Saturday, 6 September 2014

Conikävijän muistilista

Pyörittelin päässäni sanoja, joihin voisin kiteyttää tarvittavat asiat, jotka conissa kannattaa muistaa. Listasta puuttuu vain aseet/asejäljitelmät, valokuvaamiseen sopivat paikat ja nukkuminen. Pukeutuminenhan on suhteellisen vapaasti päätettävissä, mutta järjestyksenvalvojat kyllä hoitavat paikalta liian vapaasti pukeutuneet henkilöt pois, joten en puutu pukeutumisrajoituksiin. Aseista/asejäljitelmistäkin löytyy paremmat ohjeet conien omilta sivuilta kuin mitä minä osaisin antaa. Valokuvaamisesta pitää muistaa se, ettei saa tukkia kulkureittejä, muuten kuvaukseen sopivat suunnilleen kaikki paikat, joissa satut huomaamaan hahmon, josta haluat ottaa kuvan. Seinien vierustat taikka paikat ulkona ovat parempia kuin keskellä käytävää tai ovenlävessä otetut kuvat, jos ajattelee asiaa myös ohi haluavien kannalta (ja saahan sitä ulkona usein luonnollisimmat kuvat). Nukkuminen on tärkeää ennen conia ja conin aikana, jotta jaksaa nauttia viikonlopusta.
   Mutta nyt siihen minun keksimään muistisääntösanaan. Puhuin siitä jo aiemmassa päivityksessä, joka käsitteli Desuconia 2014. Tässä se uudelleen ja selitysten kera! Minun conikävijän muistilistan avainsana on VEKKULI;

   Vesi – riittävä vedenjuonti on tärkeää kaikissa coneissa. Olit sitten asussa tai et, oli sitten ulkona tai sisällä kuuma tai ei, juomista ei saa unohtaa. Vedenottopisteitä löytyy oletuksellani kaikista coneista ainakin jostain, mutta myös oman vesipullon otto on suositeltavaa (esimerkiksi Tampere Kupliilla en nähnyt yhtään vedenottopistettä, joka olisi mukava lisä). Pidä siis silmät auki, jotta tiedät, mistä löydät vettä tarvittaessa vaikka janosta kärsivälle uudelle tuttavuudellesi.

   Eväät – pitkinä päivinä ja sellaisissa tapahtumissa, jotka eivät sijaitse lähellä keskustan ruokapaikkoja (Desucon on hyvä esimerkki), voi ottaa myös omat eväät mukaan. Niillä säästät conissa olo aikaasi, kun sinun ei tarvitse lähteä seikkailemaan ehkäpä vieraassakin kaupungissa ja säästät todennäköisesti myös rahaa. Kevyetkin eväät voivat riittää kuuden tunnin päivälle, jos olet syönyt kunnon aamiaisen. Kymmenen tunnin tai pidemmän päivän ajaksi kannattaa ottaa myös eväät, vaikka kävisit päivällä syömässä. Kukin omalla tavallaan.

   Kunnon Kengät – tämä toki riippuu ihan omasta hahmostakin, mutta jos tuntuu, että asun kengät alkavat sattua jalkoihin ja aioit silti lähteä metsästämään ruokapaikkaa jostain kaukaa, suosittelen toisten kenkien mukaanottoa. Ja jos sinulla ei ole asussasi kenkiä, mutta olet myös menossa keskustaan, jotkut kevyet tai helposti jalkaan sujahtavat kengät ovat mukava vaihtoehto lasinsirujen kaivelulle jalanpohjista huonolla tuurilla. Itselläni on aina mukana ollut tähän mennessä vain epämukavat kengät, mutta aion parantaa tapani kahdeksan rakon ja yhden kynnen kuolion jälkeen ottamalla seuraavaan coniin crocsit mukaan koko omalle coniporukalleni. Lasinsiruja ei tullut, mutta olin kyllä ensiavussa, koska kenkäni hiersivät kantapääni auki. Kengät voi vaikka heittää ostoslaukun pohjalle, jonka jättää muuksi aikaa narikkaan ja hakee sitten sieltä, kun lähtee syömään.

