuli toiseksi ja kolmanneksi viimeisenä esiintynyt tuli kolmanneksi. Huomasin tämän vasta kun latasin kuvia koneelle, mutta Traconissa ajattelin lähinnä, että kyllä ne parhaat asut voittivat. Voittajan Wonderwoman oli ällistyttävän upea, hienoja yksityiskohtia ja hyviä materiaalivalintoja, upea kokonaisuus. Minua silti ällistyttää eniten toiseksi viimeisenä lavalle asteleva köriläs, jonka asu on upea ja vankkuudestaan huolimatta todella liikkuvainen. Yleensähän kun pukeutuu paksuun haarniskaan, ei pysty pahemmin liikkumaan, mutta tämä kaveri liikkuu paremmin ja nopeammin kuin minä ilman haarniskaa. Hänen asussaan oli myös hienoja yksityiskohtia ja siihen on varmasti uponnut paljon aikaa. Onnea voittajille, asunne olivat upeat ;)

Kolmanneksi tullut Marth

Kisan toinen, joka ällistytti minua ja monta muutakin asunsa liikkuvuudella

Voittaja Wonderwoman  upeilla yksityiskohdilla ja sitäkin upeammalla kokonaisuudella 

  Viimevuoden Missimittari oli aika pienehkö, vain kaksi osanottajaa. Tällä kertaa on paljon enemmän. Ensimmäisen kohdalla olen alkuun kuin nukahtaisin, koska tuntuu, ettei hahmo ole koskaan pukeissa serminsä takana. Mutta kun hän astuu esiin, leukani loksahtaa pois paikoiltaan ihastuksesta ja taputan niin kovaa kuin pystyn. Hän on upea... Niin kauniita yksityiskohtia... Niin kaunis kokonaisuus... Niin sulava esiintyminen... En voi kuin ihastella, hänen esityksessään, asussaan ja käytöksessään ei ole moitetta, vaan hän on varma voittaja, vaikka onkin ensimmäinen esiintyjä.

 Kaikki seuraavatkin esiintyjät ovat upeita, mutta tilkkunsa upeaksi asuksi muuttanut nainen voittaa mielessäni kaikki muut – jopa hardcore cosplayhall-kisaajat. Katsellessani muiden esityksiä Missimittarissa, alan miettiä, voisinkohan tehdä tarinastani hahmojen asut, keksiä esityksen ja hypätä lavalle? Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa... Missimittarin jälkeen seuraa Hallcosplayn palkintojen jako ja WCS:n palkintojen jako – ja ensimmäinen rakkauttaan julistanut pari voittaa. Tunnen suurta myötätuntoa, kun tyttö alkaa itkeä onnesta parin saadessa palkinnon ja koettaessa poseerata vielä hetken kameroille. Onnea voittajalle ja mukavaa matkaa Japaniin!

Purkaudumme ulos ja suuntaamme narikkaan hakemaan pikkuisille laukut, joita emme enää tarvitse. Ne haettuamme menemme vielä hetkeksi valokuvaamaan sorsapuistolammelle, jonka ääressä kuvaamme muun muassa kuvaamataidon työhöni tarvitsemani materiaalin. Työn aiheina ovat ”Stop Gay Hate, Stop Cosplay Hate, Stop Furry Hate” ja Tracon osui parhaaseen mahdolliseen väliin. Me nauramme vielä viimeiset naurut, kun otan yllätyskuvan Tohtorista ja hänen ilmeensä on kerrassaan hemaiseva. Poistin kuvan noin viisi/kymmenen minuuttia sen oton jälkeen, hänen pyynnöstään, mutta sen aiheuttama nauru näkyy pikkuisten kasvoilla ja Sormusaave sekä Tohtori reagoivat kameraan ihan eritavalla. He tekevät heti stillin, vaikka minä kuvaan videota ystävälleni Uuteen-Seelantiin. Huvittavaltahan se näyttää. Hyvästelen pikkuiset hobittipoikani ja lähdemme Bilbon kanssa vaihtamaan vaatteita. Hän on lähdössä tunnin päästä ja tarvitsen mieluiten naisen apua ottamaan panssarini pois päältäni. Haemme suuren laukkuni narikasta ja raahaudumme vessaan, jossa vaihdan Thorinin asun pois ja pesen yhdellä kädellä meikit (koska toisessa kädessä on Thorinin sormikas, jonka päällä on viikonloppulippuni). Tuntuu ihanalta olla hetki ilman hikistä vyötä ja paksua liiviä – ja tietenkin ilman kenkiä ja panssaria. Tilalle tulee Nanian, fursoonani, asu, joka on huomattavasti kevyempi ja mukavampi.
 

   Kun olemme valmiita ja olemme lähettäneet Tohtorin raahaamaan laukkuani takaisin narikkaan, lähden saattamaan Bilboa. Sitten hän sanookin, ettei hän vielä ole lähdössä ja palaamme Sormusaaveen luokse. Olen juuri avaamassa paitaani, jotta saisin hännän paremmin sen alle, kun tajuan, että minulla on päälläni paidan ja housujen lisäksi vain alusvaatetus. Nolona luikin vessaan parantamaan vyönkorkeutta ja tulen kiireesti ulos. Päätän viimein (varmaan kahdeksaan tuntiin) tarkistaa puhelimeni ja huomaan, että minulle on soitettu kaksitoista kertaa. Onneksi Tohtori oli pyörinyt hieman siellä täällä ja oli saanut yöpymistavarani vanhemmiltani, jotka olin itse unohtanut noutaa. Hyvästelen kohta Bilbon ja sen jälkeen liityn jälleen Tohtorin ja Sormusaaveen joukkoon. Kello on 20:00 (myös kirjoittamishetkellä) ja Tohtori haluaa välttämättä iltabileisiin, jota varten hän kävi välissä myös vaihtamassa vaatteet. Ennen iltabileisiin lähtöä luovutan hänelle hänen lahjansa ja hän ilahtuu saadessaan badgensa ja lasit. Lähdemme infopöydän kautta alas iltabileisiin. Viihdyn itsekin siellä tanssimassa noin varttitunnin ajan, sitten minulle tulee jo kuuma ja huomaan, että Sormusaave haluaisi mennä jo ulos. Minun olisi tehnyt todella mieli tanssia Tohtorin kanssa koko iltabileiden ajan, sillä hänen tanssiaan on vähintäänkin hauska katsella. Mutta kuumuus voittaa usein cosplayssa ja lähdemme ulos Sormusaaveen kanssa.

   Ulkona on paljon väkeä, on suhteellisen valoisaa. Sormusaave tuumii, josko menisi vielä boffaamaan ja minä sanon, että mene vain ja hän menee. Löydän onnekseni pian seuraa. BlingThranduil ja Alfrid seisoskelevat laukkukasan luona ihan boffikentän vieressä ja menen tökkäämään heitä. BlingThranduil tunnistaa lähes heti minut ja Alfridkin yhdistää minut päivällä tapaamaansa Thoriniin. Mahdan näyttää erilaiselta, kun aiemmin minulla oli parta ja musta peruukki, nyt häntä ja valkoinen peruukki. Me juttelemme heidän kanssaan pitkän tovin ja saan tutustua heihin paremmin. He ovat aivan mahtavia tyyppejä ja olen niin onnellinen, että kerrankin löysin kunnollisia ystäviä conista! Tracon 9 oli siitäkin hyvä, että saatoin oikeasti löytää elinikäisiä ystäviä (kun ja jos ehtii pitää yhteyttä). On mennyt ehkä vajaa puoli tuntia, kun Legolassi tulee paikalle ja vilkaisee minua.

   ”Terve”, sanon ja hän katsoo minua.

   ”Pitäskö mun tietää sut jostai..?” hän kysyy, eikä hänen äänessään ole loukkaavaa sävyä, vaan puhtaasti kysyvä ääni.

   ”Mä pidin sen miitin ja olin kuvauksissa”, vastaan ja hänen ilmeensä levenee, kun hän tunnistaa minut.

Nää on 1) aivan mahtavia cossaajia ja
2) törkeän hyviä tyyppejä <3

  Legolassi on aivan täpinöissään boffauksesta ja intoilee siitä hetken meillekin, ennen kuin porhaltaa takaisin kentälle miekkailemaan. Tohtorikin tulee hetkeksi tuulettumaan ulos ja silloin Legolassi palaa luoksemme, tällä kertaa hänen vaalean peruukkinsa tilalla on tummat hiukset ja peruukki on kourassa. Joku ilkimys oli tökkäissyt miekalla hänen peruukkinsa päästään ja hän pyytää jotakuta meistä menemään ja kostamaan. Tohtori lupaa mennä kostamaan ja palaa pian ilmoittamaan tappaneensa kentällä jonkun ottelussa ja Legolassi on iloinen. Saan oikeastaan kiittää Alfridia siitä, että uskalsin tutustua heihin paremmin. Varsinkin Legolassi toi ensimmäisenä mieleen mitä tapahtui Desun suhteiden, mutta koska Alfrid oli erittäin mukava kuten blingThranduilkin heti alusta pitäen – siis kyllä Legolassi on mukava, mutta hänen energisyytensä huoletti ensin – minä uskalsin luottaa. Ja mistä ystävystyminen voi coneissa alkaa? Miten olisi siitä, että ehdotetaan 20:45 josko vetäisimme porukalla Macarenaa? Me todella tanssimme hetken sitä ja sitten kun Tohtorikin on taas häipynyt iltabileisiin, Alfrid kertoo heidän olevan menossa kuuntelemaan ”Kielletyn hedelmän mysteeri”-luentoa, jonka aiheena on erinäiset tabut fanfictionin maailmassa. Pelkkä fanfiction riittää minulle syyksi lähteä heidän mukanaan kuuntelemaan luentoa. Laitan viestin ystävilleni ja seuraan uusia ystäviäni Studioon. Päädymme istumaan toiseen riviin ja minä käytän isoa häntääni selkänojana koko ohjelman ajan.

    Ohjelma alkaa videolla, jossa kaikkien suosikkiparituksia on niin videoklipeissä kuin kuvissakin, sieltä täältä kuuluu kiljahduksia ja kyllä minäkin kiljun omien suosikkieni kohdalla. Kun videot loppuvat, minä ja Legolassi huudamme:

    ”We want more, we want more!” Ja kuulemme ohjelman jälkeen, että tämä videotallentoitiin *häpeää itseään kello 21:00 illalla* Opin luennolla muutamia ihan uusiakin asioita, joita en ehkä ole pitänyt tabuna tai koskaan kuullut sellaisesta. Ohjelma oli ilmeisesti K-16, mutta onneksi se ikä on jo täytetty. Sitä paitsi, aika monet ystävistäni ovat aloittaneet fanfictionin lukemisen alle kuusitoistavuotiaina, mutta tietenkin ikäraja on taas suositus. Olen iloinen, että menin sinne heidän kanssaan, koska minä olisin menettänyt paljon tietämättä edes mitä menetin, ellen olisi tullut ulos iltabileistä ja päätynyt heidän kanssaan kimppaan. Ohjelman jälkeen sanon hyvästit uusille ystävilleni ja lähden etsimään vanhoja ystäviäni.

