Yukicon 3.0 - lauantai

Larger than life - bigger than the world 

Huh huh, mikä con! Pakko myöntää, että tämä con oli kaikissa suhteissa paras tähän mennessä – mikäpä parempi tapa aloittaa juhlavuosi! Conista on nyt kulunut vähän vajaa kuukausi, mutta muistiinpanot siitä on onneksi yhä tallella, tulihan ne väännettyä siinä neljäntoista tunnin junamatkan aikana matkalla maan ääripäästä toiseen (Hesasta Kolariin tarkemmin sanottuna). Conikrapula on edelleen olemassa ja voi että kun minä kaipasin ja kaipaan edelleen takaisin Yukiconiin... Mutta niin, aloitetaanpas tämä pitkä jorina!

HUOM! Minä kirjoitan paljon. Kirjoitan kaiken, minkä muistan viikonlopusta niin kuin muistan, koska minusta conit ovat niin merkittäviä hetkiä elämässäni, että ne ansaitsevat tulla muistetuiksi ja ylös kirjoitetuiksi kaikkein suurimmalla huolella kuin vain voin niille tarjota. Joukossa on toki keskusteluja, jotka ovat henkilökohtaisia,  ja ne ovatkin ainoita kohtia jotka todella jätän pois

Ja lisä huomautus (koska huomautuksia ei koskaan ole tarpeeksi):

Kaikkien kertomuksessa esiintyvien henkilöiden oikeat nimet on muutettu kuvaamaan kyseistä hahmoa, joina he olivat kyseisen viikonlopun aikana tai joina minä heidät parhaiten tunnen!
Ja lisälisä huomautus:

Joudun nyt jättämään tämän kirjoittamisen hetkeksi, jotta voin keskittyä fysiikan YO-kirjoituksiin. Sunnuntain ja One Piece-miitin osuudet tulen kirjoittamaan loppuun ensi kuun alussa!

Lyhyet väliotsikot ovat laulusta ”Larger than life” Benji Jacksonin laulamana ja Pinkzebran sanoittamana sekä soittamana. Löydät laulun painamalla linkkiä seuraavaa linkkiä: "Lager than life - bigger than the world!" 

Lauantai, 27.2.16

Here´s your story, lets begin!

Herään herätyskellon tuttuun ääneen kuin olisi kouluaamu. Olen väsynyt kouluviikon jälkeen, enkä todella haluaisi nousta pois vuoteelta. Ulkona on pimeä, tämän täytyy olla vain tavallinen aikainen herätys, ajattelen noustessani vuoteelle istumaan. Sitten tulen ajatelleeksi conia, jonka piti olla lähellä. Ai niin, sekin on tänään. Minusta ei todellakaan tunnu siltä, että minun pitäisi olla jo kuuden tunnin kuluttua pääkaupungissa ja etsimässä Taidekujaa jossain messukeskuksessa. Ajatus on suorastaan absurdi niin surkuhupaisan masentavasti menneen äidinkielen tekstitaidonkokeen pisteiden selviämisen jälkeen. Perjantai oli ollut aivan kamala, mutta olin jotenkin onnistunut hankkimaan itselleni eväitä coniin ja pakkaamaan. Cossin viimeistely oli hieman kärsinyt, koska olin ollut niin ärsyyntynyt, ettei suorien viivojen piirtäminen ollut vaihtoehto. Kun tähän kaikkeen ynnättiin vielä hieman ennen nukkumaanmenoa riita asuun luvatusta solmiosta (joka oli aivan täydellinen hahmolle), niin ei ehkä ollut ihme jos aamulla väsytti. Repäisen laturin irti jatkojohdosta ja heitän sen sängyn vieressä olleeseen avonaiseen laukkuun. Sitä ei kannata unohtaa tai en voi juurikaan irrottautua ystävistäni viikonlopun aikana, vaikka oletettavasti tulen joka tapauksessa jumittamaan koko viikonlopun Choman tai Kotorin kanssa (joista viimeksi mainittu on todennäköisin, koska olin jotain sellaista kai joskus luvannut samalla kun olimme sopineet majoittuvamme samaan hotellihuoneeseen). Muista ystävistäni tiesin paikalle saapuviksi vain Yuki-Hobitin, Levin ja Hipsterin, mutta en varmaan viettäisi heidän kanssaan merkittävää hetkeä – kunhan moikkaisin kun tavataan – tai jos...

    Kello on ihan liikaa, kun menen viimein tekemään aamupalaa ja lopulta puolet aamupalasta muuttuukin eväiksi junamatkaa varten. Heitän jääkaapista sinne laittamani jääkahvin repun sivulokeroon, kaikki muut eväät olinkin jo pakannut huoneessani reppuun ennen alakertaan menoa. Onneksi minulla ei ole kiirettä meikata enkä aio pistää piilariakaan silmään kotona (koska pahimmillaan se olisi 18 tuntia silmässä – vertaa, suositus on korkeintaan 8 tuntia), joten ehdin popsia toisen kananmunaleivän ennen kuin herätän isäni. Hän heittää minut kaupalle, josta Choman porukat ovat luvanneet heittää meidät asemalle kaupunkiin. Viikkaan puvuntakin nopeasti laukkuun, koska totean sen olevan liian lämmin junassa päällä pidettäväksi. Saapuessamme kaupalle Choman porukoiden auto kaartaa samaan aikaan parkkipaikalle ja teemme parkkiksella vaihtokaupan. Isä saa heiltä suklaakakun Lappiin ja minä pääsen heidän kyytiinsä. Heitän vaatelaukun peräkonttiin ja ehdin jo hetkeksi istahtaa autoon ennen kuin tajuan, että minun täytyy vielä kerran tarkistaa lippujen sijainti. Avaan kontin ja laukun sivutaskusta löytyy koululla viikolla tulostetut liput samalta arkilta. Huokaisen helpottuneena ja palaan auton matkustamoon. Tarkistan vielä rahapussista, että minulla on kahdet junaliput mukana ja annan Chomalle hänen lippunsa, jottei minun tarvitse olla vastuussa kuin omista meno- ja paluumatkoistani. Ilman lippuja olisi ikävä olla. Tai no, kyllähän me viime vuonna olimme juuri samaisessa conissa ilman lippuja ja saimme kavereitakin, mutta nyt olimme ennättäneet ostaa liput, eivätkä niihin käytetyt rahat saisi mennä hukkaan. Kaiken pitäisi olla kunnossa jännityksen alkaessa kangistaa leukojani. Minua jännittää aivan kamalasti ja conilaulu soi non-stoppina päässäni erilaisina muunnelmina. Kirjoitan siitä jopa pitkän pätkän erääseen keskusteluryhmään, johon kyseisessä ryhmässä olevat ystäväni vastaavat vasta parin tunnin kuluttua kun olemme jo junassa.

    Ei nyt kuitenkaan hypätä vielä sinne junaan saakka! Asemalla näet tapahtui jotain, mistä jokainen aikataulun toisen henkilön kanssa sopinut ei pidä. Eikä kyllä pidä sellainenkaan, joka ei pidä kylmästä (köh, köh, Choma, mä tarkoitan sua). Minä olen aina menossa, ihan sama vaikka joutuisin odottamaan hetken laiturilla kylmässä kunhan voin varmistaa sillä, että saamme kolmelle varatuksi parhaat mahdolliset paikat lähijunasta. Laiturilla on jokusia muitakin, mutta en vielä näe cossaajia tai sitten nämä ovat piiloutuneet hyvin ”tavallisen” kansan joukkoon (huono sana, tiedän). Sen sijaan tulee kuulutus:

    ”Juna saapuu 8:46.” Se on myöhässä kymmenen minuuttia, ajattelen. Choma on heti antamassa periksi ja lähtemässä sisälle lämpimään, mutta minä haluan jäädä ulos kuin aika muka kuluisi täällä yhtään sen nopeammin kuin muuallakaan. Yritän lähettää Kotorille viestin facen kautta, että juna on myöhässä – hän tulee myöhemmältä pysäkiltä kyytiin – ja vasta myöhemmin tajuan, että olisinhan minä voinut ihan soittaakin. No, juna tulee viimein, päästämme ihmiset ulos ja silmiini pistää heti tyhjä kolmen henkilön paikka, joka on pienelle porukallemme mitä optimaalisin. Levittäydymme siihen laukkuinemme päivinemme niin, että Choma istuu kahden paikalla laukkujen kanssa ja minä yhdenpaikalla, johon Kotori pääsee jahka juna pääsee hänen pysäkilleen. Juna on vielä aavistuksen yliaikaa asemalla joidenkin turvallisuuspuomien takia ja sillä välin ehdin yrittää soittaa Kotorille, joka hänkin on koettanut soittaa minulle. Kun viimein saan hänet kiinni, selitän tilanteen. Kotorin viimein päästessä myös junaan, saan oikein kehut paikkavalinnastani. Hän, kuten mekin, on väsynyt, mutta hänellä on paras syy siihen – onhan hän sairastellut melkein viikon. Junamatka taittuu periaatteessa puhellessa sitä sun tätä, sekä syödessä pienesti (luovutan toisen aamiaisleipäni Kotorille, koska hän ei ollut ehtinyt pahemmin syödä sinä aamuna ja onhan hän myös hyvä ystäväni, hänen sanaton kiitoksensa on suurin kiitos jonka sinä aamuna saan). Tämän ”toisen aamupalan” jälkeen Kotori paneutuu asunsa korjaamiseen, minä ja Choma keskustelemme joutavuuksia, vilkuilen viereiseen penkkiryhmään, jossa cossaaja viimeistelee miekkaansa ja hänen ystävänsä keskustelee vanhempien ihmisten kanssa japanin miekkateollisuudesta. Lopulta Choma uppoaa musiikkiin ja minä päädyn auttamaan Kotoria olemalla hänen langanleikkaus apunsa. Mielenkiintoinen loppumatka, eikö vain?

The water's fine, come on dive in

Asemat alkavat lisääntyä tiuhaan tahtiin samoin kuin cossaajien määrä kyseisessä junassa. Joka toinen pysäkki alkaa vaikuttaa omaltamme ja lopulta tuleekin kuulutus, että seuraavana on Pasilan asema. Muistan ottaa laukkuni laukkuhyllyltä, vaikka olin epäillyt unohtavani sen (eihän siinä olisi kuin mennyt vaatteet, osa cossista ja 40€ hukkaan, jos olisi jäänyt). Löydettyämme itsemme aseman sisältä, seuraa kysymys – missä suunnassa on Messukeskus? Olimme katsoneet jonkinnäköiset ohjeet puhelimella karttasovelluksesta, mutta kun olet täysin uudessa ympäristössä ja muutenkin huono hahmottamaan etäisyyksiä, on aina paras yrittää löytää joku, joka tietää minne on menossa. Jos ei valmiiksi tiedä, missä conipaikka on, kannattaa aina etsiä silmiin jokin cossaajaporukka ja seurata heitä. Sitten on ainakin isompi ryhmä eksyksissä. Niin mekin teemme. Seuraamme pientä, mutta värikästä, porukkaa lyhyen hetken, kunnes sillalle tullessamme saatamme nähdä cossaajista ja conikävijöistä muodostuneen, alati kasvavan lippujonon. Ei tarvitse olla ruudinkeksijä, jotta voi erottaa hotellin ja conipaikan toisistaan, sillä conin kyltti loistaa kauniisti ihmismassan yläpuolella ja toisesta ovesta tulee vain välillä joku ulos. Siltaa ylittäessämme panemme todella merkille hotellin läheisyyden – olin kuvitellut sen olevan edes tien toisella puolella, mutta ei, se on kirjaimellisesti osa samaa rakennusta. Mietimme pääseeköhän hotellin läpi suoraan conialueelle vai ei, mutta emme mene ottamaan siitä vielä tietoa, sillä liput on haettava ensin. Sitä paitsi saisimme huoneen vasta kolmelta, joten meillä ei olisi mitään kiirettä tai syytä yrittää vielä hotellin puolelle conista tai coniin hotellista.

   Jonotamme liput itsellemme tuulen pyörittäessä hiuksia ja auringon pilkahdellessa iloisesti taivaalta. Kotori yrittää spotata ystäviään tästä jonosta, mutta mahdotontahan se on. Jono lyhenee ja sisällä meidät ohjataan lippujen lunastuspaikalle, jossa on pöydän takana mies paperikruunussa. Saatuamme liput jakaannumme niin hyvin kahtia kuin kolme ihmistä voi jakaantua, eli Choma lähtee isänsä luokse viemään tavaroitaan ja minä sekä Kotori suuntaamme aulan naistenvessaan vaihtamaan asujamme. Vessa näyttää ensisilmäyksellä tupaten täydeltä, mutta todellisuudessa suurin osa siellä olleista jonottaa yhdelle kolmesta peilistä. Painelemme koppeihin ja asut vaihtuvat eräänlaisella kiireellä. Olen arvatenkin nopeammin valmis, koska minun täytyy vain kaivaa esille meikkausvälineet, piilarit ja hiuslakka sekä heittää solmio ja puvuntakki niskaan. Yritän ensin turhaan mahduttautua yhdelle lavuaarilliselle peilille piirtämään kiemuraisia kulmakarvojani ja partaa, sekä lakkaamaan etuhiukseni muotoonsa. Eihän siitä tule mitään, kun tilaa ei ole edes laskea lakkapulloa pöydälle. Siirryn toiselle, oven läheiselle peilille ja korjaan meikkini sekä laitan piilarin silmään. Yllätyn ihan, että piilari menee heti ensiyrittämällä silmään, koska tavallisesti käytän siihen kymmenen minuuttia, mutta en kyllä valitakaan. Kova häly vallitsee tilaa, kun cosseja ja meikkejä viimeistellään, siipiä liimataan selkään ja peruukkeja suitaan muotoonsa.