   Ulkoilu – conisää on aina ailahtelevaa, kun on kyse Suomesta, oli sitten mikä vuodenaika tahansa. Sateiden välissä on kuitenkin kannattavaa pyörähtää haukkaamassa raitista ilmaa ja tuulettaa hieman lämmennyttä asua. Ulkona on myös mahtavia kuvauspaikkoja, kuten jo sanoin. Jos saisin päättää, missä minusta otetaan kuvia, olisin aina ulkona. Mutta toisinaan ystävän asu on kevyempi kuin oma ja silloin pitää ajatella myös toista / tai toisinpäin. Jos sinulla on lämmin asu, suosittelen käymään vähintään tunnin välein haukkaamassa edes ovella happea tai ohjelmien välissä. Minulle käy usein niin Traconissa, että menemme ulos keskimmäisitä ovista ja kävelemme pääoville ulkokautta, jotta saan haukattua happea tukkimatta ovenläpeä. Sateen tullen kuitenkin monet hankkiutuvat sisälle, jossa lämpötila voi nousta korkealle yllättävän nopeasti – hapen haukkaaminen katoksen alla tulee silloin erittäin suureen tarpeeseen kuten juominenkin.

   Luvan pyytäminen / Lippu – nämä asiat ovat tasaveroisen tärkeitä, siksi mainitsen molemmat samassa kohdassa. Lippu on tärkeä ihan siksi, että pääset sisälle. Kyllähän sitä voi olla ulkonakin ja nähdä hienoja asuja, tutustua ihmisiin ja viettää aikaa, mutta jos haluaa ottaa osaa myös joihinkin ohjelmiin, lippu on kaveri. Se meinaa aina jostain syystä jäädä kotiin, siksi se onkin kannattavinta tallettaa heti jonnekin hyvään paikkaan, josta sen ottaa mukaan vasta iltana ennen conia ja pistää sen ensimmäisenä laukkuun. Ja jos et hanki lippua etukäteen postitse tai tulostamalla netistä, kannattaa varautua siihen, että lippua pitää lähteä hakemaan ajoissa paikanpäältä, mutta toisaalta myös siihen, ettei lippuja välttämättä ole enää jäljellä ovella. Tarkista siis lipputilanne vaikka kysymältä conin omilta sivuilta!
    Sitten tuo toinen, joka liittyy myös valokuvaukseen. Ennen kuin otat kuvan, kannattaa kysyä lupa. Luvan pyytämisessäkin voi olla hienostunut tai über fanityttö (kuten minulle kävi ja säikäytin kuvattavani pahan kerran), mutta kannattaa toki mieluummin olla mukava ja rento, kun pyytää kuvaan lupaa. Silloin kuvattava rentoutuu ja hänellä on mukava olo tehdessään poseuraustaan valmiiksi. Minulle jättää pienen hymyn kasvoille, kun kuvaaja kiittää vielä kuvaamisen jälkeen. Jos hahmon tunnistaa, onhan sekin mukava kuulla kuvaajan suusta, kehuista puhumattakaan. Mutta kehujakaan ei kannata antaa liian vuolassanaisesti, varsinkaan, jos huomaa että kuvattava muuttuu jotenkin vaivautuneeksi. Minulle kehut ovat kuitenkin antaneet vain lisää itseluottamusta ja se, että minulta on kysytty lupaa tulla kuvatuksi, on mukavampaa kuin että löytää kuvansa joltain videolta ilman, että on tiennyt tulleensa kuvatuksi. Olkaa ihmiset kohteliaita ja pyytäkää lupa, kiitän.

   Iloinen asenne – Väärällä asenteella con kuolee alkuunsa! Ole iloinen ja avoin, valmis tarttumaan tähän uuteen ja ihanaan seikkailuun ;)

Sunday, 3 August 2014

Desucon 2014

Desusta on jo aikaa melkein kaksi kuukautta, mutta heti conin jälkeen alkaneet kesätyöt veivät kaiken huomion, ja siksi julkaisen tämän vasta nyt *pahoillaan*. Ja koska siitä on jo niinkin kauan, en ehkä muista kaikkea kunnolla *erittäin pahoillaan*. Kun näette tämän pituuden, ymmärrätte, ettei tätä tehdä ihan yhdessä illassa heti kun ollaan selvitty conista. (Ja jos joku on niin laiskalla päällä ja haluaa nähdä vain kuvat, niitä on matkanvarrella ja lopussa)