   Löydän heidät hetken etsinnän ja parin puhelun kautta, jonka jälkeen suuntaamme hakemaan kaikki, mitä iltaa varten tarvitsemme ja jätämme ne, mitä emme tarvitse. Kun olemme rääkänneet iltavuorossa olevia vänkäreitä tarpeeksi, kipitämme ulos raikkaaseen iltaan. Kaikilla on hyvä mieli, ja kun huomaamme metrilakukiskan olevan yhä auki, ostamme sieltä 25 metriä lakua iltapalaksi. Minulla alkaa olla jo kova nälkä, koska en ole syönyt mitään sitten aamupalan, eli noin 18 tuntiin. Päätämme katua pitkin pois conista kävellessämme, että me katsomme Hobitti-maratonin miitin kunniaksi, kun pääsemme kämpille. Huomaamme bussin menevän ohitsemme ja lähdemme juoksemaan sen perään. Häntä tuntuu tippuvan, mutta juoksen kahden henkivartijani perässä niin kovaa kuin jaloistani pääsen. Ehdimme onneksi bussiin, jossa istumme keskiosassa oleville lisäpenkeille hännän tuottaman ongelman takia. Ihmiset katsovat meitä kummasti, mutta minä en jaksa välittää siitä. Minulla on elämän ihanin päivä takanani. Päätämme käydä ostamassa tortilloja ja jauhelihaa iltapalaksi matkan varrelta siinä kymmenen maissa illalla ja olemme suunnilleen puolen yhdentoista aikaan syömässä niitä kerrostalokaksiossa.

   Kuvaan vlogini ystävälleni maailman toiselle puolen, vaihdan vaatteet ja pesen kasvot ennen kuin ruoka on valmista ja aloitamme elokuvan katselun. Lopulta väsymys on jälleen voittaja ja luovutamme ensimmäisen elokuvan suhteen hyvin pian puolen yön jälkeen. Lauantai oli mahtava, sunnuntai on käsillä. Kaivan piilolinssit pois silmistäni ja kömmin Tohtorin viereen parisänkyyn. Nukahdamme pian onnellisina siitä, millainen upea päivä meillä oli takana. Aavistamatta sitä, millainen olisi seuraava päivä.

 Sunnuntai

Huomenta! Kello on 7:20, kukko kiekuu olohuoneessa. Mitä ihmettä? Kukko? Niin, se on ystäväni Sormusaaveen herätyskello. Choma (eli Tohtori) nukkuu yhä sikeästi, vaikka tökin häntä hieman otsaan. Hymähdän hänelle ja nousen pois vuoteesta mennäkseni toteamaan, että olen unohtanut piilolinssit ja meikit Tampere-taloon, enkä siis näe aamulla pahemmin kädenmittaa pidemmälle. Puen Nanian asun päälleni häntää, peruukkia ja tassua lukuun ottamatta ja käyn aamiaiselle Sormusaaveen kanssa. Hän keittää kahvin ja teen, ojentaa pöytään leiväntäytteitä ja jugurttia. Kun Choma viimein herää, teen lyhyen aamuvlogin ystävälleni aamiaispöydässä. Ulkona on jo kaunis sää, mutta hyvin viileä sellainen. Toki kellokin on vasta hieman yli kahdeksan. Aamiaisen ja pukeutumisen jälkeen tajuamme, että olemme juuri myöhästyneet bussista ja päätämme katsoa Hobitti kakkosen alun. Se jää vielä edellis öistä yritystä lyhemmäksi, pakkaamme hieman tavaroita kasaan ja lähdemme ajoissa pysäkille.

   Ulkona on sumuista ja ilmassa olevat pisarat voi melkein nähdä paljain silmin. Keskeltä sumua meitä vastaan kävelee nainen, joka katsoo kummissaan kolmikkoamme – Choma on pukeutunut kokonaan mustiin vaatteisiin, hänellä on kettinkejä ja useampi vyö, sekä ostamani lasit, Sormusaaveella on kaapunsa, mutta hänen kasvonsa näkyvät yhä (hänestä tulee mieleen fransiskaani munkki xD) ja sitten olen minä valkoisessa peruukissani, silinterilakissa ja sininen suuri häntä perässä heiluen. Päädymme vajaaksi kymmeneksi minuutiksi odottamaan bussia pysäkille, jossa Choma yrittää istua häntäni päällä ja painaudun tiukasti nurkkaan suojellen häntäpoloani. Samalla pysäkillä odottaneet kaksi muuta ihmistä katsovat meitä nopeasti. Kun bussi tulee, annan toisten mennä edeltä ja jäämme neljänpaikalle. En voi istua, joten seison ja kaikki ohitse kulkevat törmäävät häntääni. Ehkä se on sittenkin liian iso... Bussimatka ei kestä kauaa ja päästyämme Tampere-taloa lähellä olevalle pysäkille, haemme ensin hieman käteistä ja kävelemme sitten sorsapuiston läpi Tampere-talolle. Meillä on hyvin aikaa hakea laukkumme ja aseemme – tai niin me ainakin luulemme.

   Astumme sisällä puisto-ovista, koska sieltä pääsee pian narikkaan. Siis pääsisi pian, mutta kaikki ovat palaamassa samoihin aikoihin 9:30 maissa hotelleilta ja lattiamajoituksilta joko hakemaan tavaroitaan tai tuomaan tavaroitaan narikkaan ja meidän edessämme on pitkähkö jono. No, ei auta kuin jonottaa, Sormusaave lähetetään hakemaan reppuaan ja me jäämme Choman kanssa jonoon. Myös kirpparille on pitkä jono ja laukkunsa saaneiden on hankalaa pujotella kahden leveän jonon välistä mitätöntä kulkuväylää pitkin. Odotamme luultavasti vartin, mutta jono vetää hyvin ahkerien narikkatyöläisten ansiosta. Saamme laukkumme ja aseemme, ja kun olen kaivanut meikit ja muun tarpeiston olkalaukkuuni, lähetän Sormusaaveen ja Choman jonottamaan uudestaan, minun itse lähtiessäni naisten vessaan meikkaamaan. Uusien piilolinssien laitto on tuskaa ja minulla tuhrautuu niihin ainakin varttitunti ellei enemmän, ennen kuin en jäävät silmiin. Kaiken huippu on se, että kun alan vetää rajauskynällä silmieni ympärystä tummemmaksi ja tökkään vahingossa sillä piilariini, siihen jää musta täplä, joka pitää pyyhkiä pois. Pojat ovat kärsimättöminä odottaneet vessan ulkopuolella, että kauanko minulla menee. Pahoittelen hieman, mutta syytän eniten piilareita.

Onko olemassa suloisempaa näkyä kuin pieni
steampunk poika kultaisen revolverin kanssa?

Ensimmäisenä meillä on vuorossa parempi vierailu myyntipöytäsalissa. Siellä näen vilaukselta englantia puhuvan tuttavuuteni, myyjän, jonka tapasin Desuconissa tänä kesänä, mutta hän on niin kaukana ja kiireinen, etten ehdi tervehtiä. Meillä on suunnitelmissa myös Doctor Who -miittiin osallistuminen, mutta jostain syystä se vain jää käymättä ja käytämme aikamme mieluummin valokuvaamiseen ulkosalla ja ostoksiin. Ostamme pinssejä, rainbowflagit ja etsimme halvempaa pockya, mutta päädymme jättämään sen jokakertaisen coniherkun väliin. Kuvaan muutamia henkilöitä ennen kuin menemme ulos, muun muassa pyydän kahta furrypoikaa (suitin pää ja tassut löytyy, ei kokosuittia) – ilmeisesti kaverukset – esittämään kuin he suutelisivat. Minusta oli erittäin mukava, että he suostuivat auttamaan minua koulutyössäni, johon tämäkin kuva pääsi. Ja hauskinta oli katsoa, kun he miettivät, miten heidän pitäisi olla. Kiitos heille erittäin paljon! Hetken istuskelun jälkeen, huomaan suloisen steampunk pojan ja kysyn häneltä, saanko ottaa hänestä kuvan. Hänelle kävi ja että hän olikin sitten suloinen! Kumpa minullekin joskus kasvaisi yhtä suloisia steampunk lapsia...

  Tästä lähdemme etsimään ulkoa paikkaa, jossa haluaisin olla kuvattavana. Löydämme puun, jonne on suhteellisen helppo kiivetä. Kiipeän Choman jälkeen puuhun ja pyydän häntä kuvaamaan, koska haluan näyttää ystävilleni, mikä olen. Että olen Nania. Minulla olevat korkeanpaikan-, kiipeämisen- ja putoamisenkammot kutoutuvat yhteen, mutta unohtuvat melko pian, kun löydän tukevan otteen. Hyppään maahan katsomaan kuvia ja huomaan, että linssi on hieman likainen ja kuvat siksi hieman sumeita. Putsaan ne tassullani ja otan pari kuvaa Chomasta ja Sormusaaveesta heidän pyynnöstään.

 

Löysin tälläisenkin hienon ryhmän, kun kiersimme ulkona

 

   Aamupäivä menee taidekujalla pyörimiseen, esityskilpailun lippujen hakemiseen ja siihen, että yritämme päästä Maskeerauksen ABC:hen, mutta se on täynnä ja jäämme oven ulkopuolelle surkuttamaan. Katselemme lasin läpi luentoa hetken, mutta päätämme sitten siirtyä muihin kerroksiin pyörimään. Toisessa kerroksessa menemme katsomaan, mitä Sopraano pitää sisällään (emme ole koskaan käyneet sillä alueella aiemmissa coneissa, minä aikanaan) ja löydämme sieltä ison pinon lautapelejä. Tuumaamme yhdessä, että voihan sitä aikaa tappaa kai lautapelilläkin ja etsimme käsiimme mielenkiintoiselta kuulostavan pelin. Päädymme pelaamaan jotain valtakunnan rakentamispeliä ja sääntöjen opiskelun jälkeen toteamme, että ehkä menemme soveltaen omilla säännöillä. Peli on hauskaa, kun koetamme rakentaa aina vain suurempia ja pidempiä kaupunkeja, mutta Sormusaave vie jopa 38 taloa kattaneella kaupungillaan voiton ja minä tulen toiseksi, koska hän onnistui saartamaan minut alussa. Pelin välissä ”Pikku Seiskani” tulee käymään poikaystävänsä kanssa Arieliksi pukeutuneena ja me otamme pari yhteiskuvaa, koska edeltävä yhteiskuvamme ysiluokkani viimeiseltä illalta on mystisesti kadonnut. Kun kello alkaa lähennellä yhtä, lähdemme ulos.

   Ulkona kierrämme hetken ja katselemme muiden menoa, ja yhden maissa siirrymme seuraamaan Keksiaika- ja vanhat tanssit pajaa, jonne meidänkin on tarkoitus mennä, koska ystäväni Alfrid ja Legolassi pyysivät meitä. Emme mene vielä ensimmäiseen tanssiin, koska se on hyvää vahtia menossa toista harjoituskertaa ja haluan katsoa sen ensin läpi. Minulla ei mene kovin kauaa tunnistaa Alfridia ilman meikkiä, mutta Legolassin kanssa menee hieman pidempään – tunnistan hänet silti! Menemme seuraavaan tanssiin mukaan, joka on Kikapoo, koska sen osaan varmasti! Tanssiessa häntä on kuitenkin ikävästi tiellä ja aina, kun minun pitää pyörähtää, osun hännälläni johonkuhun ja pyydän anteeksi. Seuraava tanssi onkin kinkkisempi ja meillä menee pariin otteeseen väärin, ennen kuin se alkaa sujua ja tuntuu kivalta osata jotain. Back to the well on minun viimeinen tanssini sen takia, että pelkään häntäni kiinnityksen hajoavan ja olen myös hieman väsynyt. Alfrid ja Legolassi tunnistavat myös meidät ja moikkaavat pienellä hengähdystauolla.
    Samalla tauolla otan tanssinvetäjästä ja hänen ystävästään viimeisen kuvan, joka tulee työhöni. Olemme suunnilleen puolitoistatuntia pajalla, jossa opin uusia kivoja tansseja ja saan tanssia erilaisten ihmisten kanssa. Monet heistä ovat minua vanhempia ja osaavat paremmin, mutta samapa tuo – hauskaahan tänne tultiin pitämään eikä mittaamaan taitojaan! Pääsen tanssimaan pari kertaa Alfridinkin kanssa, mutta eniten ihailin sitä punahiuksista mustissa vaatteissa ollutta pariani, joka tanssi äärettömän hyvin. Kikapoossa oli hauskinta, kun parini olivat vanhempia ja sanoivat, että siitä on jo niin kauan ja minä sain sanoa, että joo, se on helmikuussa, sinne on niin kauan..