   Vessassa alkaa jo olla niin paha hiuslakan haju, että näen parhaakseni poistua pikimmiten paikalta pakkaamaan laukkujani jossain toisaalla. Linnoittaudun infopöydän oven eteen, josta Kotori ei voi olla missaamatta minua. Olen vain hieman liian selvästi oven edessä ja infossa työskennellyt mies mulkkaa minua pahasti tullessaan ulos pienestä lasikopperostaan. Vaikka Kotori tulee pian ja olen varma, että pääsisin viimein heittämään tavarani pois, me jumitumme tälle samalle paikalle, sillä myös hänen ystävänsä tulevat pian paikalle – linnoittaudumme siis koko komeudessamme infopisteen ovelle neljän, viiden laukun kanssa. Vaihdan toiset kengät jalkaani samalla, kun Kotori kertoo kavereilleen minun olevan heidän oma body guardinsa tänä viikonloppuna (tai no, ainakin hänen, onhan hän minun senpai). Kotori on juuri sutimassa hiuksiaan parempaan kuosiin kun jo ensimmäinen kuvaaja haluaa heistä kuvaa, joten peruutan entistä selkeämmin oven eteen. Kuvien oton jälkeen Kotori viittoo yhtäkkiä minua väistämään ja kääntyessäni näen sen saman ärsyyntyneen miehen, joka ei osannut ilmeisesti edes pyytää itse minua väistämään. Se hetki oli yksi ainoista viikonlopun negatiivisista asioista, sillä minua ärsytti, miksei aikuinen mies (vieläpä infovirkailija!) voinut jotenkin ilmaista haluavansa ovesta, jonka tiellä seisoin, vaan oli vain seisonut hiljaa takanani niin kauan kunnes olin siirtynyt. Entä jos olisimme olleet siinä vielä tunnin? Jaa-a...

    Takaisin siihen tosiasiaan, että minullahan alkaa jo tulla kiire. Olin todellakin siis sopinut Negatablen kanssa, että tulisin lunastamaan kaksi aiemmin varaamaani kirjanmerkkiä tasan kello kaksitoista, jotta hänen ei tarvitsisi pantata myyntiin kelpaavaa tavaraa. Lähdemme Kotorin kanssa viemään laukkujamme lähimpään narikkaan ja siinä jonossa seisoskellessamme yksi vänkäreistä katsoo minua ja sanoo:

    ”Sanji voi tuoda tänne.” Hän on ensimmäinen koko viikonloppuna, kuka tunnistaa asuni ja hymyilen salaa nostaessani kaksi kassia pöydälle. Saan numerolipukkeen, jonka sujautan reppuuni. Sitä en todellakaan halua hukata! Kolmikkoa, jonka kanssa kuljen, tullaan jälleen kuvaamaan ja katselen vain hermostuneena kellon kulkua. Se on jo 11:35 eikä minulla ole vielä coniesitettä, jossa olisi varmaan kartta tai vähintään selitettäisiin, mistä löytäisin taidekujan tähän hätään. Kun LoveLive ryhmämme pääsee viimein irrottautumaan kuvauksista, emme heti saa päätettyä, mihin olemme seuraavaksi matkalla. Honokan ja Umin halutessa mennä toiseen kerrokseen, koska he eivät vielä olleet käyneet siellä, yrittää Kotori muistuttaa heille, että minulla on aikataulu ja saamme kuin saammekin heidät näyttämään meille jonkinlaisen alustavan tien kohti taidekujaa. Sanon vain alustavan, sillä taidekuja osoittautuu hyvin piilotetuksi. Luotamme kuitenkin siihen, että kaksi kanssacossaajaamme tietävät, minne olemme menossa. Minulle valkenee pian, että taidekujalle pääseminen ei ole ihan yks kaks hoidettu juttu niin kuin joissain toisissa coneissa – sinne täytyy kulkea jo tähän kellon aikaan hyvin täyttyneen myyntipöytäsalin läpi. Jos et ole koskaan kokenut myyntipöytäsalin ah niin ihanaa tungosta, niin kuvittele, että olet liikennevaloissa odottamassa, että pääset tien yli. Toisella puolella on ihan yhtä paljon ihmisiä kuin sillä puolella, jossa sinä seisot. Ihmisiä on niin paljon tällä sinun puolellasi, että et voi suomalaiseen totuttuun tapaan välttää kosketuskontaktia tuntemattomien kanssa ja vainoharhaisesti pelkäät laukkusi puolesta (tai lähinnä sen sisällön, veikkaan). Kun olette keskellä tietä ja molemmat puolet kohtaavat, noh, se on sivuttain kävellen kyynerpäätaktiikalla läpi jos olet yhtä lyhyt kuin minä.

   Jos myyntipöytäsalin pituus, ihmispaljous ja pöytien lähekkäisyys toistensa kanssa eivät vielä hidasta kiireessä olevaa, niin varmasti ne, jotka tietävät minne olet menossa, hidastavat. Oppaamme vaikuttavat jo unohtaneen, että minulla on jonkinlainen kiire. Kulkiessamme kohti liki käänteentekevää figuuriseinämää, huomaan matkalla tutun ulkomaalaisen myyjän, jota käyn usein tervehtimässä coneissa. Hän on erittäin mukava ja me puhumme usein pitkiäkin hetkiä, mutta miinuksena on se, että hän saa minut aina tuhlaamaan rahani. Minulla ei sitä paitsi nyt ole kyllä aikaa jäädä juttelemaan ja tuhlaamaan, joten sivuutamme pöydän pikaisesti. Jumittuessamme jo ties monennenko figuurihyllyn kohdalle, minulle riittää ja minun on vain erottava joukosta. Kysyn heiltä ohjeet, jotta voin kiiruhtaa käymään taidekujalla vaikka sitten yksin. Minulle osoitetaan suunta ja kun olemme sopineet löytävämme toisemme jostain täältä (se on todella tarkka paikanmääre conissa varsinkin kun conipaikka on vieras), lähden pujottelemaan ihmisten ohi päättäväisesti kohti tutuksi käynyttä Negatablea. Taidekuja on rauhallisempi ja se on omassa huoneessaan myyntipöytäsalin ja kirpputorin vieressä. Minusta se vaikuttaa oikein mukavalta tilalta päästä esittelemään taideteoksiaan, eikä se ole niin kapea kuin vaikka Desuconin taidekuja. Bongaan Negatablen helposti.

   ”Ehdinpäs ennen kahtatoista!” totean ylpeänä tarkkuudestani kaivaessani rahapussia esille suuren reppuni uumenista, sieltä jostain eväiden alta. Negatable kaivaa samalla minulle kirjanmerkkejä.

   ”Ai, en mä ees kattonut kelloa.” Hetken sisälläni liikahtaa sellainen lievähkö auts-tunne, joka tulee kun on stressannut itsensä melkein hengiltä aikataulun takia ja sitten toinen vain toteaa, ettei ollut itse edes vahtinut sen noudattamista. Noh, ainakin nämä varatut kirjanmerkit on nyt haettu, ajattelen. Nappaan kirjanmerkkien kylkeen vielä aivan täydellisen vihkosen, heitän moikat ja palaan etsimään ystäviäni myyntipöytäsalin puolelta. He sattuvat juuri sopivasti taidekujan oviaukolle ja pääsen sujuvasti liittymään takaisin joukkoon. Ja koska kirppareilla on kiva käydä ja se on ihan vieressä, niin suuntaamme sinne yksimielisesti seuraavana. Seuraan Kotorin perässä ja katselen pöytiä suht nopeilla silmäyksillä, koska epäilen löytäväni mitään minua kiinnostavaa. Jumitumme vaihteeksi figuurien kohdalle, toki nyt niitä ei ole kokonaista seinällistä niin kuin sillä osiolla, jossa sain tarpeekseni odottelusta. En itse (ainakaan vielä) perusta juuri figuureista, joten puoliksi myös hoputan Kotoria eteenpäin tyhjin käsin tai sitten vain yksinkertaisesti ottamaan sen figuurin mukaansa ja jatkamaan. Kierrämme kirpputorin loppuosion huomattavasti nopeammin, siellä on lehtiä ja pinssejä, mangaa ja vähän animeakin, mutta ei juuri mitään minulle, emmekä me osta mitään tällä kierroksella.

    Palaamme myyntipöytäsalin ihmismassaan ja suorastaan liu´umme kohti Manga Kahvilaa – sitä pockyjen ja ramunen paratiisia, jossa osa meistä käy jo nyt hankkimassa herkkuja. Jumitumme lopulta kyseiseistä pöytää vastapäätä isojen lasiovien eteen, jotka erottavat conin ja hotellin aulan toisistaan. Hetkeksi pois ihmisten jaloista... ajattelen sitoessani kengännauhoja. Syy jumittumiseemme on tällä kertaa varsin selvä. Pienen ryhmämme on tullut aika miettiä suurten suunnitelmiensa toteutuspaikkaa. Läpi käydään tämän kyseisen nurkkauksen potentiaalisuus, infopisteen läheisyyden potentiaalisuus, joku paikka toisesta kerroksesta... Pitäisikö ihan pyytää esitystilaa? Jopa tällainen keskustelu vaatii oman luovan taukonsa, jonka aikana Kotorin ystävät ihmettelevät läpikuultavia verhoja näiden lasiovien edessä ja kurkkivat siitä hotellin puolelle ja portaisiin. Samalla joku tulee pyytämään heiltä kuvaa – vaihteeksi taas kun joku meistä on tekemässä jotain, virnistän pudistellessani päätäni ja vetäytyessäni tavaroiden kanssa sivummalle.

The future's here, it's right before your eyes

ONE PIECE-MIITTI

Huom: Päädyin irrottamaan miitin kokonaan tästä tekstistä, koska koin sen olevan ensinnäkin oman postin arvoinen ja toisekseen sen liittäminen tähän olisi tehnyt tekstistä vielä paljon paljon pidemmän. Tässä kuitenkin yksi ryhmäkuvistamme!

Step by step you're on your way

Noin puoli kolmen aikaan olen viimein vapaa miitistä ja ai että kun minulla on nälkä! Huomaan Kotorin soittaneen minulle kerran ja soitan hänelle takaisin. Hän sanoo tulevansa pian sinne miittipaikalle, joten odotan uusien tuttavuuksieni kanssa Kotorin ja hänen ystäviensä saapumista. Kun he viimein saapuvat paikalle, jokainen on yhtä mieltä yhdestä asiasta – ruokaa ja äkkiä. Kotori kertoo heidän hakeneen liput AMV-kisaan (=anime music video-kisaan) ja että hänellä on myös lippu minulle, jos haluan tulla. Se on kyllä se ainoan ohjelman päällä, jonne olin ollut aikeissa mennä, mutta suostun tulemaan. Mietimme mahdollista ruokapaikkaa kulkiessamme pitkin tätä pitkää käytävää kuvauspisteeltä kohti naulakoita ja silloin minulle välähtää. Kello on kohta kolme, joten voimme lunastaa hotellihuoneen. Piilarini on alkanut jo kuivua ja haluaisin mieluusti päästä siitä eroon, eikä jonkin ruokapaikan vessa ole vaihtoehto. Kysyn, jos voisimme ensin mennä käymään hotellihuoneella sekä viedä nyt jo tavarat sinne ja että lähtisimme sitten syömään. Tämä käy kanssacossaajillemme ja suuntaamme vaihtamaan muoviläpyskät laukkuihimme ja takkeihimme. Vaikka hotelliin olisi varmaan päässyt myös sisäkautta, päätämme kuitenkin käyttää ensimmäisellä kerralla varmuuden vuoksi pääovea. Pikainen happihyppely tupakankatkussa tekee muutenkin hyvää sisäilman hengittelyn jälkeen ja sitten olemme taas sisällä hotellin aulassa. Pysähdymme hetkeksi palo-oven viereen, kun Kotori koettaa tarkistaa ensin laukustaan ja sitten kotiväeltä käyttökattoaan, ja saa lopulta korotettua sen siltä varalta, että hänen täytyisi maksaa huone heti. Meillä oli ollut ongelmia huoneen maksamisessa jo alusta alkaen, joten odotimme niiden jatkuvan myös nyt.

   Jään sohvan luokse laukkuinemme, kun Kotori käy tiskillä. Minulta pyydetään vain nimmari johonkin paperiin ja sitten saamme huoneen avaimet. Meille osoitetaan hissi, mutta meille ei kerrota mitään sen sielunelämästä. Menemme ensimmäiseen avautuvaan hissiin sisälle ja koetamme painaa kolmatta kerrosta, mutta valo jatkaa sammumista. Koetamme myös painaa ovia kiinni, mutta ne eivät tottele. Sitten tajuamme kokeilla, pitäisikö kortti syöttää siihen hassuun lukijaan kerrosnappuloiden vieressä. Ja johan alkaa lyyti kirjoittaa! Kun pääsemme ulos käytävään, minulle tulee heti ensimmäisenä käytävästä mieleen laivan käytävä, mikä on toisaalta ihan mukava asia. Katsomme huoneemme numeroa hieman väärin – loppuosan 35 muuttuukin 53 ja ihmettelemme, missä suunnassa yli 40 loppuiset huoneet mahtavat olla. No, kyllä me lopulta löydämme huoneemme, joka on suhteellisen perällä, mutta mitä pienistä. Kun astumme huoneeseen, yllätymme todella iloisesti huoneen viihtyisyydestä. Vaikka meillä on nälkä ja ystävämme jo varmaan odottavat (Chomakin kyselee syömään), päätämme silti hetken vain ihailla huonetta. Puran reppuni ruokavarannot pienelle hyllylle ja heitän loput tavarani sängyn viereen. Vilkaistessani vessaan huomaan, että meillä on kylpyamme – mikä luksus se lieneekään pitkän conipäivän päätteeksi! Nyt ei kuitenkaan ole aikaa jumittaa kamalasti, koska nälkä on ihmetystä suurempi voima ja palaamme takaisin ystäviemme luokse. Chomakin todella liittyy seuraamme ja porukkamme yhdistyy yhtä suuremmaksi sillalla. Olemme päättäneet mennä rautatieaseman Subiin, koska se on ainakin helppo löytää eikä se ole kaukana. Se vain oli oletettavissakin, että muutkin ovat huomanneet tuon saman seikan, sillä en ole koskaan nähnyt tiskin takana niin montaa työntekijää samaan aikaan ja ruokapaikka todella oli täynnä. Löydämme silti paikan jossa istua (Choma toki jää hieman porukasta, mutta löytää omat kaverinsa piakkoin) ja saamme syötyä. Muistan ruokailun aikana unohtaneeni kokonaan hommata Traconiin liput, ja Umi lupautuu käymään ostamassa ne puolestani. Annan hänelle rahani ja luotan vain hänen sanaansa.