 
”Oh misty eye of the mountain below...” Hobitin tunnari soi vieressäni. Reagoin hitaasti, mutta reagoin silti. Tänään on Desucon, ajattelen noustessani istumaan väsymyksestä huolimatta, sillä kellokin on vasta 5:45 ja kouluvuodesta on kulunut vajaa viisi päivää. Olen pikaisesti pukeissa, syön tukevan aamiaisen ja olen pian alhaalla valmiina lähtemään. Minut heitetään kotoa kaupalle, josta hyppään bussiin. Ennen bussin saapumista olen tärissyt innoissani matkalaukun vieressä ja vanha pariskunta on tuijottanut minua kummastuneina. Olen ihan siviileissä, he katsovat vain intoiluani hämmentyneinä. Kuinka yllättyneitä he olisivat olleet parrakkaasta naisesta omalla kylällään? Bussi tulee pian hakemaan minua ja hyppään kyytiin. Bussimatka sujuu tavallisesti, mutta bussi vain kiertää eri paikasta kuin aiemmin. Tiedän jo valmiiksi, että minulla on aikaa junan lähtöön Tampereella kuitenkin noin tunti, joten en hermostu uudesta reitistä.
   Olen Tampereella kello 8:05, kuten olin arvellutkin. Nousen pois bussista ja kävelen tuttua reittiä pitkin rautatieasemalle, jossa en ole kertaakaan aikaisemmin ollut sisällä. Olen ollut viimeksi Englannissa junassa, ja sielläkin perheeni kanssa noin kaksi vuotta sitten. Suomalainen juna on täysin uusi tuttavuus ja luvassa on ensimmäisen yksinmatkustetun matkan lisäksi vielä vaihto juna-asemalla, josta en ole koskaan kuullutkaan. Olihan se oletettavissa, että Riihimäellä on juna-asema, mutta en ole koskaan vaihtanut siellä tai nähnyt sitä. Käytän aikani hyväksi ja selvitän heti, miltä raiteelta juna lähtee. Käyn katsomassa, missä portaat tuolle raiteelle ovat ja palaan naisten vessaan, joka muistuttaa enemmän kauhuelokuvan murhapaikkaa kuin juna-aseman vessaa (tai ehkä juna-asemien vessat ovat kauhuelokuvien murhapaikkoja?). Puolen aikoihin olen ylhäällä laiturilla ja varttia vaille ilmaantuu joukko ikäisiäni tyttöjä, joista en voi olla erehtymättä – he ovat tulossa myös Desuconiin, eivät välttämättä cossaamaan (heidän laukkuihinsa olisi mahtunut korkeintaan hyvin keveä asu, joka ei näin +19 asteen kelillä ihmetyttänytkään), mutta jokainen laukuissa ollut pinssi kertoo minulle heidän päämäärästään.
   Nousen noiden tyttöjen perässä junaan ja etsin paikkani, jossa istun seuraavan tunnin ajan. Minua katsotaan hieman oudosti, kun otan esille keskeneräisen Smaug-pehmolelun, joka minun on saatava välttämättä valmiiksi ensimmäisen junamatkan aikana. Sen siivet repsottavat, silmät unohtuivat kotiin ja sen vatsassa on hervoton reikä. Ompelen sitä, jotta unohtaisin junamatkustuspelkoni. Junassa istuminen tuo minulle ensimmäisenä mieleen lentokoneessa istumisen, paitsi mutkissa. Jos koko matka tuntuisi kuin lentokoneessa istuisi, minulla ei olisi mitään syytä huoleen (olen ollut lentokoneissa ehkä 50-60 kertaa ja olen 16-vuotias). Mutta kurveissa junan nytkähtelevä liike, muistikuva uutisista joissa jokin juna oli suistunut raiteilta kurvissa liian kovan vauhdin takia ja junan vauhdin näkyminen valotaulussa – 158 km/h kurvissa – saavat minut pelkäämään. Välillä on pakko laittaa viestiä ystävälleni, joka matkustaa päivittäin junalla kouluun. Hän tyynnyttelee minua ja pystyn jatkamaan Smaugia. Saan Smaugin valmiiksi, lukuun ottamatta narujen katkomista ja vatsan ompelemista kiinni, hyvissä ajoin ja voin keskittyä musiikkiin.
   Junan vaihto onnistuu hyvin, vaikka en saakaan junan ovea heti auki ja se hävettää minua, koska olin tunkenut siihen ensimmäiseksi ja takanani on muutama mies. Junani saapuu raiteelle yksi, eikä minulla ole mitään käsitystä siitä, kuinka kaukana raide kasi on. Juoksen portaat alas laukkuineni ja kiiruhdan käytävää pitkin oikealle raiteelle niin, että aikaa jää huimat kolme minuuttia. Onneksi junani oli hieman etuajassa Riihimäellä. Samaan vaunuun kanssani istuvat ne nuoret, joita olin veikannut jo aiemmin Desuconiin menijöiksi – ja koska he puhuvat koko matkan ajan coneista, Attack on Titansista ja muusta animeen ja mangaan liittyvästä, tiedän olevani ainakin oikeassa junassa. Soitan ystävälleni Lahteen ja hän sanoo tulevansa minua vastaan raiteelle, jonne saavun.
   Jälleennäkeminen on iloinen, koska olemme nähneet toisemme viimeksi joulussa ja sitä ennen eronneet kolmen vuoden yhteisen koulu- ja asumiselon jälkeen ihan eri paikkakunnille. On mukavaa nähdä hänet uudelleen, tuntuu kuin emme olisi olleet hetkeäkään erossa tai korkeintaankin viikonlopun verran. Koko tunnin mittaisen automatkan selitän kaikkea, mikä voisi auttaa ystävääni pääsemään conitunnelmaan. Kerron milloin meidän pitää lähteä, mitä kaikkea voimme tänään tehdä, milloin kannattaa hakea liput ennen ruuhkaa, kannattaako syödä ennen ja miten paljon. Puhun myös yleisitä conikäytännöistä, kuten minun muistisääntöni sen sanoo, VEKKULIsta eli omasta muistisääntöni asioille, jotka kannattaa muistaa kun on conissa tai vastaavassa tapahtumassa. Tästä lista ja selitykset tulossa pian.
   Hänen äitinsä sanoo sarkastisesti, että minusta on jotenkin todella vaikea huomata coni-innostusta. Ennen kuin sitä itse tajuankaan, olen puhunut todella koko matkan siitä, mitä olemme tekemässä seuraavien kolmen päivän aikana.