Tanssipajan vetäjä (pinkki) ja hänen ystävänsä (keltainen)

   Lähdemme pajasta hieman ennen kuin se loppuu, jotta ehdimme vielä käydä taidekujalla. Chomalle soitetaan ja kerrotaan, että taidekujalla on joku furrytaiteilija, joka ottaa tilauksia vastaan ja alamme metsästää häntä. Metsästän samalla itselleni korua, joka kuvaa tämän kertaista conia ja löydän pienen sinisen hirviön, joka hymyilee veikeästi. Mitä muuta olenkaan viikonlopun ollut, kuin pieni sininen hymyilevä hirviö? Choma on löytänyt taiteilijan ja pyytää minua tulemaan kanssaan hänen luokseen ja tapaan Bitter-Bitterin, suomalaisen furrytaiteilijan. Vaikka aikaa on vain muutama minuutti NCC:n (Nordic Cosplay Championship) alkuun, annamme hänelle osoitteemme, hieman neuvoa millaisen kuvan haluaisimme ja maksamme tilauksemme. En malta odottaa, että saan ensimmäisen taiteilijan tekemän piirroksen Naniasta! Bitter-Bitter oli niin mukava, että tulen luultavasti tilaamaan häneltä tulevaisuudessakin jotain taidetta.

NCC:n yläparvi on hyvin hiljainen. Alhaallakaan ei näytä olevan niin hirvittävän paljon väkeä ja yläparvelta lähtee väkeä vähän väliä pois ja lopulta siellä on vain ehkä kymmenen ja me kolme. Ehkä muilla lähtee juna tai lento, bussi tai oma kyyti, tai heillä on muuta ohjelmaa, jonne he haluaisivat mennä. NCC alkaa kuitenkin niin, että esille astelee kylpytakissa nainen, joka siemailee aamukahviaan kello kolme iltapäivällä. Hän kertoo hieman ohjelman kulusta ja kun aloitan valokuvaamisen, tajuan, että akkuni on ihan lopussa. Pakotan kamerani silti jaksamaan. Ensimmäisenä on NCC:n karsinnat. Sen aloittaa hieno esitys nunnasta, joka jakaa uskontonsa oppeja jonkinsortin miekan kautta.

Hänen peräänsä tulee upea tulkinta eräästä elokuvasta, jonka päähenkilöä cossaaja esittää (en muista elokuvaa, sori...). Esitys odottaa kuitenkin hitusen liian kauan hänen meikkaamistaan peilin edessä, mutta peili oli toisaalta hyvä keksintö ja alempana olevat saattoivat jopa nähdä sen kautta jotain oleellista. Ylhäältä sitä ei kuitenkaan nähnyt. Luulin jälleen kerran ihan tosissani, että tämä henkilö oli poika, koska alussa hänellä ei ollut paitaa – miten ihmeessä se nainen pystyi siihen ilman, että huomasin hänen olevan nainen?

  

Valerien valoshow

Seuraavana kuulen tutun nimen, jonka pokémon pelaajien pitäisi tietää. Lavalle astelee Valerie, salipäällikkö kuudennesta sukupolvesta ja hänen asunsa tekeminen oli käväissyt omassa mielessänikin. Tuttu musiikki herättää minussa erityistä kiinnostusta esitystä kohtaan ja se onnistuu minusta hienosti – asukin on kaunis! Valoshow tekee hommaan oman mukavan säväyksen, kun katto alkaa tuikkia tähtien lailla.

Hänen jälkeensä lavalle saapuva Kingdom Hearts herra esittää hyvin ja äänet osuvat oikeisiin miekanheilautuskohtiin, mutta mitäs... Toinen miekka? Vai jo kolmas? No, ilmeisesti se kuuluu esitykseen, mutta miekkailukamppailu näkymättömän vastuksen kanssa tuo mieleen lauantaisen kilpailujen yleislinjan – miekkailua ja loukkaantumista! Seuraavana lavalle tulee komistus, jonka huumorintaju pahvilaatikkorobotin kanssa on vertaansa vailla ja takamuksen heiluttelu koko pahvilaatikon heilahdellen naurattaa. Yksinkertaiselta näyttävä asu on oikeastaan hyvin tehty, vaikka polvi tuppaa kaatumaan toisesta jalasta koko ajan ja näyttää oudolta, kun kaksi kättä poimii sen ylös, vaikka kädet ovat kiinni pään vieressä ohjauskapuloissa.

   Tämän ammuskelua ja takamuksen heiluttelua sisältäneen esityksen jälkeen päästään seuraamaan tämän kertaista voittajaa. Esitystä katsoessani, en osaa vielä arvata sitä voittajaksi. Siinä on toisaalta hyvä idea, hauskoja käänteitä ja hyvin näyteltyä. Propit ovat hyviä, muun muassa suuri kukkanen, josta hän repii terälehtiä ja ”nenäliina” joka paljastuu naisen alusvaatteiksi. Rakastaan kaihonnut sankari saa nenäliinaa naiselleen tarjotessa isot rukkaset, mutta noh, elämä jatkuu. Tales of Simphoniasta tutun hahmon asu on myös yksityiskohdiltaan hieno, joka lisää varmaan tuomareiden arvostusta. Kokonaisuudeltaan paras esityksenhän kuuluisi voittaa. Seuraavana lavalle rullailee erittäin ihanan näköisessä asussa nainen rullaluistimilla ja viikatteen kanssa. Luulen hänen voittavan, koska rullaluistelu esitys on hieno ja hän on yhdistänyt kaksi musiikkia toimivaksi ja hauskaksi kokonaisuudeksi siitä, kuinka hänet on suljettu ulos facebookista, mutta silti pitää muistaa ottaa selfie ennen kuin lähdetään tappamaan facebookin sulkijaa rullaluistimilla. Hänen asunsakin oli hieno, siitä plussaa ja rullaluistelu ei näytä tuottavan ongelmia. Häntä seuraa juoma-addikti, jonka esityksessä hienoimpana asiana näen ketjujen pyörittelyn ja hänen asunsa.

NCC:n kilpailijat

   Akku alkaa kuolla ja pystyin ottamaan vain parista ensimmäisestä esiintyjäparista kuvia ohjelman seuraavassa osiossa, eli esityskilpailussa. Erästä tuomaria lainaten ”Heti kun ensimmäinen esitys alkoi, me oltiin ihan häh ja haavit auki tuijotettiin tätä esitystä.” Ensimmäinen esitys, Death Noten Lightin ja Misan esitys, joka oli täynnä tunnetta, tunnelmaa, draamaa ja tanssia. Esitys oli ällistyttävän upea ja he olivat vasta ensikertalaisia! En voi uskoa sitä, koska siinä kaikki oli niin täydellistä – musiikki, tarina, asut, esitys, tunnelma... Toinen vastaava draama/rakkaus tarina tuli Mirai Nikki sarjan Yunon ja Yukiterun kanssa, ja Yuno kriippasi hyvin sekä juontajaa että minua. Pidin siinä esityksessä myös siitä, että he käyttivät animesta Yunon ääntä, vaikka se onkin aika kamalaa kuunneltavaa. Toiselle sijalle tullut pari esitti herkän tarinan siitä, kuinka paljon kaksikko tarvitsi toisiaan ja kun toinen yhtäkkiä muuttui, miten kaikki meinasi tuhoutua tämän seurauksena. Heidän proppinsa olivat erittäin kestäviä ja he mahtuivat jopa makaamaan matka-arkussa, joka näytti liian pieneltä, jotta sinne olisi mahtunut aikuinen ihminen! Mutta niin vain he heräsivät sieltä ja menivät sinne nukkumaan. Erään joukkueen nimi naurattaa esitystä enemmän ”WCS- hylkiöt – hetki karsintoihin ilmoittautumisen sulkeutumisen jälkeen” (luultavasti muistan jonkun osan väärin, anteeksi). Mikä yllättää minut, on se, että näissä esityksissä oli jo lähes puolessa rakkautta/draamaa mieluummin kuin miekkailua. Ja sitten on Yuno kirveen kanssa. 

Esityskilpailun kilpailijat

 

   Esityksien jälkeen meille näytetään video Suomen viimevuoden NCC edustajan matkasta Närconiin Ruotsiin ja siitä, kuinka hän voitti koko kilpailun. Salissa hurrataan ja taputetaan voittajalle, kun tämä palkitaan videolla. Tämän ”pakollisen propagandan” jälkeen seuraa iloisia uutisia, jotka koskevat Yukiconin NCC karsintoja sekä Tampere Kupliita. Kiinnostumme ystävieni kanssa Kupliita koskevasta ilmoituksesta, koska Tampere on lähin conikaupunkimme ja Kupliissa parasta on sen ilmaisuus. Tunnistan ilmoitusta kertovan tuomarin/juontajan samaksi kuin Kupliin cosplay-kilpailun tuomari. Hän kertoo että puolentoistavuoden päästä (siis 2016 keväällä) Tampere Kupliin paikka siirtyy. Olemme lyhyen hetken harmissamme Choman kanssa, koska Finlaysonin alue on hienoa seutua ja siellä on kiva kuvata. Mutta sitten kuulemme sen, minne se siirtyy. Tampere Kuplii muuttaa Tampere-taloon ja pysyy ilmaisena! Hurraamme muun yleisön kanssa, sillä uutinen on erittäin iloinen. Pidän Tampere-talosta ja sinne astuessa asennoituu aina, että tämä on coni.

  Ilmoituksia seuraa Missimittarin palkintojen jako, jonka perässä esityskilpailun ja NCC:n. Koska ohjelma venähti hieman, meille sanotaan, että saamme jäädä paikoillemme ja olla myös päättäjäiset niillä paikoilla, koska niiden olisi kuulunut jo alkaa. Pari järjestyksenvalvojaa ilmestyy tämän jälkeen yläpermannolle ja sanoo, että permanto tyhjennetään. Olemme hämillämme, koska meille oli vasta luvattu, että saamme jäädä. Lähdemme pois ajatellen no en mä olis halunnutkaan nähdä niitä päättäjäisiä, kun en avajaisiinkaan päässyt. Kiepautan hännän takaisin itselleni ja päätämme lähteä jo syömään, koska emme ole vaihteeksi ehtineet syödä mitään. Ennen sitä pitää kuitenkin hakea kaikki painavat laukut narikasta.

   Tullessamme toiseen kerrokseen, törmäämme Alfridiin ja Legolassiin. Jäämme siihen juttelemaan heidän kanssaan siitä, kuinka mahtavaa oli tavata ja että mihin seuraaviin coneihin ollaan menossa ja että varmasti tavataan uudelleen. Toinen sateenkaarilipuista tippuu hatustani, mutta he onneksi huomaavat sen ja löydän sen pian. Me koetamme vähän väliä lähteä, sillä tiedän erään ystäväni tulevan sorsapuistoon tapaamaan meitä ja katselemaan hieman tätä cosplay-maailman menoa. Se on kuitenkin hankalaa ja aina kun sanomme, juu nähdään!, niin aloitamme uuden keskustelun. Me halaamme hyvästeiksi, mutta jatkamme vielä hetken ennen kuin vaikeuksien kautta päätämme sanoa viimeiset heipat ja lähteä narikkaa kohti. Ihmisiä on pitkässä jonossa odottamassa, että he pääsisivät sisälle päättäjäisiin, kun me kipitämme portaita alas ja käymme korjaamassa laukkumme sekä aseemme mukaan ja kiiruhdamme sorsapuistoon.