   Ruokailun jälkeen ajattelemme, että voisimme nostaa hieman käteistä, josko sitä vaikka kävisi myyntipöytäsalissakin ostoksilla. Minulla on ihan mukavasti varallisuutta mukana, mutta en todellakaan kanna kaikkea koko ajan laukussani. Minulta ei ole koskaan vielä varastettu conissa rahoja, mutta koskaan ei voi olla liian varovainen. Palatessamme conipaikalle, emme menekään suoraan takaisin conialueelle vaan suuntaamme hotellihuoneelle. Kello alkaa hyvinkin jo olla neljä eli meillä on vielä aikaa AMV-kisaan mukavat kaksi tuntia. Tuntuu yllättävän rentouttavalta, kun voi noin vain kesken päivän tulla huoneelle jos itse conin puolella ei ole mitään tekemistä tai sen löytyminen ei ole niin varmaa. Silmäni on alkanut toden teolla kuivua ja suuntaan suorinta tietä irrottamaan piilaria kuivuttamasta silmä parkaani yhtään pidempään. Piilarin lähdettyä laitan tummat lasini päähän ja korjailen hieman meikkaustani. Minulla on kamala päänsärky syystä X, mutta annan sen olla. Kotori pelaa samalla toisessa huoneessa kännykällään ja kun tulen laittautumasta, hän on peilin edessä suorimassa peruukkiaan. Hän pyytää minua auttamaan peruukin harjaamisessa ja harmittelee, ettei ollut muistanut ottaa takkujenaukaisusuihketta (mental note: muista tästä lähtien aina ottaa peruukille – keskipitkä tai pitkä tai tosi pitkä – mukaan takkujenaukaisusuihketta). En ole aiemmin harjannut peruukkia näin huolella, mutta jotenkin harjaan sitä kuin hiukset olisivat Kotorin omat ja en halua satuttaa häntä, jos vaikka osun takkuun. Hiusten harjaamisen päätteeksi otamme jokusia kuvia huoneessa, koska huoneen valostus on kerrassaan täydellinen! Kaivan säästöjäni jemmoistaan, sillä onhan aika lähteä myyntipöydille oikeasti ostamaan jotain!

Näkymä huoneen ikkunasta suoraan aulaan

Päivällä näytin tältä

   Okei, okei, myyntipöytäsalissa on paljon porukkaa kuten arvata saattoikin. Siellä on silti jotenkin helppo liikkua – liekö se yksinomaa syy tai seuraus siitä, ettei cossini ole sellainen jossa ei mahdu edes tavallisesta ovesta läpi vai ovatko käytävät vain leveämmät, en kans tiedä. Kotori pysähtyy taas saman paitarekin kohdalle, jonka luona olin heittänyt hänelle hetkellisesti hyvästi ja hän kertoo miten olisi halunnut ostaa siitä paidan, mutta ei ollut löytänyt juuri oikeanlaista. Kiertelemme ilman mitään kiirettä ja Kotori huomaa worbla-pöydän. Pysähdymme katsomaan sen hinnastoa ja miettimään, kannattaisiko minun ostaa itselleni ja Azogille pienin palanen, koska se ei ole liian kallis edes opiskelijabudjetille, jotta voisimme kokeilla sen käyttöä kesällä. Juttelen myyjänkin kanssa ja kun tulen maininneeksi, että aiempi panssari on tehty retkipatjasta, hän kertoo, että saattaa olla mahdollista vain muotoilla worblaa aiemman panssarin päälle. No, se jos mikä olisi erittäin suuri apu! Pysähdymme myös katselemaan erästä pienempää pöytää täynnä figuureja. Huomaamme suuren pienen seinämän täynnä kännykkäkorufiguureja ja alamme tutkia niitä, josko sieltä löytyisi jotain kiinnostavaa. Tutkaillessamme vielä tätä kännykkäkorujen paljoutta läpi, Umi saapuu luoksemme ja kertoo, ettei Tracon-lippuja enää ollut. Hän palauttaa rahani ja minä saan ostettua itselleni uuden kännykkä korun Shanksista hieman kivuttomammin mielin. Ajattelen vain että, noh, kyllä minulle se käy, että minulle vapautui käyttöön vielä 75€ lisää. Ja ostokset eivät todellakaan loppuneet tähän!

   Seuraavaksi Kotori hommaa itselleen uuden ison mukin, josta hän myöhemmin lähettää ystävälleen kuvan ja saa tämän kokemaan epämääräisiä tunteita puhelimen toisessa päässä. Itse en tarvitse mukeja, kun en niistä juuri mitään juo. Tarjoudun kantamaan hänen mukiaan, koska minulla on isompi reppu, jossa mukilla ei ole yhtä suurta vaaraa hajota kuin jos Kotori laittaisi sen omaan laukkuunsa. Jos en kerta tarvitse mukeja kuin lisälastiksi, niin näytän tarvitsevan uusia kännykkäkoruja, koska matkaan tarttuu vielä kaksi One Piece-kännykkäkorua lisää. Tutkimme myös hieman isompia figuureja ja näen niiden joukossa kolme neljä isoa figuuria, jotka kyllä haluan vielä joskus omistaa. Muistellessani huoneeni pöytäpinta-alaa, tajuan, ettei se aika ole nyt. Eikä minulla ole mitään järkeä käyttää 90€ figuureihin lauantaina, kellon ollessa vähän vaille viisi ja sen lisäksi en ollut vielä maksanut Kotorille hotellihuonetta alpakassa, niin kuin olin luvannut (NE OVAT KALLIITA ;W;) Päädymme taidekujalle ja koetamme kiertää sen, mutta parissa paikassa on sen verran täyttä, ettei sinne pääse ja mitään uusia ostoksia ei tule tehtyä. Ja kuten jo huomattu, kirpparit ovat vastustamattomia ja lähellä – se olkoon seuraava kohteemme, käyden läpi suunnilleen saman kaavan figuurijumitustensa kanssa, mutta tällä kertaa huomamme suuret Pokémon-korttipakat, jotka eivät lopulta ole liian hintavia. Tutkiskelemme hieman laatikon avoimesta reiästä, mitä kortteja siellä näyttäisi olevan ja päädymme ostamaan kaksi. Sovimme jakavamme ne myöhemmin ja minä isompien seteleiden omistajana päädyn maksumieheksi tällä erää.

   Kotori muistaa kohta, että he olivat puhuneet Honokan ja Umin kanssa jotain photoshootpisteellä itsensä kuvauttamisesta ja että se täytyisi hoitaa tänään, sillä huomenna kaikilla ei olisi sama asu. Kaiken lisäksi meidän olisi pakko nähdä heidät, koska he ovat riippuvaisia Kotorista. Kotorilla on heidän AMV-kisa lippunsa. Asia on päätetty. Emme käy huoneella vaan lähdemme etsimään Umia ja Honokaa. Vaikka Kotorilla pitäisi olla ystäviensä sijainnista jonkinlainen tieto, siitä tulee silti aika hankalaa. Päädymme ensi kertaa toiseen kerrokseen, jossa on karaokea ja pelihuoneita, sekä järjestöpöydät. Päätän käyttää hetkisen hyödyksi nähdessäni siellä Worldconin edustajan, sillä minulla on jokusia hämmennyksiä vielä kyseisen tapahtuman suhteen. Lähestyn pöydän takana ollutta naista ja kyselen kysymykseni, joihin saan nyt hyvät vastaukset ja esimerkiksi se, ettei hotellimajoitus tai minkään muunkaanlainen majoitus kuulu conin hintaan, on hyvä kuulla nyt. Koetamme tämän jälkeen uudelleen löytää Umia tai Honokaa toisesta kerroksesta ja löydämmekin Honokan jonottamasta karaokeen. Pyydämme häntä tulemaan photoshootpisteelle ennen kuin kello on kuusi, koska se menee silloin kiinni ja AMV-kisa alkaa samaan aikaan. Umi ja Honoka pääsevät kyllä lopulta perille liikkeistämme ja me tapaamme alakerrassa. Suuntamme photoshootpisteelle käytävän perälle, jossa eräs Levikin näkyy häärivän työn touhussa, mutta moikkaamisen sijaan päädyn istumaan eräälle monista sohvista Kotorin ja omien tavaroideni kanssa heidän ollessa kuvattavina. 

Odottamassa kuvauspisteellä

Kun huomaan AMV-kisan jonon alkavan muodostua ja pelkään sen blokkaavan liiankin tehokkaasti minut erilleen tovereistani, teen viimehetken puolenvaihdoksen ja jään seisoskelemaan yhden pöydän ääreen kuvauspalvelun puolelle jonoa. Kello on noin kymmentä vaille, kun pieni ryhmämme pääsee viimein liittymään jonoon. Jono on tähän mennessä kasvanut jo sen verran pitkäksi, että olemme siellä miittipaikan lähellä olevan käytävän alkuosassa, mutta emme aivan ovilla. Käytävässä on hieman viileämpi kuin muualla, vaikka sielläkin on väkeä, muitakin kuin vain jonottajia. Jonottamisella ei sinänsä ole suurta tarvetta, koska meillä on kuitenkin jo paikkaliput, mutta onhan se ymmärrettävästi ”väkivallattomampi tapa” päästää kävijät sisään ovista. Huomaan, että takana jonossamme on se suunnilleen ikäiseni Zoro, mutta keskityn vain saamaan itselleni hyvän paikan kisassa, kun Kotori jakaa lippuja. Umi jakaa ystävilleen pinssit ja hymyilen hiljaa vieressä iloisena siitä, että he ovat iloisia ja että me kaikki olemme nyt pääsemässä katsomaan kisaa luultavasti ihan hyviltä paikoilta - ainakin rivi on hyvin lähellä lavaa.

Welcome to a brighter day

Kun valkokankaalle on oikein heijastettuna lohkojen sijoittuminen salissa ja neljällä ihmisellä on kädessään liput joissa paikan tiedot on selvästi esitettynä, sitä varmaan olettaa, että paikka löytyy hetkessä. Vaan eipä löytynyt. Parkkeeraamme samoille paikoille kuin mitä lipussa lukee, mutta väärään lohkoon. Olemme todella iloisia paikan keskeisyydestä ja ajattelemme, että siitä ainakin näkee hyvin. Sitten huomaan, että tämä onkin väärä lohko. Onneksi kukaan ei ehtinyt tulla häätämään meitä ennen kuin huomasimme tämän ja pääsemme omille paikoillemme todella lähelle isoja kaiuttimia. Ennen kisan alkamista hörppäämme hieman vettä, sillä nyt täytyy kestää pari tuntia ilman juomaa ( Syy: hieman kipeä Kotori tarvitsi juotavaa ja minun oli tarjottava sitä pullostani = en juo siitä hänen jälkeensä, en ennen kuin olen huuhdellut sen) Valot himmenevät vielä enemmän, kun avausmusiikkivideo saattelee meidät mukaan tunnelmaan. On varmaan turhaa lähteä selittämään videoiden sisältöä muuten kuin että ne oli jaettu kategorioittan ennemmin kuin AMV:hen ja GMV:hen (yleisin jakotapa luultavasti). Joukossa ei oikeastaan ollut yhtään selvästi huonoa, mutta jokusia erityisen kunniakkaasti onnistuneita kyllä löytyi. Animevideoista kommentoin kuitenki sen verran, että löysin jälleen uusia sarjoja, joita haluan katsoa ja varsinkin draamakategoriassa oli onnistuttu saamaan hyvin tunne, musiikki ja video yhteen. Taas, jos tuntisin sarjat, olisin varmasti itkenyt vuolaita kyyneleitä useammankin videon kohdalla. Ja kuten aina, yleisön suosikki oli helppo tunnistaa huumoriosuuden alkaessa siitä naurun määrästä, joka kovan musiikin yli kuului. Ainoa miinus koko kisassa oli ehkä paikkamme, sekä se, että musiikin äänenvoimakkuus tuppasi vaihtelemaan lähes jokaisen videon kohdalla. Minun oli pakko pitää käsiä korvillani, koska musiikki oli niin kovalla ja sattui korviini, ettei muutakaan ollut tehtävissä.

                      Yukicon 2016 AMV-kisa videot Jos haluat katsella tämän vuoden kisavideot tai vaikka vain jokusia, tuolta niiden pitäisi löytyä. Minusta ei ole arvioimaan kuinka hyvin hahmojen tarinat oli osattu yhdistää musiikkiin, koska olen edelleen aikamoinen ummikko animepuolella, mutta sen osaan sanoa, että Until Dawn pelistä tehty video säväytti. Se oli ensimmäinen kerta kun näin kyseisen pelin GMV-sarjassa mukana (Game music video) ja kyseinen video oli saanut hyvin pelin tunnelman kiinni musiikin sanoista. Kyseinen video olikin lopulta sarjansa voittaja. Kisan yllätyksellisyys alkaa toden teolla, kun aletaan jakaa kunniamainintoja. Ensin lavalle tulee pari tekijää, jotka saavat uudelleen ja uudelleen kunniamainintoja eri kategorioista. Ihmettelemme Kotorin kanssa, että kuinka tämä voi jakautua näin, etteivät uudet tekijät pääse ollenkaan lavalle. Vasta kun aletaan jakaa palkintoja, nuo jo lavalla olleet tekijät eivät enää saa lisää huomiota tuomaristolta. Sen sijaan lavalle saapuu tuoreita tekijöitä, jotka tekivätkin upeaa työtä omilla videoillaan ja saavat olla ylpeitä voitostaan. Kisan jälkeen lähdemme purkautumaan ulos salista juurikin sen vastakkaiselta puolelta kuin missä me olimme istuneet, joten ruuhkaa on. Kaiken kukkuraksi Kotori kaipaa mitä pikimmiten hotelli helpotukseen (enkä nyt puhu omasta hotellihuoneestamme) ja tässä ruuhkassa sinne pääsy voi olla pienen työn edessä. Törmäämme Hobittiin matkalla ulos ovesta ja annan pikaisen ”HEI EI OLLA NÄHTY TAAS PITKÄÄN MOOOOOIII”-halin ja selitän, ettemme voi jäädä juttelemaan vaikka se olisikin todella mukavaa. Emmeköhän me vielä näe, ainakin sovimme törmäilevämme vielä tämän viikonlopun aikana.