 
Perjantai

Kello on 15:13. Saavumme Sibeliustalolle, jossa on vasta jokusia cossaajia ja muuta porukkaa, lähinnä vänkäreitä. Ilma on lämmin ja ympäristö vaikuttaa mukavalta. Tiedämme saavamme lippumme vasta tunnin päästä ja lähdemme ystäväni kanssa etsimään kivoja kuvauspaikkoja huomiselle. Kävelemme satamassa ja löydämme aivan ihania paikkoja, mutta emme mene kovin pitkälle. Istumme ennemmin ottamaan aurinkoa ja juttelemaan asioista, joita on tapahtunut kuluneen puolen vuoden aikana. Minä kerron jotain kirjaprojektistani, mutta lähinnä kuuntelen ystävääni puhuttuani jo molemmilla automatkoilla niin paljon. Lähdemme takaisin Sibeliustalolle noin kymmentä vaille neljä, haemme lippumme ja päätämme kävellä hieman pidemmän lenkin satamassa. Löydämme upean puiston, jossa olisi mahtava kuvata seuraavana päivänä ja päätämme kiertää takaisin coniin metsän ympäri. Metsä osoittautuu luultua suuremmaksi ja huomamme 16:34 olevamme täysin eksyksissä, emmekä tiedä kauanko meillä menee kävellä Sibeliustalolle. Olemme suunnitelleet menevämme 17:30 alkaviin avajaisiin ja haluamme olla paikalla ajoissa, jotta saamme hyvät paikat.
   Löydämme itsemme onnellisesti istumasta Sibeliustalon pääsalissa ehkä viidennellä rivillä alimmassa kerroksessa, hyvin keskellä ja hyvällä paikalla. Kaivan kameran esille ja valmistaudun kuvaamaan avajaisia. Salissa leijuu savua, jolla ei ole kuitenkaan savun hajua. Valot sammuvat ja avajaiset alkavat. Desuconin DesuTV:n juontajat astuvat lavalle, jota seuraa kova hurraus ja aplodeja. He kertovat tämän olevan jo viides vuosi, kun Desucon järjestetään ja sen kunniaksi pääjärjestäjä ja alkuperäisen idean heittänyt henkilö tiputetaan vaijerien varassa alas katosta. Tai ei häntä tiputettu, kyllä hän ihan siististi sieltä alas laskeutui. Silloin minulle selviää savun syy. Lava on täynnä savua, kun mies laskeutuu hitaasti mutta varmasti valokeilassa alas. Hän pitää pienoisen puheen ja toivottaa sitten paikalle tervetulleeksi Desun kunniavieraan Tomoki Kyoodan ja tämän tulkin. Välillä minua ihan säälittää tulkin puolesta, koska herra Kyooda puhuu pitkään ja usein nopeasti. Nuori nainen pyytää herra Kyoodaa toistamaan useita kertoja, mutta avajaiset eivät mene yliajalle. Mikä jäi hyvin mieleen, oli se, kun herra Kyooda sanoi, että olisi itsekin halunnut laskeutua alas katosta vaijerilla. Hän myös kertoi, että haluaisi tavata meidät kaikki tilaisuuksissaan (se vaan ei taida olla Desuconin tiloissa mahdollista kuin Pääsalissa).