   Siellä tapaan Elyan ja Milán, kerromme päälisin puolin siitä kuinka upea viikonloppu meillä oli. Pyörin ympyrää jahdaten häntääni ja nauran, pompin paikoillani ja olen muutenkin todella pirteällä päällä. Cosplay saa minut säteilemään iloisuutta ja energiaa, jonka englanninopettajanikin huomasi lukiossa. Ystäväni ihastelevat ulkona olevaa ihmispaljoutta ja tuntuu, että vaikka coni on melkein ohi, kaikki ovat silti jumittuneita paikoilleen eivätkä he haluaisi lähteä. Minäkään en haluaisi lähteä, ellei nälkä kalvaisi sisältä ja aikataulu kotiinpaluun suhteen painaisi niskassa. Jätämme Elyan ja Milán tutustumaan itsekseen Traconiin, kun suuntaamme syömään Koskariin. Sinne kävellessämme kuvaan viimeisen vlogin ystävälleni, jossa haastattelen Chomaa ja Sormusaavetta viikonlopusta. Molemmat ovat hyvin onnellisia, iloisia ja hyvillään tästä viikonlopusta ja haluavat tulla Traconiin toistekin.

 Olen täysin iloisella päällä siihen saakka, kunnes tavalliset ihmiset pilaavat elämäni ikävillä tuijotuksillaan, nauramisella ja osoittelulla. Minusta on käsittämätöntä miten kolmekymppiset nainen ja mies voivat nauraa minulle päin naamaa ja osoitella vielä siihen perään. Jos jokin sattuu, niin tuo. En kuitenkaan ota siitä enempää nokkiini, koska olen oma itseni ja jos se ei kelpaa, niin ihan sama. Minulle se kelpaa. Deal with it. Syömässä perheiden isät vaikuttavat katsovan minua pahasti kuin he haluaisivat suojella lapsiaan minulta. Anteeksi, minä en syö lapsia vaikka minulla on häntä ja pukeudun hassusti.

   Ruokailun jälkeen saan päästellä viimeisen kerran höyryjä ja hieman taas hymyillä, kun otamme satamassa yhteiskuvan kolmikollamme. Autossakin nauretaan paljon, koska mietimme mitä kaikkea hauskaa tapahtui ja keksimme myös hyvän selityksen niin kutsutulle conisäälle, eli sille, että kun on con aurinko paistaa täydeltä taivaalta taikka vain vettä sataa.

   ”Se johtuu katsos siitä, kun kaikilla näillä coninjärjestäjillä on paineita (onnistuuko con, pysytäänkö aikataulussa, onko lippuja oikea määrä), cossaajilla (hajoaako asu, tunnistetaanko mua, jaksanko olla koko päivän, miten kilpailu menee) ynnä muilla sellaisilla on niin kamalat paineet, että siihen tulee kamalan suuri korkeapaine. Ja kun con loppuu, matalapaine imasee pilvet takaisin” (tämä päättely johtui siitä, ettei koko viikonloppuna satanut ja heti kun olimme päässeet syömään, suora pilviseinämä lähestyi Tamperetta)



Seuraavaa conia odotellessa...

Kaiken kaikkiaan Tracon 9 oli kaikista paras coni, jossa olen ollut, enkä malta odottaa Tracon X:ää! Ensivuonna nähdään taas Traconissa ;D

Kiitos kaikille mahtavasta conista!

T. Thorin/Nania

 

 

Conikävijän muistilista

Pyörittelin päässäni sanoja, joihin voisin kiteyttää tarvittavat asiat, jotka conissa kannattaa muistaa. Listasta puuttuu vain aseet/asejäljitelmät, valokuvaamiseen sopivat paikat ja nukkuminen. Pukeutuminenhan on suhteellisen vapaasti päätettävissä, mutta järjestyksenvalvojat kyllä hoitavat paikalta liian vapaasti pukeutuneet henkilöt pois, joten en puutu pukeutumisrajoituksiin. Aseista/asejäljitelmistäkin löytyy paremmat ohjeet conien omilta sivuilta kuin mitä minä osaisin antaa. Valokuvaamisesta pitää muistaa se, ettei saa tukkia kulkureittejä, muuten kuvaukseen sopivat suunnilleen kaikki paikat, joissa satut huomaamaan hahmon, josta haluat ottaa kuvan. Seinien vierustat taikka paikat ulkona ovat parempia kuin keskellä käytävää tai ovenlävessä otetut kuvat, jos ajattelee asiaa myös ohi haluavien kannalta (ja saahan sitä ulkona usein luonnollisimmat kuvat). Nukkuminen on tärkeää ennen conia ja conin aikana, jotta jaksaa nauttia viikonlopusta.
   Mutta nyt siihen minun keksimään muistisääntösanaan. Puhuin siitä jo aiemmassa päivityksessä, joka käsitteli Desuconia 2014. Tässä se uudelleen ja selitysten kera! Minun conikävijän muistilistan avainsana on VEKKULI;

   Vesi – riittävä vedenjuonti on tärkeää kaikissa coneissa. Olit sitten asussa tai et, oli sitten ulkona tai sisällä kuuma tai ei, juomista ei saa unohtaa. Vedenottopisteitä löytyy oletuksellani kaikista coneista ainakin jostain, mutta myös oman vesipullon otto on suositeltavaa (esimerkiksi Tampere Kupliilla en nähnyt yhtään vedenottopistettä, joka olisi mukava lisä). Pidä siis silmät auki, jotta tiedät, mistä löydät vettä tarvittaessa vaikka janosta kärsivälle uudelle tuttavuudellesi.

   Eväät – pitkinä päivinä ja sellaisissa tapahtumissa, jotka eivät sijaitse lähellä keskustan ruokapaikkoja (Desucon on hyvä esimerkki), voi ottaa myös omat eväät mukaan. Niillä säästät conissa olo aikaasi, kun sinun ei tarvitse lähteä seikkailemaan ehkäpä vieraassakin kaupungissa ja säästät todennäköisesti myös rahaa. Kevyetkin eväät voivat riittää kuuden tunnin päivälle, jos olet syönyt kunnon aamiaisen. Kymmenen tunnin tai pidemmän päivän ajaksi kannattaa ottaa myös eväät, vaikka kävisit päivällä syömässä. Kukin omalla tavallaan.

   Kunnon Kengät – tämä toki riippuu ihan omasta hahmostakin, mutta jos tuntuu, että asun kengät alkavat sattua jalkoihin ja aioit silti lähteä metsästämään ruokapaikkaa jostain kaukaa, suosittelen toisten kenkien mukaanottoa. Ja jos sinulla ei ole asussasi kenkiä, mutta olet myös menossa keskustaan, jotkut kevyet tai helposti jalkaan sujahtavat kengät ovat mukava vaihtoehto lasinsirujen kaivelulle jalanpohjista huonolla tuurilla. Itselläni on aina mukana ollut tähän mennessä vain epämukavat kengät, mutta aion parantaa tapani kahdeksan rakon ja yhden kynnen kuolion jälkeen ottamalla seuraavaan coniin crocsit mukaan koko omalle coniporukalleni. Lasinsiruja ei tullut, mutta olin kyllä ensiavussa, koska kenkäni hiersivät kantapääni auki. Kengät voi vaikka heittää ostoslaukun pohjalle, jonka jättää muuksi aikaa narikkaan ja hakee sitten sieltä, kun lähtee syömään.

   Ulkoilu – conisää on aina ailahtelevaa, kun on kyse Suomesta, oli sitten mikä vuodenaika tahansa. Sateiden välissä on kuitenkin kannattavaa pyörähtää haukkaamassa raitista ilmaa ja tuulettaa hieman lämmennyttä asua. Ulkona on myös mahtavia kuvauspaikkoja, kuten jo sanoin. Jos saisin päättää, missä minusta otetaan kuvia, olisin aina ulkona. Mutta toisinaan ystävän asu on kevyempi kuin oma ja silloin pitää ajatella myös toista / tai toisinpäin. Jos sinulla on lämmin asu, suosittelen käymään vähintään tunnin välein haukkaamassa edes ovella happea tai ohjelmien välissä. Minulle käy usein niin Traconissa, että menemme ulos keskimmäisitä ovista ja kävelemme pääoville ulkokautta, jotta saan haukattua happea tukkimatta ovenläpeä. Sateen tullen kuitenkin monet hankkiutuvat sisälle, jossa lämpötila voi nousta korkealle yllättävän nopeasti – hapen haukkaaminen katoksen alla tulee silloin erittäin suureen tarpeeseen kuten juominenkin.

   Luvan pyytäminen / Lippu – nämä asiat ovat tasaveroisen tärkeitä, siksi mainitsen molemmat samassa kohdassa. Lippu on tärkeä ihan siksi, että pääset sisälle. Kyllähän sitä voi olla ulkonakin ja nähdä hienoja asuja, tutustua ihmisiin ja viettää aikaa, mutta jos haluaa ottaa osaa myös joihinkin ohjelmiin, lippu on kaveri. Se meinaa aina jostain syystä jäädä kotiin, siksi se onkin kannattavinta tallettaa heti jonnekin hyvään paikkaan, josta sen ottaa mukaan vasta iltana ennen conia ja pistää sen ensimmäisenä laukkuun. Ja jos et hanki lippua etukäteen postitse tai tulostamalla netistä, kannattaa varautua siihen, että lippua pitää lähteä hakemaan ajoissa paikanpäältä, mutta toisaalta myös siihen, ettei lippuja välttämättä ole enää jäljellä ovella. Tarkista siis lipputilanne vaikka kysymältä conin omilta sivuilta!

    Sitten tuo toinen, joka liittyy myös valokuvaukseen. Ennen kuin otat kuvan, kannattaa kysyä lupa. Luvan pyytämisessäkin voi olla hienostunut tai über fanityttö (kuten minulle kävi ja säikäytin kuvattavani pahan kerran), mutta kannattaa toki mieluummin olla mukava ja rento, kun pyytää kuvaan lupaa. Silloin kuvattava rentoutuu ja hänellä on mukava olo tehdessään poseuraustaan valmiiksi. Minulle jättää pienen hymyn kasvoille, kun kuvaaja kiittää vielä kuvaamisen jälkeen. Jos hahmon tunnistaa, onhan sekin mukava kuulla kuvaajan suusta, kehuista puhumattakaan. Mutta kehujakaan ei kannata antaa liian vuolassanaisesti, varsinkaan, jos huomaa että kuvattava muuttuu jotenkin vaivautuneeksi. Minulle kehut ovat kuitenkin antaneet vain lisää itseluottamusta ja se, että minulta on kysytty lupaa tulla kuvatuksi, on mukavampaa kuin että löytää kuvansa joltain videolta ilman, että on tiennyt tulleensa kuvatuksi. Olkaa ihmiset kohteliaita ja pyytäkää lupa, kiitän.