   Tämän illan ohjelma on käytännössä pulkassa tai niin me ajattelemme. Suuntaamme ostoksinemme viimein hotellihuoneelle kun olemme sanoneet Umille ja Honokalle moikat. On ihanaa, että majapaikkaan ei tarvitse erikseen matkustaa. Muistamme huoneemme mahtavan näköalan ja päätämme vilkaista, miltä conissa näyttää. Tästä oikeasti voi katsella, koska siellä alkaa illalla hiljentyä ja huomenna aamulla siitä voisi katsoa, koska ihmiset tulevat takaisin coniin. Katselemme ikkunasta väen paljoutta, joka on jäänyt aulaan AMV-kisan jälkeen ja hotellihuone alkaa tuntua entistä mukavammalta. Porukkaa on ihan pilvin pimein sisällä ja huomaamme myös muutamia photoshoottaajia ikkunamme alapuolella portailla iltakuvaukissa. Vedämme verhot kiinni. Kyllä se yksityisyyskin on ihan mukavaa. Tyhjennän reppuni ja asetelen ostokset esille, jotta voin lähettää niistä kuvan parille ystävälleni, jotka eivät ole täällä kanssani. Totean ilokseni käyttäneeni noin 60€ yhden päivän aikana (+ ruokailu 8€) ja olen ihan tyytyväinen siihen, että minulla on oikeasti rahaa myös huomiselle (siis muutakin rahaa kuin ne ”vapautuneet 75€”, coneissa käyminen osaa olla minulle kallis harrastus). 

Lauantain ostokset ja conilehtinen

Tavaroiden joukosta löytyy kaksi pakkausta pokékortteja, joista toisen ojennan Kotorille. Hän on laittanut huoneen TV:n päälle, jotta näemme kellon. Soitamme koteihimme tähän melkein inhimilliseen kellonaikaan kahdeksalta illalla. Selailen ohjelmalehtistä ja muistan katsoneeni aiemmin mielenkiintoiseksi ohjelmaksi vajaan tunnin kuluttua alkavan ”Maailman vähemmistöt populaarikulttuurissa”-luennon. Ehdotan Kotorille, että menisimme käymään siellä, koska mitäs muutakaan tässä näin illalla voisi tehdä? Päätämme mennä käymään kuuntelemassa kyseisen luennon, mutta ennen sitä rentoudumme jakamalla keskenämme pokékortteja vuoteillamme. Se todellakin vie aikaa, kun pitäisi jakaa 500 korttia suunnilleen puoliksi seuraavin perustein:

1)      Onko minulla jo tämä kortti/Onko Kotorilla jo tämä kortti

2)      Onko se kortti niin nätti että siitä tulee vielä riita

3)    Onko se sellainen, jota toinen ei todellakaan halua/todellakin haluaa. Oli meillä vielä muutama muukin tapa jaotella, mutta minulla menisi tuhottomasti aikaa selittäessä kaikki nämä conin kannalta irrelevantit yksityiskohdat.

   Ennen lähtöä täytyy tietenkin siistiytyä. Siispä kaivan vatteitani ja laitan päälleni liivin takin sijasta ja heitän kukkakruunun päähäni – ja iltalook on valmis.

Valmiina illanviettoon

  Lähdemme hieman ennen tasaa etsimään salia, jossa kyseinen luento pidetään. Menemme hissillä suoraan toiseen kerrokseen, koska muistamme sen olevan mahdollista ja salin pitäisi olla toisessa kerroksessa. Ihmisiä istuskelee hissien lähellä, mutta me emme jää suoraan hisseille vaan menemme pienemmälle sivukäytävälle, jossa on jo ihan mukavasti ihmisiä odottamassa luennon alkua. Kun pääsemme pieneen saliin, istuudumme aivan ovenvastaiseen laitaan, aika eteen, jotta kuulemme ja näemme hyvin (mikäli siis luennoitsijalla ei ole käytössä mikrofonia, tapahtunut joskus niinkin). Paikat eivät täyty aivan loppuun, mutta minusta luennolla on silti paljon väkeä ottaen huomioon, että kello on tosiaan jo yhdeksän illalla. Ja jos nyt et satu majoittumaan viereisessä tai edes läheisessä hotellissa, voi yhdeltätoista olla ikävä lähteä luennolta kohti majapaikkaa. Meilläkin ainoa syy lopulta oli se, että olemme niin lähellä eikä tähän aikaan vielä väsyttänyt niin paljon, että olisimme menneet jo nukkumaan. Luennon alkaessa kiinnitän hetkeksi huomioni luennon pitäjään vielä hieman tarkemmin, koska hänessä on minusta jotain todella tuttua. Ajatukseni harhautuvat, kun hän koettaa Powerpointilla esitellä itsensä, mutta tekniikalla on huono ilta ja se päättää aina edetä nopeammin kuin luennoitsija – kuvat ja teksti eivät ilmeisesti voi olla samaan aikaan esillä tämän koneen mielestä. Luento etenee hyvin ja useita puheenvuorojakin tulee. Kuuntelen mielenkiinnolla kaikkia kohtia ja opin jotain uutta esimerkiksi terminologiaa sekä kuulen ensi kertaa joistain näistä sarjoista, joissa näitä asioita käsitellään. Löytyyhän sieltä muutamia hyvin tuttujakin saroja, joten en ole ihan ulalla siitä, miksi kyseinen sarja on otettu mukaan tähän esitykseen. Kotori, pidempään animea harrastaneena, nyökkii päätä lähes jokaisen sarjan kohdalla, eikä ole ”En mä ole koskaan kuullutkaan että tossa sarjassa käsiteltiin tuollaista ongelmaa/syrjittiin tuollaista ryhmää” niin kuin minä ja hän kuiskii välillä minulle, että tuo kannattaa katsoa ja tuo ja tuokin vaikka nuo hahmot on kyllä ihan kusipäitä niin kuin luennoitsijakin sanoi. Hänen sanaan luotan paljon, kun puhutaan animesta, koska kaikki sarjat joihin hän on minut vetänyt, ovat mahtavia.

   Kun lopulta tulee puhe transgenderiydestä, minulle tulee mieleen esimerkki tosielämän tapauksesta omalta kohdaltani, josta haluan päästä kertomaan. Oikeastaan se on kyllä Kotori, joka kehottaa minua kertomaan siitä. Viittaan ja ennen kuin saan oikeita sanoja suustani, luennoitsija katsoo minua yllättynyt ilme kasvoillaan ja sanoo:

   ”Hei, mä tunnen sut – mooooi!”

  ”Mä ajattelinkin et sä näytit jotenkin tutulta”, vastaan. Vasta tämän jälkeen kerron tarinani koulumme hyvästä ideasta jakaa ruokalan kaksi linjastoa ”poikien” ja ”tyttöjen” linjastoihin, joka oli aiheuttanut minulle ongelmia. Kuten varmaan huomasitte, cossihistoriani (vaikka se onkin pieni) keskittyy selvästi miehisiin hahmoihin. Tämä menee hieman ohi conimuistelun, mutta sanon kuitenkin, että kyseiseen esimerkkiini liittyi selvä sukupuolivähemmistöjen ulkopuolelle jättäminen ja ajattelemattomuus. Lopulta olin saanut kuulla kyseessä olleen psykologinen testi, mutta koska ruokalan henkilökunta oli käyttäytynyt epäkohteliaasti minua kohtaan valitessani ”poikien” linjaston ”tyttöjen” linjaston sijaan, oli se minusta ollut niin törkeää syrjintää. Palataan takaisin luennolle! Melkein heti oman puheenvuoroni perään tulee toinen ja luennoitsija toteaa tuntevan tämänkin viittaajan. Vaikka luento kestää kaksi tuntia, aika menee todella nopeasti ja jokainen aihe käydään pääpiirteisesti, mutta se on ihan riittävän paljon. Kun tulee kohta, jossa kerrotaan kahden mieshahmon kaverisuhteen seksualisoinnista, nyökin päätäni niin suureleisesti kuin voin. Kyseisessä sarjassa ja aivan varmasti sen fandomissakin tuota paria seksualisoidaan ja vaikka myönnettävästi olen nopea shippaamaan hahmoja keskenään, jotenkin se pari ei nappaa. Olisin melkein voinut käyttää tässäkin puheenvuoron, mutta jätän väliin, koska aikaa ei ole kulutettavaksi luennoitsijankaan mukaan. Pisimmäksi ajaksi luento unohtuu vammoista puhumiseen sekä mielenterveysongelmien esittämisen vääränlaisuuteen. Kun luennoitsija sanoo, että esimerkiksi kirjoissa kun esitetään esimerkiksi mielenterveysongelmaista, hänen sairauttaan ei osata kuvata oikealla tavalla, alan pohtia omaa kirjaani. Yritän oppia kuulemastani mahdollisimman paljon ja painan mieleeni sen kohdan, jossa luennoitsija sanoo, että kyseisen vääränlaisen esityksen ongelman olisi voinut poistaa vain tekemällä taustatöitä esimerkiksi sairauden tuomista rajoitteista ja ilmenemisestä yleisesti.

   Vaikka puheenvuoroja tuli paljon monissa kohdissa, luento saadaan ajallaan loppuun. Kotori pohtii hetken, pitäisikö hänen jakaa jokusia esimerkkisarjoja luennoitsijan kanssa, koska sitä luennoitsija oli pyytänyt ihmisten tekevän, mikäli heille oli tullut mieleen muitakin kuin luennoilla esitettyjä sarjoja. Ja tietenkin aina saa tulla juttelemaan. Päädymme jättämään väliin ja suuntaamme takaisin huoneellemme. 

Don't you know, it feels good to be alive

Pesen meikit pois kasvoiltani, pakkaan alustavasti Kotorin ollessa suihkussa (emme lopulta jaksaneet valuttaa kylpyammetta täyteen, siinä olisi mennyt ikä ja terveys). Puhelemme, syömme ja jaamme kortteja ennen kuin menemme nukkumaan kolmen aikoihin yöllä herätäksemme viiden tunnin päästä. Noh, on se edes hieman unta. Tämä oli kyllä yksi parhaista conilauantaista, jonka olen saanut kokea.

Hello and welcome everyone!

Hello everyone!

First of something about how this will work from now on:

This is my first official post in English here, so pardon my spelling and grammar mistakes. I will be posting everything first in Finnish as it is my mother language, but after as short while as possible I will post about the same thing in English. I say "about the same" as my posts tend to be very long and it takes long while to translate everything so I will translate only the main points and the funniest moments in English - if curious, you can of course always help yourself and learn to read Finnish! I do my best to give you as much as I can :) But here we go!

My name is Anniina "Thorry" Höysniemi or Tobias aka T.O.B. I have been an active cosplayer since 2012 and I have been cosplaying in every single convention from the very beginning.  I don´t have huge wardrobes for my costumes as there are only so few I have made, but that will change eventually. Even though the costumes are in far and few, I´d like to show my short cosplay-history to you.

Year 2012, Tracon 7

My first ever costume, Legolas Greenleaf from LOTR-trilogy

Sometimes when I look at this only picture we have of this costume, I wonder "why in all my sanity I chose to continue this path?" I am quite shy person actually and I fear other´s judgement more than I should. Cosplay has given me more self-confidence but it has happened on the "later years." It was mere miracle I chose to love this "hobby", but hey, doesn´t everyone start from somewhere? I happened to start it this way.

Year 2013, Tracon 8

My second ever costume, Thorin Oakenshield (Hobbit - AUJ)

I wanted to try something new and well… I did try. Making this costume was pain from the very beginning and wearing it was pain too (it´s pretty heavy and hot). But it was surprisingly positive experience to walk around in this costume as I got many praises of my costume and it gave me more reasons to continue. At least some people did like it as much as I did. I thought also that this costume was pretty well done, even though the beard was made with eyeliner, wig was the wrong color and end of the sword looked bad (even back then I thought that way!) Well, you can always make it look better!

Year 2014, Tampere Kuplii, Desucon 5.0, Tracon 9

Thorin Oakenshield (+ fem!Thorin (own version) and Nania)

I found two new conventions to attend and few new friends, yey! I also found way to make my beard look good - beard crepe! After discovering this wonderful product I have only once had beard fully made with eyeliner while cosplaying as Thorin. It takes bit over an hour to make Thorin´s beard (or three hours, depending on how much time I have in total to use) but it´s worth it. While we were at Kuplii, I discovered how hot it was to be in Thorin´s costume and it was only +18 Celsius outside! So for the Desucon (which is held in summer and it would probably be over +25 Celsius at that time) I needed to improvise a costume and I made fem!Thorin out of a dress I found from second-hand-store. At Tracon I cosplayed both Thorin and Nania. Saturday was full of stress of making cosplay video and arranging meeting with others who love Hobbit and LOTR (after that we discovered it was much loved), but Sunday was easy. Oh, and this was the year when I featured in two convention videos:

Year 2015, Yukicon 2.0, Tampere Kuplii, Desucon 6.0, Tracon X

Thorin Oakenshield (AUJ in Yukicon and BOTFA King Armor at Tracon)

+ Nania at Kuplii, Alexa at Desucon

We didn´t get tickets to Yukicon, yet we chose to head there and I am so happy we did. I was promised to perform on an ice skating show as Thorin (my friend was going to be Kili) and after the show I met new friends. Kuplii was meeting old friends and hanging with other furries. We decided one thing while we were coming back home from Kuplii - this year we would do something REALLY BIG. And apparently it meant burning your fingers with hot glue, choking to the smell of car color spray on hot summer day, breaking leather with multiple ways and trying many new things - making an armor, boots, crown, belts, chainmail armor… I don´t think that when we began this journey that we thought of making anything like those in near future, and yet this was just our fourth year! Alexa is just another alter ego I found while at Desucon, but the biggest thing for sure was to build that armor and performing as the King Under The Mountain (I was surprised how popular our small group turned out to be)

Year 2016, only Yukicon 3.0 has happened so far this year

Sanji

I´m getting hang on this. I have listed quite large list of characters/costumes of characters I´d love to bring life and I have started to like the idea of cosplaying other characters than "just Thorin" (even though I still love cosplaying him to death). There are many conventions I will head this year, but it seems that I am not making new costumes this year since I need to graduate.