   Kunniavieras ja tulkki poistuvat, paikalle tulee takaisin DesuTV:n juontajat, jotka esittelevät iltabileiden Dj:t ja pyytävät myös Desu Royalen järjestäjän kertomaan tästä vaihtoehtoisesta iltaohjelmasta. Se vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta valitettavasti meillä on jo sovitut takaisintuloajat – ja ainakin minä olen niin väsynyt, etten jaksaisi valvoa koko lauantai-sunnuntai välistä yötä Sibeliustalossa. Ja mitä olisivatkaan avajaiset ilman ParaPara-esitystä? Minun on pakko myöntää, että tämä ParaPara-ryhmä esiintyi hyvin yhteen, olen nähnyt karumpiakin yrityksiä, joissa joku loisti ja joku toinen oli aivan kamala, jääden jalkoihin tai unohtaen askeleet, rytmin... En itse osaa tanssia ParaParaa, että en ole paras henkilö valittamaan näistä asioista, koska en tiedä kuinka haastavaa se on. Mutta se vain pistää silmiin -.-
   Lähdemme hyvinkin ensimmäisten joukossa pois tilaisuudesta ja suuntaamme kongressisiipeen. Etsimme oikeaa huonetta ja päädymme Koivun edustalle. Sisällä vaikuttaa täydeltä, ison pöydän ääressä ei ole tilaa, mutta siellä on vielä kolme vapaata tuolia sivupöydällä. Menemme ystäväni kanssa sivupöydälle ja odotamme, että Kulmahammas-työpaja alkaa. Paikalle soljuu väkeä vielä hieman aloituksenkin jälkeen, mutta piskuinen tila on hetkessä täynnä. Ohjelman vetäjä esittäytyy ja alkaa kertoa muovista, jota käytämme seuraavaksi. Tämä muovi on käytännössä aika simppeliä työstettävää – sitä tarvitaan vain vähän ja se laitetaan kiehuvaan veteen, jotta sitä voi alkaa muotoilla. Harmillista on se, että se kovettuu nopeasti, varsinkin kun vesi ei ole enää sata asteista. Aluksi sitä pystyy työstämään pidempään, parikin minuuttia, mutta sitten se alkaa kovettua. Hampaiden teossa pitäisi ensin muodostaa itselleen toimintasuunnitelma ja vasta sitten koettaa muotoilla niitä muovista. Onneksi tätä muovia voi uusiokäyttää lukuisia kertoja, eikä siitä irtoa kemikaaleja suuhun (emme kai me muuten olisi koettaneet muotoilla sitä suuhumme?). Työpajassa sain maistaa kiehuvan veden ja muovin lisäksi sitä, kuinka spontaania tutustuminen coneissa parhaimmillaan on. Jos viikonloppu olisi tuntunut menneen hukkaan tai ystäväni ei olisi pitänyt ensimmäisestä päivästään, olisinpahan ainakin kerran saanut muistella jotain hetkeä hymyllä.
   Seison jonottamassa kuumaa vettä, mutta samaan aikaan kehaisen edellä olijaani siitä, kuinka hyvältä hänen tekemät hampaansa näyttävät jo. Hän sanoo, että minun pitäisi nähdä erään hänen ystävänsä tekemät hampaat, hän kutsuu ystäväänsä ja pääsen kyselemään häneltä, kuinka hampaiden teko onnistuu parhaiten. Hän neuvoo minulle pari niksiä ja onnistunkin niiden avulla saamaan kitalakeen tulevan lenkin ja toisen kulmahampaan kuntoon. Vieressämme sivupöydällä istuivat kaksi shamaania, molemmilla erittäin ihanat asut ja molemmat kauniita muutenkin. He huomaavat kerran heidät ohittaessani kaulassani roikkuneen Thorinin avaimen, osoittavat minua ja sanovat;