   Iloinen asenne – Väärällä asenteella con kuolee alkuunsa! Ole iloinen ja avoin, valmis tarttumaan tähän uuteen ja ihanaan seikkailuun ;)

Desucon 2014

Desusta on jo aikaa melkein kaksi kuukautta, mutta heti conin jälkeen alkaneet kesätyöt veivät kaiken huomion, ja siksi julkaisen tämän vasta nyt *pahoillaan*. Ja koska siitä on jo niinkin kauan, en ehkä muista kaikkea kunnolla *erittäin pahoillaan*. Kun näette tämän pituuden, ymmärrätte, ettei tätä tehdä ihan yhdessä illassa heti kun ollaan selvitty conista. (Ja jos joku on niin laiskalla päällä ja haluaa nähdä vain kuvat, niitä on matkanvarrella ja lopussa)

http://areena.yle.fi/tv/2300346

 

”Oh misty eye of the mountain below...” Hobitin tunnari soi vieressäni. Reagoin hitaasti, mutta reagoin silti. Tänään on Desucon, ajattelen noustessani istumaan väsymyksestä huolimatta, sillä kellokin on vasta 5:45 ja kouluvuodesta on kulunut vajaa viisi päivää. Olen pikaisesti pukeissa, syön tukevan aamiaisen ja olen pian alhaalla valmiina lähtemään. Minut heitetään kotoa kaupalle, josta hyppään bussiin. Ennen bussin saapumista olen tärissyt innoissani matkalaukun vieressä ja vanha pariskunta on tuijottanut minua kummastuneina. Olen ihan siviileissä, he katsovat vain intoiluani hämmentyneinä. Kuinka yllättyneitä he olisivat olleet parrakkaasta naisesta omalla kylällään? Bussi tulee pian hakemaan minua ja hyppään kyytiin. Bussimatka sujuu tavallisesti, mutta bussi vain kiertää eri paikasta kuin aiemmin. Tiedän jo valmiiksi, että minulla on aikaa junan lähtöön Tampereella kuitenkin noin tunti, joten en hermostu uudesta reitistä.

   Olen Tampereella kello 8:05, kuten olin arvellutkin. Nousen pois bussista ja kävelen tuttua reittiä pitkin rautatieasemalle, jossa en ole kertaakaan aikaisemmin ollut sisällä. Olen ollut viimeksi Englannissa junassa, ja sielläkin perheeni kanssa noin kaksi vuotta sitten. Suomalainen juna on täysin uusi tuttavuus ja luvassa on ensimmäisen yksinmatkustetun matkan lisäksi vielä vaihto juna-asemalla, josta en ole koskaan kuullutkaan. Olihan se oletettavissa, että Riihimäellä on juna-asema, mutta en ole koskaan vaihtanut siellä tai nähnyt sitä. Käytän aikani hyväksi ja selvitän heti, miltä raiteelta juna lähtee. Käyn katsomassa, missä portaat tuolle raiteelle ovat ja palaan naisten vessaan, joka muistuttaa enemmän kauhuelokuvan murhapaikkaa kuin juna-aseman vessaa (tai ehkä juna-asemien vessat ovat kauhuelokuvien murhapaikkoja?). Puolen aikoihin olen ylhäällä laiturilla ja varttia vaille ilmaantuu joukko ikäisiäni tyttöjä, joista en voi olla erehtymättä – he ovat tulossa myös Desuconiin, eivät välttämättä cossaamaan (heidän laukkuihinsa olisi mahtunut korkeintaan hyvin keveä asu, joka ei näin +19 asteen kelillä ihmetyttänytkään), mutta jokainen laukuissa ollut pinssi kertoo minulle heidän päämäärästään.

   Nousen noiden tyttöjen perässä junaan ja etsin paikkani, jossa istun seuraavan tunnin ajan. Minua katsotaan hieman oudosti, kun otan esille keskeneräisen Smaug-pehmolelun, joka minun on saatava välttämättä valmiiksi ensimmäisen junamatkan aikana. Sen siivet repsottavat, silmät unohtuivat kotiin ja sen vatsassa on hervoton reikä. Ompelen sitä, jotta unohtaisin junamatkustuspelkoni. Junassa istuminen tuo minulle ensimmäisenä mieleen lentokoneessa istumisen, paitsi mutkissa. Jos koko matka tuntuisi kuin lentokoneessa istuisi, minulla ei olisi mitään syytä huoleen (olen ollut lentokoneissa ehkä 50-60 kertaa ja olen 16-vuotias). Mutta kurveissa junan nytkähtelevä liike, muistikuva uutisista joissa jokin juna oli suistunut raiteilta kurvissa liian kovan vauhdin takia ja junan vauhdin näkyminen valotaulussa – 158 km/h kurvissa – saavat minut pelkäämään. Välillä on pakko laittaa viestiä ystävälleni, joka matkustaa päivittäin junalla kouluun. Hän tyynnyttelee minua ja pystyn jatkamaan Smaugia. Saan Smaugin valmiiksi, lukuun ottamatta narujen katkomista ja vatsan ompelemista kiinni, hyvissä ajoin ja voin keskittyä musiikkiin.

   Junan vaihto onnistuu hyvin, vaikka en saakaan junan ovea heti auki ja se hävettää minua, koska olin tunkenut siihen ensimmäiseksi ja takanani on muutama mies. Junani saapuu raiteelle yksi, eikä minulla ole mitään käsitystä siitä, kuinka kaukana raide kasi on. Juoksen portaat alas laukkuineni ja kiiruhdan käytävää pitkin oikealle raiteelle niin, että aikaa jää huimat kolme minuuttia. Onneksi junani oli hieman etuajassa Riihimäellä. Samaan vaunuun kanssani istuvat ne nuoret, joita olin veikannut jo aiemmin Desuconiin menijöiksi – ja koska he puhuvat koko matkan ajan coneista, Attack on Titansista ja muusta animeen ja mangaan liittyvästä, tiedän olevani ainakin oikeassa junassa. Soitan ystävälleni Lahteen ja hän sanoo tulevansa minua vastaan raiteelle, jonne saavun.

   Jälleennäkeminen on iloinen, koska olemme nähneet toisemme viimeksi joulussa ja sitä ennen eronneet kolmen vuoden yhteisen koulu- ja asumiselon jälkeen ihan eri paikkakunnille. On mukavaa nähdä hänet uudelleen, tuntuu kuin emme olisi olleet hetkeäkään erossa tai korkeintaankin viikonlopun verran. Koko tunnin mittaisen automatkan selitän kaikkea, mikä voisi auttaa ystävääni pääsemään conitunnelmaan. Kerron milloin meidän pitää lähteä, mitä kaikkea voimme tänään tehdä, milloin kannattaa hakea liput ennen ruuhkaa, kannattaako syödä ennen ja miten paljon. Puhun myös yleisitä conikäytännöistä, kuten minun muistisääntöni sen sanoo, VEKKULIsta eli omasta muistisääntöni asioille, jotka kannattaa muistaa kun on conissa tai vastaavassa tapahtumassa. Tästä lista ja selitykset tulossa pian.
   Hänen äitinsä sanoo sarkastisesti, että minusta on jotenkin todella vaikea huomata coni-innostusta. Ennen kuin sitä itse tajuankaan, olen puhunut todella koko matkan siitä, mitä olemme tekemässä seuraavien kolmen päivän aikana.

 

Perjantai

Kello on 15:13. Saavumme Sibeliustalolle, jossa on vasta jokusia cossaajia ja muuta porukkaa, lähinnä vänkäreitä. Ilma on lämmin ja ympäristö vaikuttaa mukavalta. Tiedämme saavamme lippumme vasta tunnin päästä ja lähdemme ystäväni kanssa etsimään kivoja kuvauspaikkoja huomiselle. Kävelemme satamassa ja löydämme aivan ihania paikkoja, mutta emme mene kovin pitkälle. Istumme ennemmin ottamaan aurinkoa ja juttelemaan asioista, joita on tapahtunut kuluneen puolen vuoden aikana. Minä kerron jotain kirjaprojektistani, mutta lähinnä kuuntelen ystävääni puhuttuani jo molemmilla automatkoilla niin paljon. Lähdemme takaisin Sibeliustalolle noin kymmentä vaille neljä, haemme lippumme ja päätämme kävellä hieman pidemmän lenkin satamassa. Löydämme upean puiston, jossa olisi mahtava kuvata seuraavana päivänä ja päätämme kiertää takaisin coniin metsän ympäri. Metsä osoittautuu luultua suuremmaksi ja huomamme 16:34 olevamme täysin eksyksissä, emmekä tiedä kauanko meillä menee kävellä Sibeliustalolle. Olemme suunnitelleet menevämme 17:30 alkaviin avajaisiin ja haluamme olla paikalla ajoissa, jotta saamme hyvät paikat.

   Löydämme itsemme onnellisesti istumasta Sibeliustalon pääsalissa ehkä viidennellä rivillä alimmassa kerroksessa, hyvin keskellä ja hyvällä paikalla. Kaivan kameran esille ja valmistaudun kuvaamaan avajaisia. Salissa leijuu savua, jolla ei ole kuitenkaan savun hajua. Valot sammuvat ja avajaiset alkavat. Desuconin DesuTV:n juontajat astuvat lavalle, jota seuraa kova hurraus ja aplodeja. He kertovat tämän olevan jo viides vuosi, kun Desucon järjestetään ja sen kunniaksi pääjärjestäjä ja alkuperäisen idean heittänyt henkilö tiputetaan vaijerien varassa alas katosta. Tai ei häntä tiputettu, kyllä hän ihan siististi sieltä alas laskeutui. Silloin minulle selviää savun syy. Lava on täynnä savua, kun mies laskeutuu hitaasti mutta varmasti valokeilassa alas. Hän pitää pienoisen puheen ja toivottaa sitten paikalle tervetulleeksi Desun kunniavieraan Tomoki Kyoodan ja tämän tulkin. Välillä minua ihan säälittää tulkin puolesta, koska herra Kyooda puhuu pitkään ja usein nopeasti. Nuori nainen pyytää herra Kyoodaa toistamaan useita kertoja, mutta avajaiset eivät mene yliajalle. Mikä jäi hyvin mieleen, oli se, kun herra Kyooda sanoi, että olisi itsekin halunnut laskeutua alas katosta vaijerilla. Hän myös kertoi, että haluaisi tavata meidät kaikki tilaisuuksissaan (se vaan ei taida olla Desuconin tiloissa mahdollista kuin Pääsalissa).

   Kunniavieras ja tulkki poistuvat, paikalle tulee takaisin DesuTV:n juontajat, jotka esittelevät iltabileiden Dj:t ja pyytävät myös Desu Royalen järjestäjän kertomaan tästä vaihtoehtoisesta iltaohjelmasta. Se vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta valitettavasti meillä on jo sovitut takaisintuloajat – ja ainakin minä olen niin väsynyt, etten jaksaisi valvoa koko lauantai-sunnuntai välistä yötä Sibeliustalossa. Ja mitä olisivatkaan avajaiset ilman ParaPara-esitystä? Minun on pakko myöntää, että tämä ParaPara-ryhmä esiintyi hyvin yhteen, olen nähnyt karumpiakin yrityksiä, joissa joku loisti ja joku toinen oli aivan kamala, jääden jalkoihin tai unohtaen askeleet, rytmin... En itse osaa tanssia ParaParaa, että en ole paras henkilö valittamaan näistä asioista, koska en tiedä kuinka haastavaa se on. Mutta se vain pistää silmiin -.-

   Lähdemme hyvinkin ensimmäisten joukossa pois tilaisuudesta ja suuntaamme kongressisiipeen. Etsimme oikeaa huonetta ja päädymme Koivun edustalle. Sisällä vaikuttaa täydeltä, ison pöydän ääressä ei ole tilaa, mutta siellä on vielä kolme vapaata tuolia sivupöydällä. Menemme ystäväni kanssa sivupöydälle ja odotamme, että Kulmahammas-työpaja alkaa. Paikalle soljuu väkeä vielä hieman aloituksenkin jälkeen, mutta piskuinen tila on hetkessä täynnä. Ohjelman vetäjä esittäytyy ja alkaa kertoa muovista, jota käytämme seuraavaksi. Tämä muovi on käytännössä aika simppeliä työstettävää – sitä tarvitaan vain vähän ja se laitetaan kiehuvaan veteen, jotta sitä voi alkaa muotoilla. Harmillista on se, että se kovettuu nopeasti, varsinkin kun vesi ei ole enää sata asteista. Aluksi sitä pystyy työstämään pidempään, parikin minuuttia, mutta sitten se alkaa kovettua. Hampaiden teossa pitäisi ensin muodostaa itselleen toimintasuunnitelma ja vasta sitten koettaa muotoilla niitä muovista. Onneksi tätä muovia voi uusiokäyttää lukuisia kertoja, eikä siitä irtoa kemikaaleja suuhun (emme kai me muuten olisi koettaneet muotoilla sitä suuhumme?). Työpajassa sain maistaa kiehuvan veden ja muovin lisäksi sitä, kuinka spontaania tutustuminen coneissa parhaimmillaan on. Jos viikonloppu olisi tuntunut menneen hukkaan tai ystäväni ei olisi pitänyt ensimmäisestä päivästään, olisinpahan ainakin kerran saanut muistella jotain hetkeä hymyllä.