Welcome to the wonderland of cosplay with me! I hope you enjoy your stay

Tervehdys jälleen!

Aivan alusta aina tähän päivään...

Tervehdys uudet ja vanhatkin lukijat!

Koska aikaa on kulunut, olen luonnollisesti ja kronologisesti kasvanut, muuttunut hieman siitä, kuka olin aikoinaan aloittaessani tätä blogia. Joten antakaa ja minä esittäydyn teille uudelleen, joillekin toki ensimmäistä kertaa, mutta esittäytymisen sekin vaatii:

   Nimeni on Anniina ”Thorry” Höysniemi tai Tobias alias T.O.B, te päätätte! Olen harrastanut aktiivisesti cosplayta vuodesta 2012 lähtien ja cossasin tosiaan jo ensimmäisessä conissa, jossa olen koskaan ollut. Pukukirjoni ei ole vielä suuri, mutta se on ilmeisesti kasvamassa pian räjähdysmäisesti (jos minun listaukseni pitää paikkansa). Jotta uudet ja vanhat lukijat pääsevät samalle tasolle kuulumisissani ja cosseissani, käyn nyt läpi lyhyen cosplay-historiani.

Vuosi 2012, Tracon 7

Ensimmäinen cossi ikinä, Legolas Greenleaf LOTR-trilogiasta

Nyt kun jälkeenpäin katson tätä ainokaista kuvaa, joka ensimmäisestä cossistani on Tracon 7:n ajoilta, ihmettelen tosissani ”kuinka oikein kehtasin jatkaa tätä harrastusta?” Sanotaanko vaikka, että olen hieman ujo ihminen ja toisten arvostelu sattuu minuun usein hieman liian paljon. Myöhemmin cosplay on kyllä antanut minulle huomattavasti itseluottamusta, mutta olen aina hyvin ujo mikäli olen asussa ensimmäistä kertaa. Minua hävetti hieman kulkea tässä asussa, koska tuntui ettei kukaan tunnistanut minua. Oli ihme, että siis jatkoin harrastusta, jossa en edes alkuun tuntenut olevani kelvollisella tasolla, mutta koska jokunen conikävijä tunnisti asuni ja pari otti ihan kuvankin, minusta ei ehkä tuntunut niin pahalta. Toisaalta, eikös jokainen aloita jostain? Minä vain satuin aloittamaan sen näin.

Vuosi 2013, Tracon 8

Toinen cossi ikinä ja ensimmäinen paricossi, Thorin Oakenshield (Hobitti - AUJ)

Halusin kokeilla jotain uutta ja no... minä kokeilinkin. Thorinin cossin tekeminen oli joka suhteessa tuskallista, mutta kun viimein sain sen valmiiksi ja pääsin ensimmäistä kertaa näyttämään sitä Traconissa, sain yllättävän paljon kehuja! Se nostatti minussa positiivista intoa jatkaa. Minusta cossi oli jo onnistunut (tai ainakin onnistuneempi kuin edeltävän vuoden) ja kyseisestä Thorin cossista tulikin yksi suosikeistani, vaikka nyt kokeneempana osaan kertoa, että siitä puuttuu vaikka mitä. Joskus teen sen uudelleen ihan vain silkasta nostalgiasta! Ainoat asiat, mitkä tässä minua todella harmittavat jo silloin ovat parta (kajaalilla piirretty), peruukki (väärä väri sekä se on todella afromainen) sekä miekan vääränlainen perä. Noh, aina voi parantaa!

Vuosi 2014, Tampere Kuplii, Desucon, Tracon 9

Thorin Oakenshield (sekä fem!Thorin oma versio ja Nania)

Löysin pari uutta conia ja uusia ystäviä, jee! Löysin myös viimein tavan tehdä oikeasti näyttävän parran, nimittäin partakreppi! Sittemmin en ole kuin kerran turvautunut Thorinin cossissa täysin kajaalilla tehtyyn partaan. Partakrepin kanssa saa kyllä kulutettua tunnista kolmeen tuntia Thorinin partaa tehtäessä, mutta kun näkee lopputuloksen, tietää, että se oli sen arvoista. Tajusin alkukeväisessä Kupliissa että Thorinin cossi on aivan kamalan kuuma myös syksyllä ja alkukeväästä. Minun olisi siis pakko keksiä kesällä odottaneeseen Desuconiin jotain vähän viileämpää - siispä tein fem!Thorinin mekosta, jonka olin juuri löytänyt kirpputorilta. Traconissa pyörin sunnuntaina furryhahmon ihmisversiona vain koska lauantai oli ollut niin rankka päivä Thorin cossissa ja miittiä pitäessä, sekä videota kuvatessa. Aivan, tämä oli se vuosi kun olin kahdella conivideolla

Tampere Kuplii 2014

ja

Tracon 9 2014

(kamalaa mainostusta, hueh hueh)

Vuosi 2015, Yukicon 2.0, Tampere Kuplii, Desucon, TraconX

Thorin Oakenshield (AUJ Yukissa ja BOTFA king armor Tracon lauantai)

Nania Kupliilla, Alexa Desussa

Yuki tuli hieman yllätyksenä vaikkei tullutkaan. Emme onnistuneet hommaamaan lippuja tapahtumaan, mutta lähdimme silti. Olin näet luvannut olla mukana auttamassa kaveriani hänen luistelucosplayvideolla ja siispä hyppäsimme junaan ja pääkaupunkiin, jossa tapasin uusia ystäviä. Kuplii sen sijaan oli vanhojen kavereiden tapaamista ja furryna pyörimistä. Me päätimme ystäväni kanssa Kupliin aikoihin, että tekisimme tänä vuonna jotain TODELLA SUURTA - ja ilmeisesti se tarkoittaisi sormien tuhoamista pullon klipsuilla, sormien polttamista kuumaliimalla, tukehtumista automaalien hajuun kesähelteellä, tekonahkan rikkomista tallomalla, uuden maskin hankkimista kun ensimmäinen hävisi postissa ja ihan kokonaisuudessaan uuden tekemistä - nimittäin panssareiden, kenkien, vöiden, rengaspanssareiden, kruunun... emme koskaan olleet edes uskoneet tekevämme mitään edellä mainituista ja saimmekin käyttää koko kekseliäisyyttämme saadaksemme asun edes jotakuinkin sellaiseksi kuin ammattilaiset olivat sen elokuvaan taiteilleet. Löysin myös oman alteregon, Alexan, Desussa ennen Traconia, mutta kyllä tuo Thorinin asun tekeminen oli silti tämän vuoden suurin juttu ja se tullaan vielä uudelleen rakentamaan jahka koulut ovat ohi.

Vuosi 2016, tähän mennessä tapahtunutta Yukicon 3.0

Sanji 

Olen viimein pääsemässä todella kärryille cosplayn kanssa. Olen kasannut ison listan hahmoja/hahmojen asuja, jotka haluan tehdä tulevaisuudessa ja nyt alan todella nauttia myös muiden hahmojen esittämisestä kuin aina sen saman Thorin Oakenshieldin uudelleen vetämisestä (vaikka pidän siitä yhä kaikkein eniten). Tänäkin vuonna on luvassa vielä monta conia, mutta asuja tuskin - onhan tässä päästävä lukiosta, jotta voin saada päättäjäislahjaksi sen uuden ompelukoneen, käsin ompleminen kun sattuu paljon tehtäessä sormiin.

Tervetuloa siis cosplayn ihmeelliseen maailmaan kanssani! Toivottavasti viihdytte

Sori kun on ollut hiljaista, lukio vie aikaa

Pahoittelut, ettei tänne ole pitkään aikaan tullut mitään! Kahden viikon päästä kuitenkin alkaa kesäloma, jolloin pääsen kirjoittamaan Tampere Kuplii kokemukset todella myöhässä tänne ja pian sen jälkeen onkin Desucon! Tällä kertaa en jätä sitä sinne koulun alkuun roikkumaan, vaan teen heti alta pois :3
     Luvassa myös tietoa siitä, miltä tuntuu olla furry, koska olen nyt suunnilleen puolitoista vuotta elänyt sellaista elämää. Tässä on myös kuva suunnitelmasta Tracon X:n mysteericossista, jonka olemme toteuttamassa ystäväni kanssa kesän aikana ;) Koska kyseessä on mysteericossi, en tule julkaisemaan asun tekovaiheesta kuvia ennen kuin vasta syksyllä Traconin jälkeen.

 

Pitäkää hauskaa kun yritätte keksiä mikä ihmeen lohikäärmeasu täältä oikein on tulossa ;)

 Mukavaa alkukesää ja Desussa tavataan!

Love: Anniina aka "Thorry"

Cosplay suunnitelmia vuodelle 2015

Tämä on ensimmäinen kerta, kun minun täytyy tehdä tälläinen. Ensimmäisenä tulee mieleen se, ettei blogikaan ole kovin kauan ollut vielä pystyssä. Toinen syy on se, että olen ollut niin kiinni ensimmäisessä cossissani, etten ole edes uhrannut ajatusta uudelle asulle. Kolmas syy on se, että olen saanut niin paljon kavereita, jotka on tehnyt tuhottoman monta asua, että alkaa itseäkin väkisin tehdä mieli tekaista joku uusi. No, aloitan neljännen cosplayvuoden ilmeisesti 2-3 uudella asulla. Tämä tulee sitä paitsi olemaan ensimmäinen kokonainen furryvuoteni, jos unohdetaan se, ettei minulla vieläkään ole suittia...

   Fire Emblem ei ole pelinä itsellä ollut kovin läheinen, kun olen pelannut sen hahmoilla vain Smash Brosissassa, mutta jotenkin päädyin ihastumaan Robiniin kyseisestä pelistä. Myös Marth oli minulla kerran suunnitelmissa viime kesänä, mutta jotenkin minulla meni näin kauan päättää kumman teen. Robinissa pidän eniten hänen vaatteidensa yksityiskohtien paljoudesta, koska haluaisin kokeilla jotain astetta yksityiskohtaisempaa (sanoo tyttö, jonka ensimmäinen cossi oli Thorin Tammikilpi). Ja kun kaverikin tekee samaan sarjaan cossin, niin kaikkihan on hyvin. Olen myös löytänyt Robinin asun valmistamista varten todella hyviä ohjeita netistä, mikä saikin minut valitsemaan hänet ennemmin kuin Marthin. Tarkoitus tosiaan käyttää tuota asua ainakin Desuconissa kesällä (jos saadaan liput), vaikka yritänkin tehdä sen jo ennen Kupliita valmiiksi. Tajusin vain, että en voi olla Kupliilla kuin päivän, jonka takia Kuplii asuni on Thorin tänäkin vuonna.

   Takeru Wajima on ollut viime vuoden Desuconista lähtien suunnitelmissa ja oikeastaan Desussa me sovimme ystäväni kanssa, että tekisimme Sherdock Bonesista seuraavat asumme. En ole vielä päättänyt, teenkö myös Sherdockin vai otammeko ystäväni koiran esittämään Sherdockia (luultavasti teen tai pyydän tuttua tekemään minulle tuollaisen pienen spanielin pennun, joka saa roikkua olallani). Takerun asu on toivottavasti myös sopivan kevyt kesän coniin, koska viime vuonna oli jotenkin kuuma kaikkina kolmena päivänä. Robin saattaa olla hieman lämmin pitkän takin takia, mutta siksi minulla onkin kaksi cossia kolmelle päivälle. Jos kaksi päivää on aivan kamalan kuumia, olen silloin Takeru-cossissa, ja jos ne on kylmiä, olen Robinina.

   Kesällä olisi myös tarkoitus aloittaa whovian kaverin kanssa pidemmän ajan cossi-projekti, eli neljän Dalekin rakentaminen. Teemme tänä vuonna kesällä ainakin yhden Dalekin prototyypin ja jos se vaikuttaa onnistuneelta, eikä tule liian kalliiksi, teemme ehkä Tracon 11 tai Tracon 12 neljä eri väristä Dalek-asua. Saimme idean kerran aamulla bussissa matkalla kouluun ja aloimme heti suunnitella, miten asussa voisi liikkua ympäriinsä, mitä kaikkea conin järjestäjiltä pitäisi kysyä ennen kuin saisimme edes raahautua noissa asuissa sisälle yms. ja sitten kun saimme vielä kaksi muuta innostumaan tästä ryhmäcossi-ideasta, löimme prototyypin rakentamispäätöksen lukkoon. Mikäli prototyyppi onnistuu, tulen jakamaan tänne työskentelystä kuvia ja vinkkejä oman rakentamiseen ;)

   Viimeisenä on Nanian partial suit, johon koetan kovasti kerätä rahaa. Tiedän jo keneltä tilaan partialin, mutta olen yhä parisadan euron päässä unelmastani... Ainahan sitä voisi itse rakentaa, mutta mieluummin ostan kerralla hyvän kuin teen itse kymmenen huonoa. En kuitenkaan ole ammattilainen fursuittien päiden rakentamisessa, en edes hännän tekemisessä... Kuva on muuten oikeastikin minun fursoonastani piirretty, tilasin sen Tracon 9:sin aikoihin.