   ”Sillä on avain.”
   ”Mitä se avaa?” toinen kysyy.
   ”Se avaa salaisen oven”, vastaan pitäen Thorinin roolia yllä asun puuttumisesta huolimatta.
   ”Viedään se siltä”, kysymyksen esittänyt sarvekas shamaani sanoo toiselle äänekkäästi kuiskaten. Vedän avaimen käsieni väliin ja pudistan muka kauhuissani päätäni.
    ”Ei saa tai en pääse kerran tuhannessa vuodessa kotiin”, sanon heille leikilläni.
    ”Me kyllä palautetaan se sitten seuraavan tuhannen vuoden kuluttua”, he lupaavat. Lapsenmielisyys on sallittua ;)
   Lähdemme kesken työpajan, koska ensinnäkin ystäväni vain katseli kuinka koetin turhautuneesti pitkillä tappajan kynsilläni saada kulmahampaita muotoutumaan ja toisekseen, koska ajattelimme mennä Speedmeetingiin tapaamaan ihmisiä. Kun tulemme ulos kongressisiivestä, kiipeämme portaita toiselle tasolle ja jäämme hetkeksi katselemaan allamme avautuvaa näkyä värikkäästä joukosta, ja tietenkin katselemme myös ulos lämpimään iltaan. Opetan ystävälleni kaikki hahmot, jotka tunnistan ja ihailemme loppuja, joita en tunnista. Kysyn siellä, mitä hän on pitänyt ensimmäisestä päivästään ja hän oli oikein mielissään. Huomisen asun ylle pukemissuunnitelmat eivät ole muuttuneet. Huomaamme, että Speedmeetingissä onkin aikuispainotteinen osallistujajoukko, emmekä siis ota osaa siihen. Käymme nopeasti katsomassa, mitä kaikkea kirpputorilla on tarjolla, mutta emme pääse lähellekään pöytää ostaaksemme sieltä jotain ja niinpä päädymme lähtemään ulos. Ulkona heti ovella bongaan Frodoksi pukeutuneen henkilön ja meinaan säikäyttää poloisen hengiltä fangirl-hyökkäyksellä (ihmiset, sääntö 1. Älä säikäytä kuvattavaa hengiltä ja sääntö 2. Muista kysyä lupa). Opin näemmä edelleen kantapään kautta...
   Nolostuneen tapauksesta, luikin ystäväni kanssa hieman kauemmas Sibeliustalosta ja päädymme tutkimaan metsikköä, jonka olimme aikaisemmin päivällä kiertäneet ympäri. Pyydämme kyydin tulemaan hakemaan meitä jo tuntia aiemmin kuin olimme sopineet ja tiedämme, että meillä on hyvin aikaa tutkia ympäristöä. Metsä vaikuttaa kerta kaikkiaan satumaiselta ja kuljemme aina vain syvemmälle ja syvemmälle, kunnes palaamme melkein tunnin kuluttua Sibeliustaloa vastapäätä istuskelemaan penkille ja katselemaan kuinka Loki rullailee potkulaudalla edestakaisin Sibeliustalon edustalla. Tähän oli ilmeisesti syy, mutta se näytti kaukaa katsottuna niin suloiselta, että hetkeksi hahmostaan irrottautunut henkilö olisi voinut keksiä potkulautatempauksen vain huvittaakseen muita kanssa cossaajia. Automatkalla kerromme ystäväni äidille selonteon tästä päivästä ja hän kysyy, mitä ystäväni on pitänyt. Tiedän onnistuneeni cosplaymentorina jo ensimmäisen päivän jälkeen ja seuraavat päivät olisivat vain palkintoa hyvästä pohjasta.