   Seison jonottamassa kuumaa vettä, mutta samaan aikaan kehaisen edellä olijaani siitä, kuinka hyvältä hänen tekemät hampaansa näyttävät jo. Hän sanoo, että minun pitäisi nähdä erään hänen ystävänsä tekemät hampaat, hän kutsuu ystäväänsä ja pääsen kyselemään häneltä, kuinka hampaiden teko onnistuu parhaiten. Hän neuvoo minulle pari niksiä ja onnistunkin niiden avulla saamaan kitalakeen tulevan lenkin ja toisen kulmahampaan kuntoon. Vieressämme sivupöydällä istuivat kaksi shamaania, molemmilla erittäin ihanat asut ja molemmat kauniita muutenkin. He huomaavat kerran heidät ohittaessani kaulassani roikkuneen Thorinin avaimen, osoittavat minua ja sanovat;

   ”Sillä on avain.”

   ”Mitä se avaa?” toinen kysyy.

   ”Se avaa salaisen oven”, vastaan pitäen Thorinin roolia yllä asun puuttumisesta huolimatta.

   ”Viedään se siltä”, kysymyksen esittänyt sarvekas shamaani sanoo toiselle äänekkäästi kuiskaten. Vedän avaimen käsieni väliin ja pudistan muka kauhuissani päätäni.

    ”Ei saa tai en pääse kerran tuhannessa vuodessa kotiin”, sanon heille leikilläni.

    ”Me kyllä palautetaan se sitten seuraavan tuhannen vuoden kuluttua”, he lupaavat. Lapsenmielisyys on sallittua ;)

   Lähdemme kesken työpajan, koska ensinnäkin ystäväni vain katseli kuinka koetin turhautuneesti pitkillä tappajan kynsilläni saada kulmahampaita muotoutumaan ja toisekseen, koska ajattelimme mennä Speedmeetingiin tapaamaan ihmisiä. Kun tulemme ulos kongressisiivestä, kiipeämme portaita toiselle tasolle ja jäämme hetkeksi katselemaan allamme avautuvaa näkyä värikkäästä joukosta, ja tietenkin katselemme myös ulos lämpimään iltaan. Opetan ystävälleni kaikki hahmot, jotka tunnistan ja ihailemme loppuja, joita en tunnista. Kysyn siellä, mitä hän on pitänyt ensimmäisestä päivästään ja hän oli oikein mielissään. Huomisen asun ylle pukemissuunnitelmat eivät ole muuttuneet. Huomaamme, että Speedmeetingissä onkin aikuispainotteinen osallistujajoukko, emmekä siis ota osaa siihen. Käymme nopeasti katsomassa, mitä kaikkea kirpputorilla on tarjolla, mutta emme pääse lähellekään pöytää ostaaksemme sieltä jotain ja niinpä päädymme lähtemään ulos. Ulkona heti ovella bongaan Frodoksi pukeutuneen henkilön ja meinaan säikäyttää poloisen hengiltä fangirl-hyökkäyksellä (ihmiset, sääntö 1. Älä säikäytä kuvattavaa hengiltä ja sääntö 2. Muista kysyä lupa). Opin näemmä edelleen kantapään kautta...

   Nolostuneen tapauksesta, luikin ystäväni kanssa hieman kauemmas Sibeliustalosta ja päädymme tutkimaan metsikköä, jonka olimme aikaisemmin päivällä kiertäneet ympäri. Pyydämme kyydin tulemaan hakemaan meitä jo tuntia aiemmin kuin olimme sopineet ja tiedämme, että meillä on hyvin aikaa tutkia ympäristöä. Metsä vaikuttaa kerta kaikkiaan satumaiselta ja kuljemme aina vain syvemmälle ja syvemmälle, kunnes palaamme melkein tunnin kuluttua Sibeliustaloa vastapäätä istuskelemaan penkille ja katselemaan kuinka Loki rullailee potkulaudalla edestakaisin Sibeliustalon edustalla. Tähän oli ilmeisesti syy, mutta se näytti kaukaa katsottuna niin suloiselta, että hetkeksi hahmostaan irrottautunut henkilö olisi voinut keksiä potkulautatempauksen vain huvittaakseen muita kanssa cossaajia. Automatkalla kerromme ystäväni äidille selonteon tästä päivästä ja hän kysyy, mitä ystäväni on pitänyt. Tiedän onnistuneeni cosplaymentorina jo ensimmäisen päivän jälkeen ja seuraavat päivät olisivat vain palkintoa hyvästä pohjasta.

 

Lauantai

Herään tuntia aikaisemmin kuin milloin olemme aikeissa lähteä. Ajattelen, että partaan menee taas kauan, mutta saan pienen leukatupsuni valmiiksi puolessa tunnissa ja meikkaamiseenkin jää aikaa. Ystäväni pikkusisko katso kummastuneena alakerrasta ilmestynyttä mekkoon pukeutunutta parrakasta mustahiuksista tyttöä, joka unohti ripsarin ylös. Ystäväni äiti heittää heti Conchita vitsin minusta, vaikka kohteliaisuushan se on jos kutsutaan Kuningattareksi. Tuhdin aamiaisen jälkeen lähdemme takaisin Sibeliustalolle ja ystäväni pikkusisko tulee mukaamme kuvausavuksi. Ystävälleni sopi Dr.Whosta tutun Claran asu, jonka hän oli koonnut yhdessä äitinsä kanssa ja jossa oli lisämausteena jopa Sonic Srewdriver (sori jos kirjoitin sen väärin, en osaa kirjoittaa sitä oikein vaikka sarjaa välillä katsonkin ^^). Hänestä asussa oli mukava olla, mutta minä tunsin itseni kamalan epämukavaksi, koska

1.      En pidä naishahmojen esittämisestä

2.      Minulla ei ollut koko partaa vain leukaparta

3.      Asu ei ollut virallinen fem!Thorinin asu. Ainoat asiat, jotka tuntuivat asussa mukavilta,

olivat peruukki ja uudet korkokenkäni. En tuntenut itseäni itsevarmaksi, mutta jännitystä tunsin sitäkin enemmän ja vatsani oli täyttynyt perhosista ennen kuin edes näimme Sibeliustalon. Saavuimme sinne jo 9:10 ja tiesimme, etteivät kirpputori tai myyntipöytäsali ole auki ennen kello kymmentä. Näytämme ystäväni johdolla hänen äidilleen paikkoja, joissa haluaisimme että hän kuvaa meitä ja me otamme lukuisia kuvia, joista oikeastaan vasta sillalla otetut kuvat onnistuvat mielestäni parhaiten. Hänen äitinsäkin on huvittunut siitä, kuinka satamassa kulkeneet tai istuskelleet ihmiset kääntyvät katsomaan lähinnä minua kummastuneina ja oudoksuen. Pidin asustani ehkä vain siksi, että pääsin olemaan jälleen katseiden vangitsija, kuten ystäväni kuvasi meitä illalla äidilleen. Tämä asu keräsi erityisen paljon katseita – parta ja mekko taitavat olla suurelle ja hieman vanhemmalle yleisölle vieras yhdistelmä. Desuconin lehtisessä lukee osuvasti heilua ihmisten ilmoilla mummoja säikyttelemässä (liittyen kylläkin asejäljitelmiin), mutta minulle kävi niin, että mitä vanhempi mies sitä varmemmin kääntyy hämmentyneenä katsomaan parrakasta naista. Minun mielestäni Tampereella ei ole enää niin paljon perään katselua tai huutelua, jos on cossissa, koska siellä on ollut kuitenkin Tracon tähän mennessä jo kahdeksan kertaa ja siihen päälle Tampere Kuplii, niin ihmiset ovat ehkä oppineet jo ymmärtämään tämän liittyvän johonkin – tai sitten tamperelaiset ovat lahtelaisia avoimempia (sori kaikki lahtelaiset, voin olla pahasti väärässä).

   Ystäväni saa pian huomata, ettei poseraaminen ole niin helppoa. Hän ei ole miettinyt valmiita poseerauksia, joten hänen kanssaan menee useampi tovi kuvatessamme eri paikoissa. Mutta minun on pakko sanoa, että hänenkin paras kuvansa on meidän yhteiskuvamme sillalla. Jos silta olisi ollut Desuconin alueella, olisimme toimineet vasten sääntöjä – kulkuväyliä ei saa tukkia. No, onneksi ne hölkkääjät eivät tienneet että valokuvasimme paraikaa sillalla, vaan he jolkottelivat sillan yli niin kuin sata kertaa ennenkin. Jotkut mummelit jäävät kyllä hetkeksi seisoskelemaan sillan toiseen päähän ja odottavat, että tulemme pois sillalta. Kävelemme jälleen sataman poikki ja saamme uudelleen katselmuksia miehiltä, jotka istuvat aamuaan kahvilan edessä. Ystäväni pikkusisko kyselee edelleen, miksi minulla on parta ja silti meikkiä sekä mekko. Yritän selittää sen kuuluvan harrastukseeni, mutta mitäpä tuollainen pieni, koulun aloittanut, perinteikäs prinsessa ymmärtää parran mukavuudesta?

   Kello ei ole vielä kymmenen, kun saavumme Sibeliustalolle. Menemme ensimmäisenä viemään laukkumme narikkaan ja pakkaamme pienempään laukkuun kaiken tarvittavan – rahat, juomapullon, silmälasit, kännykän ja kameran. Narikkaan jää Smaug ja parrantekovälineet. Käymme infopisteessä kysymässä, onko täälläkin paikkanumerot cosplay esityksissä ja koska niitä voi pyytää. Saamme paikkalippumme ensimmäiselle parvelle parhaille paikoille, joissa istumme koko conin aikana. Sujautamme pienet lippuset ystäväni vyöllä olleeseen entiseen kamerakoteloon ja kysymme vielä, koska taidekuja ja myyntipöytäsali aukeavat. Infossa ollut nainen ilmoittaa myyntipöytäsalin auenneen juuri hetki sitten ja taidekujan aukeavan tunnin kuluttua. Lähdemme siis ensimmäisenä myyntipöytäsaliin. Oletinkin, että siellä olisi ruuhkaa, mutta en uskonut sen olevan ihan tupaten täynnä! Myyntipöytäsalissa taisi olla painorajoituksena alle tuhat henkilöä, mutta kuitenkin alle se määrä mitä koko conissa oli – hupsis, paikalla taisivat olla jotakuinkin puolet koko ihmisjoukosta. Kaikki halusivat olla paikalla heti sen auettua ja sen kyllä huomasi. Kulkeminen oli vaikeaa, eikä välillä päässyt laisinkaan eteenpäin, pöydille ei nähnyt – mutta sellaistahan se on yleensäkin myyntipöytäsaleissa. Eli pieni tila, jossa paljon ihmisiä, tavaraa, pöytiä ja proppeja. Toisinaan saa väistellä kääntyvien ihmisten aseita, jos he eivät ole muistaneet jättää niitä narikkaan. Kierrämme paikan ympäri, jotta onnistun edes jotenkin näyttämään ystävälleni, mitä kaikkea täällä on mahdollista ostaa, mutta emme vielä osta mitään.