   Tällaista siis tänä vuonna luvassa :3

Yukicon 2.0

Yukicon 2.0 10.1.15

Saavuin paikalle ilman lippua – lähdin pois uusien ystävien kanssa

Aamulla en oikein tunnu pääsevän ylös sängystä ja syynä on varmaan kouluviikko. Päätän kuitenkin ehkä neljännen torkun jälkeen, että on pakko nousta tai emme ehdi junaan. On coniaamu. Se tarkoittaa aikaista heräämistä, puuron keittoa ja asun päälle pukemista. Muista coniaamuista poiketen, en tee partaani vielä. Aion näet mennä junassa opiskelijahinnalla, enkä usko heidän tunnistavan parrakasta, mustahiuksista, panssaripukuista henkilöä siksi samaksi nuoreksi, joka on blondi ja hänellä on silmälasit. Liput junaan on ostettu jo edellisenä päivänä, joten meillä ei sinänsä ole niin kova kiire, mutta toisaalta on, koska juna Helsinkiin Tampereelta on jo päätetty. Choma tulee mukaani, jotta saan edes luvan vanhemmiltani lähteä ”Suureen ja vaaralliseen johonkin Helsinkiin”, niin kuin he sitä minulle kuvasivat. Meidän lähtömme myöhästyy hieman, koska äitini ei ymmärrä auttaa panssaria päälleni ja kissamme päättä parkkeerata suoraan auton eteen pesemään itseään. Minulla ei ole liian lämmin autossa, mutta ihan tarpeaksi lämmin ettei tuo parin asteen pakkanen haittaa. Minulla on ylläni nyt pitkähihainen kauluspaita, sen päällä villapaita, jonka päällä panssari, jonka päällä fleece-liivi, jonka päälle tulee vielä joskus turkiskoristeinen nahkatakki, mutta se on nyt vielä omassa kassissaan takapenkillä. Meidän piti olla kaupalla suunnilleen kymmentä vaille kahdeksan, jotta äitini ehtisi hakea minulle rahaa muun muassa bussia varten, mutta me olemme siellä tasalta ja lähdemme jatkamaan matkaa noin kymmenen yli. Juna lähtee tunnin päästä.

   Juna-asemalla minua varmaan tuijotetaan jo, koska paikalla on paljon aamuväsyneitä aikuisia ihmisiä. Ensitöikseni vedän roolin päälle ja koetan leikkiä palvelijan käskyttäjää, mutta lopulta päädyn vain sitomaan itse kengännauhani ilman Choman erityistä apua. Minun piti laittaa piilarit jo kotona, mutta koska olimme jo muutenkin myöhässä, en ollut ehtinyt laittaa niitä. Niinpä minä käyn maahan toisen polven varaan, ojennan Chomalle peilin ja hän pitelee sitä sen aikaa, että saan huonommat piilarit silmääni. Sanon huonommat siksi, että ne kirvelevät aina silmiäni – kuten myös nyt – ja ne eivät tahdo jäädä silmiin. Eräs piilarilaatu on niin täydellisen muotoinen silmääni, että se jää heti kun sen vaan saa silmään laitettua, eikä putoa sieltä ennen aikojaan pois. Okei, miksi puhun piilareista? No, ovathan ne tärkeä osa cossia, koska ilman niitä a) ei näkisi b) lasit päässä ei välttämättä näyttäisi hahmoltaan ja c) ne voivat myös saada silmienvärisi toiseksi. Kannattaa siis mieluummin ottaa hyvät piilarit kuin sellaiset, jotka kirvelee, sattuu muuten tai tuppaa putoilemaan helposti. Tämän jälkeen lähdemme junaan ja junassa istuudumme peräpaikoillemme, joita toivoimme ensinnäkin sen takia, että sitten emme ole ihan kaikkien ihmisten keskellä ja siitä oli lyhyt matka oville. Junassa muutamat vanhemmat naiset katsovat asuani, koska minulla ei ole vielä edes peruukkia, vaikka olen täysin Thorin cossissani. Kun konnari on käynyt tarkistamassa lippumme (siis sellainen erittäin mukava nuori nainen, jolla on kiva hymy), alan järjestellä täpötäyttä junanpöytääni, jotta voin aloittaa meikkaamisen. Chomasta ei ole paljon apua minun noin 1h 35 min vievässä parran liimausoperaatiossa. Junassa parran liimaaminen on kamalan hankalaa ja tuntuu koko ajan, että siitä tulee huono, mutta noh minulla ei ollut enempää aikaa tehdä sitä. Chomakin kommentoi, että kuka sitä katsoo tulevassa luistelushowssa, että ”no nyt sillä on kyllä toi kohta millin paksumpi ja toi puoli on puoli milliä korkeammalla kuin toinen.” Hyvä pointti. Ennen kuin juna pysähtyy, päädyn lähimpään vessaan tarkistamaan partaani ja minua ärsyttää, kun tajuan kuinka hyvä peili ja valaistus siellä oli meikkaamiseen. En tosin usko, että muut matkustajat olisivat olleet ilahtuneita siitä, jos olisin varannut sen koko matkaksi.

   Kun tulemme viimein Helsingin päärautatieasemalle, olen heti haltioissani siitä kuinka suuri se on. Tämä on ensimmäinen kertani, kun olen siellä sisällä. Olemme päättäneet, että käyn nopeasti vessassa parantamassa meikkiä, ja muutama nainen näyttää jotenkin hämmentyneeltä, kun jonotan heidän kanssaan samaan vessaan. Vessa toimii kolikolla, mutta jokaisen ei tarvitse pistää kolikkoa, jos osaa luikkia sisään toisen ovenavauksella, kuten minä sitten lopulta tein. Vaan unohtuipa vessan ulkopuolelle se ainoa asia, millä ajattelin partaani parannella, nimittäin kajaalilla saa valkoiset kuivettumat piiloon. Eikä se liimapullokaan aukea! No, kipitän nopeasti ulos ja meikkaan käytävässä, kun Choma pitää jälleen peiliä minulle. Hän on vetänyt uuden takkinsa ylleen ja minä olen vetänyt viittani niskaan, kun lähdemme etsimään jostain Helsingin karttaa. Se löytyykin parin mutkan takaa ja onnistumme jotenkin hahmottamaan reitin Kamppiin. Lähdemme ulos etsimään tätä reittiä, mutta Helsinki on suuri ja sokkeloinen, ja me joudumme pian harhaan, mutta emme liian kauas. Huomaan, että eräs taksikuski on pysäyttänyt autonsa pienen sivukadun reunaan ja nousee juuri pois autostaan, kun olemme menossa häntä kohti. Mielessäni välähtää yksi ajatus – taksikuskienhan pitäisi tuntea seutu hyvin, voimme kysyä häneltä reittiä. Pysäytämme miehen ja minä kysyn häneltä, mistä pääsemme Kamppiin. Hän on ystävällinen ja kertoo meille reitin, lopulta myös näyttäen ihan konkreettisesti, minkä kadun päähän meidän pitäisi mennä. Emme olleet kuin ehkä vajaan korttelin päässä ostoskeskuksesta, jossa on myös linja-auto- ja metro-asemat (tamperelaisena linja-autoaseman näkeminen ostoskeskuksen sisällä on jotenkin omituinen kokemus, koska bussit lähtevät saman tyyppisiltä porteilta kuin esimerkiksi lentokoneet – ja mitä ihmettä? Linja-autoasema sisällä ostoskeskuksessa? Mikä ihmeen paikka tämä on?)

Koetamme etsiä bussien numeroita, että mistä ja millä meidän pitäisi lähteä kohti Yukiconia, kun kuulen jonkun muun kuin Choman sanovan nimeni. Käännyn ympäri ja näen Traconissa tapaamani Thranduilin (huom. ei BlingThranduil vaan se toinen Thranduil). Hänellä on yllään upea Sherlock cossi ja tiedän siitä, että hänkin on tulossa coniin. Kysyn nopeasti, millä bussilla meidän pitäisi mennä ja hän sanoo, että meidän kannattaa seurata häntä ja hänen ystäviään. Onneksi me tapasimme. Jos emme olisi menneet Choman kanssa harhaan, emme ehkä olisi tavanneet Thranduilia ja löytäneet Yukiconiin, tai emme ainakaan ajoissa. Meillä on käytännössä siirtymiseen noin kaksi tuntia, kun meidän pitäisi olla paikalla ennen yhtä ja junamme oli Helsingissä yhdeltätoista. Samassa bussissa näen myös ehkä kymmenen muuta coniin menijää, kaikki vieraita minulle, mutta suurin osa on cosseissaan. Istun niin päin, että näen Thranduilin koko ajan, jotta voimme jäädä Choman kanssa samalla pysäkillä pois kuin hän ystävineen. Monet coniin menijät vaikuttavat jotenkin hämmentyneiltä ja alan huolestua siitä, tietävätkö hekään loppujen lopuksi, missä meidän pitäisi jäädä pois. Pieni porukka jää jo aikaisemmin, kun yksi heistä väittää nähneensä kulttuurikeskuksen, mutta minä haluan seurata Thranduilia. Hänet minä kuitenkin jotenkin edes tunnen. Tutumman kanssa on mukavampi joutua eksyksiin kuin ihan ventovieraan. Menee vielä pitkä hetki, ennen kuin me nousemme pois. Kuljemme pitkiä mutkikkaita teitä pitkin, ja yhdessä välissä olemme vähällä menettää näköhavaintomme Thranduilista ystävineen, mutta minä huomaan heidät puiden välistä ja tiedämme siis minne mennä. Kun tulemme paikkaan, jossa on luistelukenttä ja uima-allas… Mitä? Uima-allas? Sula uima-allas on melkein suoraan edessämme, kun saavumme ulos metsäreiteiltämme.

   Iso valkoinen rakennus on luistelukentän takana. Sen täytyy olla kulttuurikeskus, koska siellä sisällä liikkuu paljon ihmisiä ja edustalla saattaa nähdä muutamia cossaajia. Menemme kohti tätä rakennusta ja mietimme Choman kanssa, missähän se kirjasto oikein on. Kiipeämme portaat ylös ja saamme tietää, että kirjasto on ihan kiinni tässä kulttuurikeskuksessa. Miten hyvä tuuri! Olin saanut sellaisen kuvan, että kirjasto olisi jossain kamalan kaukana, ehkä luistelukentän toisella puolella (kenttä on suhteellisen iso, jos sen pinta-alaan lasketaan mukaan myös alue luisteluradan keskellä, jossa ei voi luistella, muuten se on ehkä keskikokoinen ja siellä on paljon ihmisiä). Juoksen suoraan naisten vessaan käytävän päähän, koska minun on pakko päästä tarkistamaan partani ja vetämään housujani ylös. En edes sano Chomalle, missä hän odottaa ja tajuan sen vasta vessassa, eli myöhään. Chomalla on kova nälkä, kun palaan hänen luokseen kirjastoon. Istuudumme katsomaan Kikin lähettipalvelua, jota joukko ihmisiä on katsomassa kirjastossa valkokankaalta. Choma syö hieman aamiaista (kellohan on jo jotain 12, niin miten olisi toinen aamupala?) Hätkähdän hieman, kun Kili, jonka tähden lähdin aamulla aikaisin liikenteeseen, löytää meidät kirjastosta. Huomaan heti, että heillä on hyvin tehdyt asut Filin kanssa, vaikka niissä on toki omia erilaisia puutteitaan, mutta ne ovat keskeneräisinäkin parhaimpia Suomessa näkemiäni. Käymme Kilin kanssa osuuteni läpi ja kuuntelemme kappaletta, ja sitä milloin minun pitäisi tehdä mitäkin esityksen aikana. Olemme noin yhteen saakka sisällä ja teemme tuttavuutta toisiimme. Ensin juttu ei ihan lähde tuosta noin vaan Filin kanssa, mutta Kilin kanssa olemme olleet jo syyskuusta saakka tekemisissä. Fili vaikuttaa silti mukavalta. Me aiomme siirtyä pian luistelukentälle, koska Kilin pitää päästä testaamaan jää ennen esitystä. Ennen kuin sinne ulos edes selviää, meistä käydään ottamassa pari kuvaakin.

Siirrymme ulos. Kello on noin yksi ja Kili haluaa harjoitella kuvioitaan. Kun Kili sitoo luistimiaan jalkaansa, tulee radiosta eräs niin tanssittava kappale, etten voi vastustaa tanssahtelua koko kansan nähden korokkeella, jolla ihmiset sitovat luistimiaan. Filikin keinahtelee hieman ja se on merkki siitä, että kemia alkaa toimia. Kilin lämmiteltyä hetken, teemme harjoituksen siitä, kummin päin minun pitää seisoa keskustassa ja minne lähteä, miten ojentaa Arkkikivi hänelle ja varoa hänen pyörimistään ympärilläni... Paljon tavaraa, eikä mahdollisuutta kokeilla kerran kokonaisuutena läpi, koska paikka on niin täynnä ihmisiä. Kokeilemme myös, miten hyvin Kili pystyy vauhdista työntämään Arkkikiven jäätyneisiin sormenpäihini ja nappaamaan Fililtä miekkansa, ja se menee erittäin hyvin. Tämän jälkeen minä ja Fili muutumme käytännössä hyödyttömiksi tässä lämmittelyssä, mutta saamme hyvin aikaa tutustua toisiimme. Se lähtee vähitellen, mutta lopulta meidän on jo helpompi kommunikoida keskenämme. Katselemme yhdessä, kuinka Kilin hupulla on oma elämä ja se pyrkii aina pyörähdyksissä eteen, miten ihmiset alkavat vähitellen väistää ja antaa Kilille enemmän tilaa, ja sitten me vain puhumme jotain. Choma on vahtimassa tavaroita ihan siinä lähellä, mutta tulee aina välillä jäälle luoksemme kertomaan, että hänellä on kylmä. Vielä pitäisi noin puoli tuntia kitua pihalla ja sitten pääsisimme takaisin sisälle. Yhdessä välissä otan kukkakruununi pois, jotten unohda sitä esityksen ajaksi pois ja Fili tulee luokseni. Hän sukii hiukseni parempaan kuntoon ja ottaa lettini esille. Mistä voit tietää, että toinen on varmasti hyväconikaveri ja ystävä muutenkin? Hän tulee ja sukii peruukkisi kuntoon, vaikket pyydä sitä erikseen. No, kyllä minäkin autoin hänelle ennen ulos siirtymistä viikset parempaan kuosiin, että ehkä tämä oli puoliksi vastapalvelus.