 
Lauantai

Herään tuntia aikaisemmin kuin milloin olemme aikeissa lähteä. Ajattelen, että partaan menee taas kauan, mutta saan pienen leukatupsuni valmiiksi puolessa tunnissa ja meikkaamiseenkin jää aikaa. Ystäväni pikkusisko katso kummastuneena alakerrasta ilmestynyttä mekkoon pukeutunutta parrakasta mustahiuksista tyttöä, joka unohti ripsarin ylös. Ystäväni äiti heittää heti Conchita vitsin minusta, vaikka kohteliaisuushan se on jos kutsutaan Kuningattareksi. Tuhdin aamiaisen jälkeen lähdemme takaisin Sibeliustalolle ja ystäväni pikkusisko tulee mukaamme kuvausavuksi. Ystävälleni sopi Dr.Whosta tutun Claran asu, jonka hän oli koonnut yhdessä äitinsä kanssa ja jossa oli lisämausteena jopa Sonic Srewdriver (sori jos kirjoitin sen väärin, en osaa kirjoittaa sitä oikein vaikka sarjaa välillä katsonkin ^^). Hänestä asussa oli mukava olla, mutta minä tunsin itseni kamalan epämukavaksi, koska
1.      En pidä naishahmojen esittämisestä
2.      Minulla ei ollut koko partaa vain leukaparta
3.      Asu ei ollut virallinen fem!Thorinin asu. Ainoat asiat, jotka tuntuivat asussa mukavilta,
olivat peruukki ja uudet korkokenkäni. En tuntenut itseäni itsevarmaksi, mutta jännitystä tunsin sitäkin enemmän ja vatsani oli täyttynyt perhosista ennen kuin edes näimme Sibeliustalon. Saavuimme sinne jo 9:10 ja tiesimme, etteivät kirpputori tai myyntipöytäsali ole auki ennen kello kymmentä. Näytämme ystäväni johdolla hänen äidilleen paikkoja, joissa haluaisimme että hän kuvaa meitä ja me otamme lukuisia kuvia, joista oikeastaan vasta sillalla otetut kuvat onnistuvat mielestäni parhaiten. Hänen äitinsäkin on huvittunut siitä, kuinka satamassa kulkeneet tai istuskelleet ihmiset kääntyvät katsomaan lähinnä minua kummastuneina ja oudoksuen. Pidin asustani ehkä vain siksi, että pääsin olemaan jälleen katseiden vangitsija, kuten ystäväni kuvasi meitä illalla äidilleen. Tämä asu keräsi erityisen paljon katseita – parta ja mekko taitavat olla suurelle ja hieman vanhemmalle yleisölle vieras yhdistelmä. Desuconin lehtisessä lukee osuvasti heilua ihmisten ilmoilla mummoja säikyttelemässä (liittyen kylläkin asejäljitelmiin), mutta minulle kävi niin, että mitä vanhempi mies sitä varmemmin kääntyy hämmentyneenä katsomaan parrakasta naista. Minun mielestäni Tampereella ei ole enää niin paljon perään katselua tai huutelua, jos on cossissa, koska siellä on ollut kuitenkin Tracon tähän mennessä jo kahdeksan kertaa ja siihen päälle Tampere Kuplii, niin ihmiset ovat ehkä oppineet jo ymmärtämään tämän liittyvän johonkin – tai sitten tamperelaiset ovat lahtelaisia avoimempia (sori kaikki lahtelaiset, voin olla pahasti väärässä).
   Ystäväni saa pian huomata, ettei poseraaminen ole niin helppoa. Hän ei ole miettinyt valmiita poseerauksia, joten hänen kanssaan menee useampi tovi kuvatessamme eri paikoissa. Mutta minun on pakko sanoa, että hänenkin paras kuvansa on meidän yhteiskuvamme sillalla. Jos silta olisi ollut Desuconin alueella, olisimme toimineet vasten sääntöjä – kulkuväyliä ei saa tukkia. No, onneksi ne hölkkääjät eivät tienneet että valokuvasimme paraikaa sillalla, vaan he jolkottelivat sillan yli niin kuin sata kertaa ennenkin. Jotkut mummelit jäävät kyllä hetkeksi seisoskelemaan sillan toiseen päähän ja odottavat, että tulemme pois sillalta. Kävelemme jälleen sataman poikki ja saamme uudelleen katselmuksia miehiltä, jotka istuvat aamuaan kahvilan edessä. Ystäväni pikkusisko kyselee edelleen, miksi minulla on parta ja silti meikkiä sekä mekko. Yritän selittää sen kuuluvan harrastukseeni, mutta mitäpä tuollainen pieni, koulun aloittanut, perinteikäs prinsessa ymmärtää parran mukavuudesta?