   Palaamme alas ja sanon ystävälleni, että haluan tehdä partani loppuun. Leukaparta tuntuu ahdistavalta, haluan aina pitää isompaa partaa, johon kuuluvat myös viikset tai se kiertää kokonaan suun ympäri. En tiedä mistä se johtuu, mutta se vain tuntuu mukavammalta. Ehkä uskon, ettei moni tunnista minua silloin ja sehän sopii minulle. Käymme hakemassa narikasta parrantekovälineet ja lukkiudumme inva-vessaan huomattuamme, että naisten vessassa on vaikea alkaa tehdä partaa. Emme silloin vielä tienneet, että täällä on myös pukuhuoneita, mutta lupaan ystävälleni, ettei tässä mene kauan. Sanon hänelle myös, että tällaisessa tapahtumassa on jokseenkin normaalia, että useampi henkilö lukkiutuu samaan inva-vessaan. Kiirehdin parran kanssa ja saan sen valmiiksi vartissa. Lavuaari näyttää allani kammottavalta, se on pienten mustien parranpalasten peitossa ja suussani on jokusia muovikarvoja. Pesen lavuaarin huolella ja ihastelen partaani hetken, ennen kuin palaamme käytävään. Olo muuttuu kotoisammaksi, vaikkei asu saisikaan minua pitämään itseäni mitenkään erikoisen hienona.

   Lähdemme seuraavana tutustumaan Taidekujaan, jonka löytäminen ei ollut vaikeaa ison kankaan ansiosta, jossa luki TAIDEKUJA. Siellä on paljon tungosta, koska pöydät on asetettu kapeaan käytävään ja yksi kolmasosa kulkee pöytien viertä toiseen suuntaan, toiset toiseen ja kolmannet koettavat päästä keskeltä läpi. Vaikka asumme eivät ole leveät, meille tulee ongelmia kulkea mihinkään suuntaan. Pöydille näkee toki hieman paremmin kuin myyntipöytäsalissa, mutta emme osta vielä mitään. Onnistumme kulkemaan taidekujan läpi ja päätämme lähteä tappamaan aikaa myyntipöytäsaliin. Siellä saan ensimmäisen halin ja saan selittää ystävälleni yllättävien halien kuuluvan conihenkeen. Desuconissa en kyllä saanut pahemmin haleja ja minua ihmetyttääkin nyt myöhemmin kuinka paljon haleja keräsin Tampereella yhden päivän aikana. Osumme figureja myyvän miehen kojun eteen katselemaan Doctor Who tavaroita ja tämä mies osoittautuu viikonloppuni parhaaksi tuttavaksi. Hän puhuu meille englantia ja minusta huvittavinta on, kun hän kysyy:

    ”How may I serve you, bearded lady?” Hän tunnistaa minut Thorinin naisversioksi ja olen kuin onneni kukkuloilla tästä. Puhumme pitkään englanniksi ja yllätyn siitä, että osaan ylipäätään vastata hänen kysymyksiinsä ja että ymmärrän täysin hänen vastauksensa. Puhumme Hobitista ja kolmannesta elokuvasta. Ystäväni keskittyy ostosten tekoon, kun taas minä hieron mieluummin ystävyyssuhdetta tämän miehen kanssa. Hän on ihanan avoin ja mukava, lupaan tulla toistekin ja lähdemme ystäväni tehtyä ostoksensa kohti narikkaa, jonne heitämme ostokset. Edelleenkään ohjelmassa ei ole mitään mieltä kutkuttavaa ja päätämme mennä satamaan kävelylle. Jalat ovat haavoilla tuon kävelyn jälkeen ja joudumme tutustumaan ensiapuun. Se vaikuttaa kamalan viralliselta, kun kysytään nimi, ikä ja mistä haavat tulivat. Olen kamalan vaivautunut kun nuori mies paikkaa kantapäässäni ollutta pientä haavaa ja koetan pitää korkokenkääni poissa hänen tieltään. Toiset kengät ovat kyllä kova sana seuraavassa conissa... tuumin lonksuttaessani pois ensiavusta.

   Lähdemme syömään ja kauempana Sibeliustalosta saan osakseni entistä enemmän katseita. Pari miestä kääntyy useasti katsomaan, mitä olivat juuri nähneet. En onneksi aiheuta auto-onnettomuutta seisoessani liikennevaloissa ja koettaessani esittää, etten huomaa ihmisten reaktioita. Ruokapaikkakin on niin kaukana, että tarjoilijan on vaikea olla tosissaan ottaessaan minua sisään. Saan onneksi ruokaa, mutta yli puoli lautasellista jää syömättä tulisuuden ja sottaisuuden takia. Parta on ikävä kaveri ruokaillessa. Vinkki parrakkaille ja / viiksekkäille cossaajille, joidenka parta on kiinnitetty vesiliukoisella liimalla ja se on jollain tavalla tiellä – rapsuttakaa viikset pois ruokailun ajaksi – syöminen helpottuu kummasti.

    Löydän Desuconista vanhan ystäväni, jonka kanssa kiertelemme kirpputorilla, teemme ostoksia taidekujalla ja myyntipöytäsalissa, kuljeksimme ulkona ja vain juttelemme niitä näitä. Conissani tulee eteen hetki, jota en oikeastaan osannut odottaa ja joka sanoinkuvailemattoman paljon pelottaa minua (ja joka saa adrenaliinin sekä pelkotilan laukeamaan lievissä määrin myös kirjoittaessani). Kupliilla tapaamani Thorin ja Smaug ovat täällä. Minulla on tilaisuus mennä puhumaan heille, mutta jänistän kamalasti sosiaalistumistavoitteestani huolimatta. Jänistäminen johtuu toki häpeästä, koska en edelleenkään pidä asustani. En enää edes ymmärrä, mitä hienoa luulin näkeväni femissä. Vanha ystäväni ottaa minua kädestä kiinni ja lähtee raahaamaan Thorinin ja Smaugin perään, mutta lopulta pääsen irti ja kokoan kaiken rohkeuteni. Saavutan Smaugin helposti, tökkään häntä kyynerpäällä ja sanon virnistäen:

    ”Kato, mullakin on turkista!” Kaksikko tunnistaa minut heti ja siitä alkaa iloinen tervehtiminen ja halailu. Selitän odottaneeni hetkeä tavata heidät uudelleen ja ehkä tutustua paremmin, ainakin tulla juttelemaan. Thorin ottaa minua käsivarsistani kiinni ja sanoo viikonloppuni parhaan kehun:

    ”Siinä on kaunis nainen!” Menee vain muutama sekunti ja hän sanoo ”Otetaan yhteiskuva!” Järjestäydymme nopeasti yhteiskuvaan, viskaan kameran ystävilleni ja räpsivät meistä kuvia.

Olen niin iloinen nähdessäni heidät uudelleen, että kysyn, saisimmeko liittyä heidän seuraansa. Liitymme hieman myöhemmin heidän seuraansa, mutta olen onnellinen kahdesta syystä että liitymme. Ensinnäkin, pääsen paremmin tutustumaan heihin ja kuulemaan Traconiin saapuvasta Hobitti cossausryhmästä (joille on nyt siis luvassa paikka, mikäli Tracon antoi minun käsittää oikein että saan järjestää Hobitti-miitin). Toisekseen, olemme mukavasti ulkona lasiterassin alla läheisessä kahvilassa, kun desusään sadekuuro yllättää coniväen ja kaikki muut 2500 ihmistä ahtautuvat sisälle. Aika kuluu kuin siivillä ja huomaamme vasta kymmentä vaille neljä, että Cosplay kilpailut alkavat ihan pian. Mukavan tunnin jälkeen meidän tiemme eroavat, mutta toivon tosissani tapaavani heidät uudelleen Traconissa.

   Etsimme paikkojamme ensimmäisellä parvella ja joudumme kysymään eräältä prinsessalta, mistä paikkanumerot voi nähdä. Ensimmäistä kertaa joudun itse yllätyksen kohteeksi siitä, että joku mies on pukeutunut vakuuttavasti naiseksi ja vain hänen äänensä paljastaa meille hänen olevan mies. Hän neuvoo meitä ja loppu viimein ystäväni istuu hänen vieressään. Cosplayestiykset ovat ehdottomia ohjelmia, jotka on näytettävä aloittelevalle cosplayerille. Se sisältää surua, naurua, pukuloistoa ja toisinaan valitettavasti myös epäonnistumisia asujen kanssa. Upeakin asu voi hajota sekunneissa tai vain poseeratessa yleisölle, hupaisaksikin suunniteltu esitys voi muuttua murheeksi jos yleisöä ei saada mukaan ja hyvinkin suunniteltu esitys voi mennä myttyyn jos asu ei tuo hahmoa mieleen. Fem!Doctor Eleventh astelee sisälle juontamaan ohjelman ja menee hetki, ennen kuin hän saa säädettyä oikean kielen mikrofooniinsa. Juontaja on hyvä ja miettinyt oman pikku shownsa huolella. Hattukin vaihtuu jokaisen esiintyjän kohdalla.

   Ensimmäisen esiintyjän asu on hieno, mutta esitys on hieman vaikeaselkoinen. Seuraavana lavalle astuva henkilö ei voi olla mitään muuta kuin voittaja. Voittajasta ei ollut epäilystäkään Euro Cosplayn-karsinnoissa, sillä voittajan esitys oli upea – musiikki, video, liikkeet lavalla, asu ja omistautuminen olivat täydellisiä ja ne loivat vahvan kokonaisuuden. Yleisö oli täysin mukana ja kyyneleitäkin tirauteltiin koskettavasta esityksestä. Voittaja sai heti esityksensä jälkeen valtaisat aplodit ja salamavalot räiskyivät. Hän oli ehdottomasti paras. Muutkin olivat hyviä ja niissä onnistuttiin, mutta yleisö ei ollut aivan niin täysillä mukana. Kun toiseksi ja kolmanneksi tulleetkin olivat hyviä, jäivät sen sijaan loput esiintyjät selvästi heidän taakseen. Joko asu, esitys tai haettu tunnelma eivät osuneet kohdilleen – eivätkä ne saaneet yleisöä mukaansa. Viimeisenä esiintyi uusien ystävieni tuttava, joka oli pukeutunut lady Galadrieliksi LOTR musikaalista, ja on myönnettävä, että hän näytti kauniilta ja toi kunniaa Galadrielille. Esitys ja asu ovat niinkin hyvät, että hän tulee toiseksi.

Vasemmalta oikealle; toinen, voittaja ja kolmas

   Kun tuomarit lähtevä miettimään voittajaa, sisälle astelevat Hall Cosplay-kilpailun väki, joihin kuuluu Desuconin työntekijöiden bongaamia upeita asuja. Ja nämä asut ovat todellakin upeita ja voittajaa on vaikea arvioida. Lavalla nähdään jokaisen esiintyjän suurin painajainen, kun asu alkaa hajota kesken poseeraamisen ja esiintyjä joutuu keräämään osia sieltä täältä kuultuaan ensimmäisten huutavan yleisöstä asun hajonneen. Voittajaksi selviytyy tämä upea asu yksityiskohtien, hahmouskollisuuden ja materiaalivalintojen ansiosta.