   Reunassa seisoskelussa on omalla tavallaan hassu vaikutus. Kun siinä on kaksi niin selkeästi samaan sarjaan kuuluvaa henkilöä, ihmiset alkavat tuijottaa pidempään ja näenpä jonkun myös ottavan kuvan tai videoivan Kiliä harjoittelemassa. Tällä kertaa yllätyin toden teolla suomalaisista. Monet tulivat kohteliaasti kysymään, mikä tämä meidän juttumme on. Eräs nainenkin tuli lapsensa kanssa siihen kysymään meiltä, kun tytär ei ollut uskaltanut tulla yksin. Me/ tai siis Fili, selitti heille, että tämä on Yukicon ja cosplayharrastusta, johon myös kalliolla hieman kauempana poseerannut Elsa Frozenista kuului. Kuulimme Filin kanssa Chomalta myöhemmin, että eräs isä oli miettinyt, mitä me oikein touhuamme ja hänen poikansa oli selittänyt, että me olemme Hobitista.

   ”Jaa, Tolkienia!” isä oli vain tokaissut pojalleen. Voiko tuon paremmin sanoa? No, me jatkamme jutustelua Filin kanssa, minä koetan saada viiksiäni pysymään edes jotenkin aisoissa, mutta älyän kohta, että meitä kuvataan isolla kameralla, joka vaikuttaa hieman tv-kameralta. Koetan esittää, etten muka huomannut sitä, mutta aivan varmasti huomasin. Kohta huomaan myös, että tällä kameratyypillä on myös kaveri joka pitää sitä harmaata karvaista mikrofonia. Pelkään hetken, että he äänittävät puheitamme ja olen ihan varmasti sanonut kaikkea ihan hullua sinä aikana, kun en ole huomannut heitä. Pidän roolin kuitenkin yllä. Se on tärkeintä jos on huomannut kameroiden kuvaavan. Kili kaatuu kerran, mutta ei onneksi pahasti eikä minkään hypyn jälkeen. Äänivastaava pyytää Kiliä pian luokseen ja me testaamme, kuinka hyvin Kili kuulee musiikin kentän toiselle puolelle. He sopivat siinä jotain myös toisesta koreografiasta ja yhtäkkiä älyän unohtaneeni kaiken – missä välissä minun piti lähteä kohti keskustaa, milloin pois sieltä… Kysyn sitä nopeasti Kililtä ja hän vain sanoo, että piruetin kohdalla. Olen vain että aha. Odotetaan sitten että piruetti alkaa ja lähdetään sitten. Järkkärien tullessa paikalle, osa ihmisistä saadaan pois, mutta kaikki eivät silti tajua lähteä. Lapset vain tulevat kentälle, vaikka eivät saisi, koska olemme jo noin kymmenen minuuttia aikataulusta myöhässä. Lopulta kenttä on tyhjä ja minä tajuan kauhukseni, kuinka pitkä matka keskustaan on. Kun kenttä on tyhjä, se näyttää aivan armottoman suurelta ja pelkään, etten ehdi ajoissa. Musiikki alkaa. Tunnistan ensimmäisen Hobitti elokuvan lopputekstien laulun alkusävelet missä vain. Pelko jää kuitenkin sisälleni elämään niin vahvana, että tajuan viimein keskustassa seistessäni, että olen siellä liian ajoissa. Älyän tämän todella vasta keskustassa, mutta Kili tekee hyvän korjauksen, ettei tämä näyttäisi oudolta ja minä koetan olla hyvin majesteettinen seistessäni siellä jo etukäteen. Ojennan Arkkikiven hänelle hieman hitaammin kuin piti, seuraan sivusilmälläni sitä, kun Kili kiertää minut kerran ympäri ja lähden sitten kohti kentän toista päätyä. Älyän kulkevani todella hitaasti ja joudun kiristämään tahtiani. Toivon vain koko ajan, etten pilaa videota. Tämä kaikki siis videoidaan ja useammallakin kameralla.

   Kun viimein seisahdun samaan linjaan Filin kanssa, käännyn ympäri ja hämmennyn. Yleisöä on todella paljon. He olivat olleet koko tämän ajan selkäni takana, enkä siis ollut nähnyt heitä. Nyt minua alkaa todella pelottaa. Alan tarkkailla Kiliä kiinteämmin ja valmistautua henkisesti siihen, että kohta hän tulee ja iskee Arkkikiven kouraani. Entä jos pudotan sen? Mitä sitten? Jätän sen maahan? Kävelen sen palasten yli? Olen niin hermona, että ojennan käsiäni hieman etuajassa Kiliä kohti, mutta hän on onneksi todella tulossa minua kohti eikä vain luistelemassa ohi. Kun kivi on jälleen minulla, alan tarkkailla sivusilmällä Filiä ja kuunnella musiikkia. Pitäisi saada kaksi askelta samaan tahtiin ja ehtiä sen jälkeen vielä keskelle kenttää. No, me emme aivan ehdi sinne, mutta Kili tekee hyvän korjauksen ja luistelee luoksemme takaperin loppumatkan. Kohta me seisommekin siinä rinnan ja yleisö taputtaa. Me onnistuimme, ajattelen, kun Kili heittää kädet meidän olkapäidemme yli ja me kumarramme. Hän on iloinen. Me emme kaatuneet kukaan meistä ja se meni ihan hyvin muutenkin. Tulemme Filin kanssa pois kentältä, koska Kilillä alkaa pian toinen esitys, jossa taustalla soi kolmannen Hobitti elokuvan loppukappale. En edes tajua sitä katsellessani, että se on lyhennetty. Kili kertoo tästä hieman myöhemmin ja minä olen aivan että ”häh? Oliko sitä lyhennetty?” Kilin kumarrettua vielä viimeisen koreografiansa jälkeen, hän luistelee luoksemme läkähtyneenä ja hänen tuttavansa nauravatkin, että Kili on nyt ainoa, joka voi sanoa, että hänen on kuuma ulkona. Minulla ja Filillä on varpaat ja näpit jäässä ja Choma taitaa olla iPadiaan myöten jäässä. Kili nojaa minua vasten ja huomaan taas, että meitä kuvataan. Tällä kertaa se ei haittaa, koska he kuvaavat aina välillä myös meille juttelevaa Elsaa, enkä minä juuri nyt koeta saada viiksiä pysymään päässä.

    Sovimme Kilin kanssa, että menemme nyt ottamaan muutaman yhteiskuvan, kun hän on päässyt ylös ja ottamaan luistimensa pois. Kuljen hänen vanavedessään ylös ja parkkeeraan penkin taakse. Fili auttaa häntä hieman, mutta sitten luoksemme tulee toinen Fili (jota kutsumme tästä lähtien nimellä miittiFili, jotta ei henkilöt sekoitu). Hän tulee Filin luokse sanoen, että on jotenkin tutun näköinen naama ja ihastelee tämän asua – no, kyllähän minäkin ihastelin sitä paljon – ja ilmoittaa, että hän pitää hobitti miitin ihan pian kirjastossa. Lupaamme kaikki neljä tulla kohta, kunhan olemme saaneet kuvatuksi edes hieman. Täytyyhän sitä olla todistusaineistoa, että on ollut tapahtumassa ja keiden kanssa erityisesti. Kilin pitää kuitenkin soittaa eräälle tuttavalleen ja Choma ottaa muutaman kuvan minusta ja Arkkikivestä. Niistä tulee oikeasti kivoja kuvia, minä pidän siitä miltä Arkkikivi näyttää.

 

Se ei näytä vain muoviselta pallolta, vaan se näyttää mielestäni todella hyvältä. Parin pikaisen puhelun jälkeen, asetumme kuvaan ja otan myös muutaman kuvan vain veljeksistä kaksin.

Here are the Sons of Durin

My nephews

 

Choma yrittää ottaa kuvan myös toisesta kulmasta, kun eräs toinenkin henkilö tulee pyytämään, saako ottaa meistä kuvan. Annamme luvan ja jatkamme poseeraamista. Itse kuvatessani meinaan pudota laidalta, koska käytävä jossa kuvaamme, osoittautuukin kapeammaksi kuin luulin. No, tuleepahan kerrankin rehellisesti lähikuvia. Kuvien jälkeen Filikin on niin jäässä, että päätämme lähteä kohti kirjastoa ja miittiä. Siellä tapaamme miittiFilin portaiden yläpäässä ja hän sanoo, että miittitila on alakerrassa. Minusta tuntuu hassulta, ettei missään ole kylttiä, että miitit ovat siellä (rehellisesti sanottuna, en ollut edes huomannut portaita ennen tätä). Kili lähtee heittämään luistelukamppeitaan conin puolelle ja me menemme alakertaan, jossa päädymme pieneen huoneeseen, jossa on pöytä, paljon tuoleja, älytaulu ja hyllykkö. Ja valtaistuimeni!

   Valtaistuimeni on isokokoinen säkkituoli nurkassa, jonne päätän upottautua. Pystyn istumaan siinä niin mukavassa asennossa, etten halua edes kokeilla istua kovilla tuoleilla. Fili tulee istumaan viereeni tuolille ja ehdotan, että hyppäisi syliini istumaan, mutta toteamme kummatkin, ettei se ole paras vaihtoehto panssarin säästelyyn. Alamme jutella vähän sitä sun tätä, muun muassa olemmeko olleet koko ajan nelistään täällä (siis siinä vaiheessa kun Kilikin löytää perille) ja sanomme, ettemme ole. Eräs tästä miittiä pitävästä kolmikosta sanoo tunnistavansa minut ja kysyy, olenko ollut Tracon 8:n Hobitti-miitissä. Vastaan pitäneeni sen miitin ja kerron hieman, miksi en ollut koko aikaa teltassa toteuttamassa sitä. He kertovat tutustuneensa miitissäni ja yhtäkkiä minusta tuntuu, että miittini oli onnistunut paremmin kuin luulinkaan. Se oli oikeasti toiminut niin, että muutkin kuin me cossaajat, olivat tutustuneet toisiinsa ja pitäneet yhteyttä yllä. Hetki miitistä kuluu siihen, kun ihastelemme Kilin aseita ja nämä viisi muuta osoittautuvat kaikki kuopiolaisiksi (oikeasti, ollaanko me kaksi Choman kanssa täällä vaan ainoita pirkanmaalaisia?). Miitin pitäjät asettavat padinsa pöydälle ja kaiuttimet siihen, ja kytkevät Spotifysta Hobitin musiikkia päälle. Choma toteaa, että musiikista on tainnut muodostua meidän myötämme tärkeä osa Hobitti-miittejä (vaikka toisaalta tämä on varmaan toinen siitä Suomessa pidetty miitti). Onhan hyvää musiikkia aina mukava kuunnella. Syömme ja juttelemme aina neljään saakka, mutta Fili ja Kili lähtevät välissä luvaten tulla hakemaan meitä ennen kuutta kirjastosta. Alhaalla miittitilassa me keskustelemme näiden pitäjien eli miittiFilin, Disin (jee mä sain myös siskon :D) ja Hobitin kanssa myös siitä, miksi tästä miitistä tai muistakaan miiteistä ei oltu infottu kunnolla. He kertovat, että heille oli monena kuukautena sanottu, että laittakaa hieman myöhemmin sitten, kun he olivat laittaneet tänne coniin viestiä miitinpitomahdollisuuksista. Ihmettelimme myös, miksi conissa kuuluttiin ilmoittavan kaikista muista ohjelmista, että missä se on ja milloin kaiuttimien kautta, mutta ei sanaakaan miiteistä. Niistä lukikin vain netissä, jonne ne olivat tulleet esille noin viikkoa ennen conia. Minä kannustan heitä olemaan lannistumatta siitä, etteivät ihmiset löytäneet miittiin, koska siitä ei oltu conin puolesta hyvin infottu. Yukicon järjestetään toki vasta toista kertaa, jolloin on ymmärrettävää, että siinä on vielä paljon mahdollisuuksia puutteisiin. Conin järjestäminen ei varmasti ole kovin helppoa, joten heille pitää myös olla armollinen. Jossain vaiheessa alamme keskustella myös siitä, miten Traconissa kaikki on hoidettu niin, että ohjelmalehtisestä löytyy ja screeneillä lukee tulevista ohjelmista tai menovinkeistä, mutta täällä emme löydä miiteistä mainintaa ohjelmalehtisestä jonka pyydämme järjestyksenvalvojilta.

   Ennen kuin aikamme alakerrassa loppuu, päätän, että haluan näyttää heille konkreettisesti syyn siihen, miksi en ollut Traconissa pitämässä miittiä teltan puolella. Näen pöydällä tutun näköisen nettimokkulan ja tunnistan sen samaksi kuin se, joka pelasti miittini. Kiitän vielä nopeasti siitä, koska ilman musiikkia miitti olisi varmaan mennyt vähän, no… Eri tavalla. Minä kaivan sähköpostistani videon, jonka teimme miitin aikana (se ei ole valitettavasti vielä julkaistu kaikille, koska en ole pystynyt lataamaan sitä kanavalleni YouTubeen, mutta ilmoitan täälläkin, kun se on valmis). Firefox päättä kuitenkin olla ilkeä ja kaatua, mutta me vain nauramme tapahtuneelle ja koetamme uudestaan. Tällä kertaa video toimii. Olen iloinen siitä, että hekin ovat sellaisia ihmisiä, joita ei haittaa kommentoida kesken videon. Alfridin kohdalla hekin sanovat luulleensa näyttelijän tulleen Traconiin, mutta kerron hänen olevan hyvä ystäväni, jolla ei ole oikeasti yhteyksiä Alfridin näyttelijään – hän vain sattui näyttämään niin aidolta. He ihastelevat Thranduilia ja naureskelevat bloopereille. Kerron myös, että pikkuveljeni on videolla ja miitissäkin nähty Pippin ja he sanovat Pippinin ja Merrin olleen erittäin suloisia. He toteavat myös, että on hyvä kun sain heidät mukaan jo noin nuorella iällä eli 11 ja 12 vuoden iässä. Heillä on paljon aikaa cossata ennen kuin ovat täysi-ikäisiä ja paljon sen jälkeenkin. Videon jälkeen alamme pakkailla tavaroitamme kasaan, ja he miettivät ääneen, mitä voisivat tehdä, kun heilläkään ei ollut lippuja coniin. Me sanomme Choman kanssa, että voisimme jatkaa miittiä yläkerrassa, kun juttu kerran alkoi jo luistaa, emmekä me kuitenkaan olleet itse lähdössä vielä pariin tuntiin.