Purkaudumme pihalle ja lähdemme valokuvaamaan muita cossaajia, koska kaascosplayssa oli täyttä. Ystäväni saa hieman ennen kyytimme saapumista maistaa coniväsymystä kymmenen tunnin päivän jälkeen. Ilta ystäväni kotona on täynnä kaikenlaisia tunteita, mutta mikään ei latista hyvää mieltäni. Lataamme kuvia heti kotiin päästyämme heidän koneelleen ja valitsemme muutamia nettiin meneviä. Ystäväni tilapäivitys saa meidät nauramaan ”* * on ernu henkilön Anniin kanssa paikassa Lahti, Sibeliustalo” (ja kuvana yhteiskuvamme). Päätän illalla, että haluan olla mahdollisimman miehekäs huomenna, koska naisekkuus ei sovi minulle. Yllätyn ystäväni innosta kasata itselleen yhdessä illassa Dr. Who Tenth:in asu. Tiedän toden teolla onnistuneeni perehdyttämään ystäväni cosplayhin, kun hän haluaa jo tehdä toisen asun seuraavaa päivää varten. Ja olen iloinen siitä, että hän tajusi itsekin, kuinka mukavaa on olla asussa.

 

Sunnuntai

Desuconin viimeinen päivä! Ja uusi asu päälle. Partaan menee vaihteeksi koko tunti, mutta avatessani mustat hiukset ja vetäessäni miehekkäämmän varustuksen päälleni, tunnen oloni paljon kotoisammaksi. Viihdyn ystäväni isän paidassa ja saan sen heiltä omakseni päivän päätteeksi. Päivä alkaa Sibeliustalolla samantapaisesti kuin edeltävä – käymme kuvaamassa asujamme metsikössä ja sitten menemme ostoksille. Teen enää muutamia ostoksia, mutta nyt pääsemme taidekujallekin ostamaan jotain. Ja viimein! Sielläkin on Hobitti-aiheista taidetta. Sunnuntai on hyvin lyhyt, koska joudun lähtemään jo kolmelta.

    Olemme ystäviemme kanssa, valokuvaamme ja kiertelemme siellä täällä. Haemme liput Cosplay-esitykseen ja meille tehdään kenkienvalmistusgallup. Hävettää ihan, etteivät kenkäni kuulu tähän kyseiseen pikacossiini, mutta kerron kaiken, mitä kysyjämme haluaa tietää. Selitän luultavasti aika paljon, koska suhtaudun cosplayhin analysoivasti ja mitä jonkin valmistamiseen tulee, pohdin sitä tarkkaan. Olisi todella hienoa, jos voisi ottaa osaa kenkienvalmistuspajaan – mutta siihen tarvitaan isot tilat. Gallupin jälkeen suuntaamme esityskisaan katsomaan hauskoja esityksiä, joita pienet porukat tai yksittäiset esiintyjät ovat suunnitelleet. Tämä juontaja ei ole niin hauska kuin edellispäivän cosplaykisan juontaja, mutta pointit tulivat silti selväksi. Jälleen kerran voittajasta ei ole mitään epäilystä, vaikken saanutkaan kuvia tai ollut päättäjäisissä kuulemassa voittajaa. Unohdin näet kameran narikkaan. Mutta tämä Dugtrio porukka saa yleisön nauramaan itsensä kipeäksi olivat he Pokémon faneja tai eivät, mutta kaikki nauravat. Vaihteeksi muiden kilpailijoiden ongelma oli se, etteivät he saaneet yleisöä yhtä hyvin mukaan.

   Aikaa jää enää yhdelle yllättävälle kohtaamiselle esityskilpailun jälkeen. Istumme kaikessa rauhassa syömässä kaikkine laukkuinemme ja katseet ovat kohdistuneet lattiaan. Olen rapsuttanut jo viikseni pois, jotta voin kerrankin syödä kunnolla conissa. Ruokailuhetki katkeaa, kun tumma hahmo lähestyy laukkujamme ja pysähtyy niiden eteen. Olen hämilläni ja katson ylöspäin – jalkaa, jalkaa.. nyt se vaihtui keskiruumiiksi... valkoiset kasvot? Edessämme seisoo suurikokoinen Slenderman, joka ojentaa minulle kohteliaasti kättään. Tartun siihen ja puristamme kättä. Hän kääntyy hitaasti ystäväni puoleen ja hekin kättelevät. Kohta Slenderman tekee eleen, joka tarkoittaa conikielellä halataan. Nousen pystyyn, kurkottaudun oikein, jotta voin halata tätä pitkää henkilöä. Ystäväni tekee samoin. Slenderman kumartaa kiitoksena ja lähtee pois luotamme. Ruokailuhetki jatkuu hämmentyneenä.

    Päivä tuntuu päättyvän ennen kuin se alkoikaan, käyn heittämässä englantilaiselle herrasmiehelle hyvästit myyntipöytäsalissa ja lähdemme pois Sibeliustalolta. Minua harmittaa, että viimeinen päivä meni hyvin nopeasti, enkä ehtinyt oikeastaan tehdä mitään erityistä. Ystäväni saama hahmoflowtila on hyvä uutinen ja päätös siitä, että tulemme ensivuonnakin toinen iloinen asia. Kotiin lähteminen harmittaa jokaisen conin jälkeen. Ehkä vielä joskus pääsen sellaiseen coniin, joka on viikon... Junassa istun yksin ikkunan vieressä, minun lippuni on jo tarkistettu ja tiedän junan lähtevän Tampereelle raiteelta viisi (en kyllä oikeasti muista sitä enää), viereeni istuu nuori mies ja hänen tuttavanaisensa. He juttelevat lähes puolituntia tunnin matkasta taukoamatta ja sitten he alkavat miettiä, miltä raiteelta Tampereen juna lähtee. Olen ollut koko sen ajan hiljaa, mutta käännyn nyt heidän puoleensa ja sanon heleällä naisäänellä "Se lähtee raiteelta viisi." He kiittävät hyvin hämmentyneen näköisinä ja ovat hiljaa koko loppumatkan. Mitä? Eivätkö kaikki tiedäkään vielä cosplaysta?

 

Siinä oli nyt aikas pähkinän kuoressa koko Desuconini. Kun nyt olette nähneet kuinka pitkä tämä on, tiedätte myös toisen syyn sille, miksei tätä julkaistu heti seuraavana päivänä Desuconin loppumisen jälkeen. Tracon on tulossa ja valmistelut ovat vauhdissa. Olen jopa perehdyttänyt tässä välissä kaksi pikkuista hobittia, jotka odottavat myös innolla ensimmäistä vuottaan. Tehdään Tracon 9:stä yhtä ikimuistoinen kuin tästä Desusta ;)

Tässä vielä joitain kuvia sieltä täältä Desuconista;

 

Euro Cosplay-karsintojen osanottajat

Hall Cosplayn osanottajat

Ystäväni sunnuntaina

Minä sunnuntaina

Frodo, jonka säikäytin hengiltä

 

 

 

 

Desucon lähestyy

Apua. Tajusin juuri, että tuossa pöydällä nököttää kaksi lippua Desuconiin - Desucon alkaa siis jo kolmen päivän päästä. Se lähestyy kovaa vauhtia ja onnekkaana 2500 muun joukossa sain liput tapahtumaan. Tähän coniin (kuumuuden ja työpajojen takia) pukeudun luultavimmin fem!Thorinin asuun :) Desuconin täytyy olla suosittu, koska en ole koskaan ollut sellaisessa lippujenostoryntäyksessä.

Kaikki oli valmisteltu, kone ja kännykkä molemmat kirjautuneena sisälle samalla tililläni. Viisi minuuttia aikaa, että lipunmyynti aukeaa, äiti liikkuu edes takaisin huoneiden välillä vaikka pyydän häntä odottamaan, että saamme ostettua liput. Kello lyö tasan ja alan täyttää kovalla kyydillä tietojani. Painan ”kaksi lippua, postitse” kohtaan ruksin ja lähetän tiedot. Palvelin kaatuu. Päivitän sivun 15 kertaa, ennen kuin minulle ilmoitetaan, että kaikki postitse lähetettävät liput ovat loppu.

   No, vaihdan lipputyyppiä, säästänhän tässä sen viisi euroa pockyrahaa. Kello on kohta viisi yli tasan ja palvelin on kaatunut ainakin 30 ellei jo 50 kertaa, ennen kuin pääsen läpi 11 minuuttia yli tasan. Saan liput ja tulostan ne äkkiä itselleni. Ilmoitan ystävälleni, että olemme onnekkaita lippujen omistajia ja kysyn toiselta ystävältäni, saiko hän lipun? Puoleen mennessä kaikki liput olivat loppu ja hän oli koettanut ostaa lippua vasta 35 minuuttia yli. En ole koskaan nähnyt tai koettanut selviytyä moisesta lippujenostotappelusta netissä puolen tunnin aikana! 2500 lippua hävisi suunnattoman nopeasti! Viimeksi kun olin lippujenostotappelussa Hobitti II:n ensi-iltaan netissä, sain hyvät paikat viidelle vielä 45 minuuttia lipunmyynnin avautumisen jälkeen, eikä palvelin kaatunut kuin ehkä 6 kertaa.

   Sitten kun liput on hankittu, katsotaan ohjelmakarttaa. Toistaiseksi se näyttää minusta varsin ankealta, vaikka onkin hyvin täysi. Se näyttää minun kiinnostuksiini nähden ankealta ja kun katsoin sitä uudelleen tänään, en löytänyt yhtä ohjelmaa, jonne haluaisin ehdottomasti päästä. Toisaalta, löysin nyt muutamia uusia tapahtumia, jonne olisi mukava mennä ihan mielenkiinnosta. Taidekuja vaikuttaa pirun hyvältä, mutta harmikseni olen säästämässä rahaa enkä siis saa ihan kaikkea mitä sieltä voisin haluta. Juttuseuraa saan varmaan, kuten viimevuonna Traconissa.

   Ystäväni on ensimmäistä vuotta conissa, joten on hieman vaikea suunnitella minne tapahtumiin menisimme siellä. Olen ehdotellut toki kaikenlaista, mutta painotan edelleen cosplaypainotteisia tapahtumia ja aloitan työpajailun, koska asuni sallii sen viimein.  Tämä on jo kolmas cosplayvuoteni, mutta ensimmäinen kerta Desussa. Ensimmäisenä minun pitää siis tottua paikkaan ja käytäntöihin, mutta samalla myös opettaa aloittelevaa cossaaja. Tänä vuonna luvassa onkin peräti neljän uuden cossaajan perehdytys cossaajan arkeen ja coneihin. Desuconissa minun tarvitsee onneksi opettaa vain yhtä, ikäistäni tyttöä, koska en siis todella tiedä mitä Desussa on, millainen se on paikkana ja kuinka väljä/ahdas, millaisia kuvauspaikkoja ympäristö tarjoaa tai missä voi syödä. Kolmepäiväisestä conista tulee varmasti mielenkiintoinen ja opettavainen reissu. Ehkä tällä kertaa opettelen tutustumaan ihmisiin, koska monet ystävistäni eivät saaneet ryntäyksessä lippuja, eikä minulla siis ole pahemmin seuraa ennestään.

Mutta mikä muistuu mieleen? No se, että aikaa on kolme päivää ja asuni ei ole vamis. Itse mekko ja kengät, sekä peruukki ovat kunnossa ja vamiina tulemaan pakatuiksi, mutta turkispolero ja Smaug-pehmolelu ovat vielä pahasti kesken. Smaug on vasta kaavojen muodossa, polero pitää enää ommella. En tiedä miten aion ehtiä, mutta luultavasti nappaan aikaa siitä, että valvon niin myöhään kuin propin teko sujuu ja herään aikaisin aamulla, jotta aikaa olisi enemmän. Juuri silloin, kun ajattelin, että voin viimein nukkua rankan ensimmäisen lukiovuoden jälkeen kaikkina öinä vähintään 12 tuntia, nukun ehkä saman verran kuin koko kouluvuoden, eli noin 6-7 tuntia. -.- Conissa kyllä väsyttää. Mutta Desussa nähdään ;)