 

Siinä iltamme sitten meneekin, kahden pienen pyöreän pöydän ääressä nojatuoleissa löhöten. Älyän oikeastaan vasta yläkerrassa, että Dis on Dis, kun Fili kutsuu häntä jo vaikka kuinka monetta kertaa äidikseen. Me jatkamme syömistä ja jutustelua siinä, yrittäen kuitenkin olla hieman hiljempaa, kun ihan lähellämme katsotaan Kissojen Valtakuntaa valkokankaalta. Ulkona on jo kamalan pimeä, eikä ulos ole siis menemistä jos haluaisi vielä kuvata itseään. Hobitti kertoo, että heillä oli vielä ollut tarkoitus mennä miitissä adjektiivipeli ja tietovisailla, mutta emme sitten jostain syystä olleet aloittaneet niitä siellä. Sanomme kuitenkin, että olisi todella mielekästä mennä adjektiivipeli ja sen jälkeen sitten se tietovisakin. No, mepä sitten sanomme vuorotellen sanoja ja Hobitti repeilee aina välillä, ja pelkää ettei pysty lukemaan sitä niin, että pokka pitää. Osa niistä vaikuttaa oikeasti erittäin mehukkaan kohdan luovilta, mutta on siellä muutamia ihan tavallisiakin adjektiiveja kuten ruotsalainen, joista tulee loppujen lopuksi erittäin naurettavia. Kun tarina on valmis, kuvaan sen kokonaisuutena videolle puhelimeeni ajatellen erästä ystävääni, joka on Uudessa-Seelannissa, ja jolle olen luvannut lähettää videon. Tuo ruotsalainen on tarinassa muodossa ruotsalaiset veljekset Fili ja Kili, mukana on myös uusi Järvikaupungin herra, joka on edellistä halukkaampi ja Bilbon tuhmat muistelmat. Eikä saa unohtaa Gandalfin lonkeroista piippua, joka oli jäänyt irstaaseen Repunpäähän. Me nauroimme aivan liikaa, mutta onneksi elokuva oli loppunut, emmekä sinänsä kai häirinneet ketään.

   Tietovisassa on muutamia sellaisia kohtia, jotka saavat aivomme kipeiksi. Ne ovat lähinnä sellaisia asioita, jotka voi löytää kirjojen liitteistä tai kirjoista (joita en surukseni ole vielä lukenut kaikkia…), mutta on siellä paljon elokuvaankin liittyviä kysymyksiä. Esimerkiksi eräässä pitää luotella kääpiöiden näyttelijöiden nimet, ja minä alan luetella niitä ihan tuosta noin vaan, kunnes tajuan unohtaneeni näyttelijöistä vanhimpien nimet sekä Bomburin, vaikka olin kuullut nimen ihan pari päivää sitten. Saamme Choman kanssa yhteispisteinä kuitenkin noin puolet oikein, mikä on mielestäni ihan hyvin, vaikka emme ihan kaikkia nippelitietoja kuten vuosilukuja ja ikiä muistaneetkaan oikein. Todiste siitä, etten ole vielä liian syvällä tässä fandomissa. Alamme keskustella hieman tavallisemmin ja kerron kirjoitusurakastani, ja taidan taas puhua siitä aivan liian kauan, koska Hobitti alkaa näyttää väsyneeltä. Minulle paljastuu, kun lopetan kertomisen, että hänellä oli vain vessahätä ja lähden puoliksi kesken puhumisen näyttämään hänelle reittiä vessoille. Kun palaan, ei mene pitkään, kunnes Chomakin haluaisi mennä vessoille. Minua ihmetyttää, että minä ja Hobitti olimme molemmat päässet ihan kätevästi käytävää pitkin vessoille ilman, että järjestyksenvalvojat olivat kysyneet lippujamme, mutta minut ja Choman he pysäyttävät. Sanomme vain, että Choma on menossa vessaan ja he päästävät hänet sitten menemään ja minä palaan Disin ja miittiFilin luokse. Tokaisen, että jo on kummaa, kun kaikki haluaa vessaan ja Dis sanoo sen olevan inhimillinen tarve.

   ”Niin inhimillinen, mutta todella epäkääpiömäistä käydä vessassa”, minä sanon.

   ”Eihän meistä kääpiöistä kukaan ole sinne mennytkään!” Dis sanoo. Toden totta siskoseni. Kirjastossa istuskellessamme Slenderman tulee pelottelemaan Hobittia parikin kertaa ja Hobitti koettaa silmät kiinni halata Slendeä, ettei sille tulisi paha mieli. Meistä tullaan ottamaan porukkana pariin kertaan kuvia ja eräs tyttö tulee kysymään, olemmeko vielä huomennakin conissa, mutta pahoittelemme kaikki, ettemme ole. Myös vanhempi mies tulee kysymään meiltä puhelin kourassaan, että kuinka usein me olemme täällä ja minä vain vastaan, että kerran vuodessa ja sitten hän pyytää kohteliaasti kuvaa.

Durinin sukukokous kirjastossa

Hauskinta on se, kun kirjastotädit pyytää meistä kuvaa, jossa poseeraamme lohikäärmeen (köh köh siis Smaugin) pään luona. Hän sanoo, että se on nostettu siihen ihan meitä Hobitteja varten ja että tämä kuva tulee joskus kirjaston nettisivuille. Jotenkin hassua kuvitella, että he pitivät meistä cossaajista, jotka vain söimme ja vietimme aikaa heidän kirjastossaan, haluaisivat silti pistää meistä kuvan omille sivuilleen. No, ilmeisesti Suomessa on todella monenlaisia ihmisiä. Onneksemme tämä miittiFili löysi meidät sieltä luisteluradan luota, tai emme olisi keksineet Choman kanssa näin herkästi aikaa vievää tapaa viettää aikaamme kirjastossa. Puhumme myös yleisesti cossaamisesta ja siitä, miten esimerkiksi Tracon on vuosien aikana muuttunut, koska he ovat olleet todella monessa niistä ja kuulemma kaikissa Desuconeissa. Keskustelemme coneista lähinnä sen saman takia kuin mistä puhuin jo Yukiconin heikkoutena, eli siitä että se on uusi eikä ihan vielä tiedä mistä kaikesta pitäisi ilmoittaa ja miten. Tässä vaiheessa olemme käyneet järjestyksenvalvojien luona sanoen vain

   ”Emme halua päästä conialueelle, mutta jos saisimme kuitenkin ohjelmalehtisen?” Koska minä olin kysyjä ja saimme vain yhden Disin ja miittiFilin kanssa, näemme/näen jotenkin asiakseni pitää sen lehtisen itselläni. Me selaamme sen erittäin tarkasti Hobitin kanssa, mutta emme löydä miiteistä mitään mainintaakaan. Meillä on vielä eräs juoman haku yritys, jolloin minä silittelen Smaugin kuonoa ja yhtäkkiä uudet tuttavuuteni haluavat ottaa kuvan minusta ja lohikäärmeen päästä. Se kädessä ollut juomapullo hieman pilaa kuvan, koska olin oikeasti aikeissa kysyä vain kirjastontädiltä, voisiko hän hakea meille vettä, koska suurin osa meistä on jo janoisia (no ei varmaan joo tule jano siinä kun ei ole juonut vettä sitten aamu seitsemän jälkeen ja kello alkaa lähennellä jo kuutta illalla). Lopulta meille näytetään pari kannua, joista voimme ottaa vettä pulloihimme ja että se tuntuu taas hyvältä juoda jotain... Tajuamme kohta, että kirjasto on sulkeutumassa ja joudumme pakkaamaan pikaisesti kaikki tavaramme kasaan. Olemme kaikki iloisia siitä, että tapasimme ja saatoimme viettää niin paljon aikaa yhdessä (ainakin siis kolme tuntia) ja kohta Kili ja Filikin tulevat luoksemme. He kertovat, että voivat jo lähteä heittämään meitä rautatieasemalle, jotta ehdimme varmasti junaan. Menemme samaa matkaa ulos rakennuksesta miitissä tapaamiemme uusien tuttavuuksien kanssa ja ulkona hyvästelemme toisemme luvaten tavata vielä myöhemmin, ja he saivat kuitenkin molemmat blogiosoitteeni ja minä heidän, joten voimme pitää myös yhteyttä. Kiitämme heitä seurasta, koska emme oikeasti olisi tienneet mitä tehdä kirjastossa kaksin. Syödä loppuilta? Lukea kirjaa? Olla vaan hiljaa ja miettiä, mitähän sitä conialueella tapahtui? No, sillä tavalla ei ainakaan olisi saanut kavereita. Kili sanoo portaita alas tullessamme, että on pahoillaan, kun ei voinut olla niin paljon kanssani, mutta huomauttaa, ettei olisi tehnyt niin jos minulla ei olisi näyttänyt olevan ollenkaan seuraa. He keskustelevat Filin kanssa matkalla muista conissa näkemistään Fileistä ja yhdestä ehkä-Kilistä, ja minusta on ihan mukava kuulla siitä, vaikken itse päässyt sille puolelle.

   Matkalla Kilin autolle, Kili sanoo, että meidän täytyy joskus lähteä kunnolla photoshoottaamaan ja olen ihan samaa mieltä. Haluan vain parannella asuani ennen sitä. Ennen autoon astumista, Kili halaa minua ja kiittää jälleen siitä, että lähdin näin kauas hänen takiaan, vaikkei minulla ollut edes lippua. Koska sain uusia ystäviä ja hyviä kokemuksia, minua ei haittaa, ettei minulla ollut koskaan lippua coniin. Fili ja Kili jatkavat asuista puhumista vielä hieman autossa. Olen mielissäni, kun Fili suhtautuu asuuni kuitenkin hyvin, koska se on ensimmäinen täysin itse tekemäni asu ja hän antaa minulle muutamia kullan arvoisia ideoita siitä, miten aion kesällä parannella panssariani. Nähtyäni heidän asunsa, olen vakuuttunut siitä, että minun on panostettava vielä enemmän yksityiskohtiin seuraavalla kerralla. Automatkalla Helsinkiin, puhumme siitä, mikä sai meidät aloittamaan cosplayn. He olivat kuitenkin cossaneet jo kahdeksan vuotta ja tämä oli minun neljännen cossivuoden avaus. He kertoivat kumpikin kavereiden saaneen heidät lähtemään mukaan, mutta suurin osa heidän kavereistaan oli jo ehtinyt lopettaa, mutta he olivat vain jääneet tähän hommaan koukkuun. Fili oli kaiken lisäksi erittäin kilpailuhaluinen ja kertoi olleensa parissakin esityskilpailussa osallisena. Mietin, miltä tuntuisi tehdä joskus esitys heidän kanssaan? He olivat kuitenkin aikeissa tehdä Hobitti kolmosen Kilin ja Filin cossit ja minä Thorinin samasta elokuvasta, joten meitä olisi silloin jo kolme... Sanomme heipat ja lupaan pysyä yhteyksissä, kun tulemme asemalle ja jäämme pois Choman kanssa.

 

Kotimatka taittuu mukavasti junassa. Asemalla joku nuori nainen, joka katsoo minua muutenkin pitkää nenäänsä pitkin, toteaa vain ystävilleen että ”tervetuloa Helsinkiin”, kun kävelevät ohitseni. Se onkin sitten ainoa kommentti minusta, muuten kerään vain katseita joita en jaksa väsyneillä silmillä laskea. Junassa revin välittömästi jo hieman irronneen parran, koska olen nälkäinen ja haluan syödä kunnolla, eikä parran kanssa onnistu syöminen. Kokeilin sitä jo aikaisemmin päivällä keksien ja nakkien kanssa, mutta aina söin partaani, eikä se maistu hyvältä. Joku vanhempi nainen katsoo minua hieman kummissaan, kun olen vielä panssari päällä ja peruukkini päällä on kukkakruunu. Ensimmäinen junaetappi taittuu siinä, kun kirjoitan päivästä hieman ylös ja Choma torkkuu minua vastapäätä.

   Riihimäellä joudumme odottamaan toista junaa lyhyen hetken ulkona, koska se on kai vähän myöhässä. Säikähdämme hieman, kun eteemme pysähtyy hyvin vanhan näköinen vaunu, jolla on meidän vaunumme numero. Kiipeämme ylös vaunuun ja tulemme 90-luvun tyyliseen vaunuun, jossa penkit ovat mukavan pehmeät, mutta pöydät ovat kummalliset. Päätämme syödä omenat (edes jotain nesteytystä kiitos) ja sitten vain kuunnella musiikkia loppumatkan. Tampereella jäämme hetkeksi sisälle rautatieasemalle, koska toinen bussi jolla olisimme päässeet kotiin, oli lähtenyt noin viisi minuuttia ennen kuin saavuimme. Bussimme kulkee Tampere-talon edestä ja saan taas hymyillä hieman iloisemmin. Päivä on ollut mahtava ja tuo paikka saa minut aina hymyilemään. Minusta tuntuu siltä kuin olisin saanut taas uutta energiaa. Jos en ole saanut sitä, olen kuitenkin saanut hyvän mielen ja muutamia uusia ystäviä. Vihdoin coneista alkaa tulla sellaisia, että ystäviä vain tulee. Ja kun he ovat aitoja ystäviä, voi ystävyytemme jatkua vielä yli conienkin. Uskon, että ainakin minulla, Filillä ja Kilillä voi hyvinkin käydä näin, koska minulla muodostui vajaassa parissa tunnissa tunneside heitä kohtaan. Sellainen tunneside kuin mikä muodostuu ystäville viikkojen, kuukausien tuntemisen jälkeen. Enhän minä vielä tunne heitä, mutta haluan tuntea heidät. Haluan, että tästä conista jää enemmänkin kuin pari kuvaa ja ohjelmalehtinen, että tästä jää ikuisia ystäviä.