   Kello ei ole vielä kymmenen, kun saavumme Sibeliustalolle. Menemme ensimmäisenä viemään laukkumme narikkaan ja pakkaamme pienempään laukkuun kaiken tarvittavan – rahat, juomapullon, silmälasit, kännykän ja kameran. Narikkaan jää Smaug ja parrantekovälineet. Käymme infopisteessä kysymässä, onko täälläkin paikkanumerot cosplay esityksissä ja koska niitä voi pyytää. Saamme paikkalippumme ensimmäiselle parvelle parhaille paikoille, joissa istumme koko conin aikana. Sujautamme pienet lippuset ystäväni vyöllä olleeseen entiseen kamerakoteloon ja kysymme vielä, koska taidekuja ja myyntipöytäsali aukeavat. Infossa ollut nainen ilmoittaa myyntipöytäsalin auenneen juuri hetki sitten ja taidekujan aukeavan tunnin kuluttua. Lähdemme siis ensimmäisenä myyntipöytäsaliin. Oletinkin, että siellä olisi ruuhkaa, mutta en uskonut sen olevan ihan tupaten täynnä! Myyntipöytäsalissa taisi olla painorajoituksena alle tuhat henkilöä, mutta kuitenkin alle se määrä mitä koko conissa oli – hupsis, paikalla taisivat olla jotakuinkin puolet koko ihmisjoukosta. Kaikki halusivat olla paikalla heti sen auettua ja sen kyllä huomasi. Kulkeminen oli vaikeaa, eikä välillä päässyt laisinkaan eteenpäin, pöydille ei nähnyt – mutta sellaistahan se on yleensäkin myyntipöytäsaleissa. Eli pieni tila, jossa paljon ihmisiä, tavaraa, pöytiä ja proppeja. Toisinaan saa väistellä kääntyvien ihmisten aseita, jos he eivät ole muistaneet jättää niitä narikkaan. Kierrämme paikan ympäri, jotta onnistun edes jotenkin näyttämään ystävälleni, mitä kaikkea täällä on mahdollista ostaa, mutta emme vielä osta mitään.
   Palaamme alas ja sanon ystävälleni, että haluan tehdä partani loppuun. Leukaparta tuntuu ahdistavalta, haluan aina pitää isompaa partaa, johon kuuluvat myös viikset tai se kiertää kokonaan suun ympäri. En tiedä mistä se johtuu, mutta se vain tuntuu mukavammalta. Ehkä uskon, ettei moni tunnista minua silloin ja sehän sopii minulle. Käymme hakemassa narikasta parrantekovälineet ja lukkiudumme inva-vessaan huomattuamme, että naisten vessassa on vaikea alkaa tehdä partaa. Emme silloin vielä tienneet, että täällä on myös pukuhuoneita, mutta lupaan ystävälleni, ettei tässä mene kauan. Sanon hänelle myös, että tällaisessa tapahtumassa on jokseenkin normaalia, että useampi henkilö lukkiutuu samaan inva-vessaan. Kiirehdin parran kanssa ja saan sen valmiiksi vartissa. Lavuaari näyttää allani kammottavalta, se on pienten mustien parranpalasten peitossa ja suussani on jokusia muovikarvoja. Pesen lavuaarin huolella ja ihastelen partaani hetken, ennen kuin palaamme käytävään. Olo muuttuu kotoisammaksi, vaikkei asu saisikaan minua pitämään itseäni mitenkään erikoisen hienona.
   Lähdemme seuraavana tutustumaan Taidekujaan, jonka löytäminen ei ollut vaikeaa ison kankaan ansiosta, jossa luki TAIDEKUJA. Siellä on paljon tungosta, koska pöydät on asetettu kapeaan käytävään ja yksi kolmasosa kulkee pöytien viertä toiseen suuntaan, toiset toiseen ja kolmannet koettavat päästä keskeltä läpi. Vaikka asumme eivät ole leveät, meille tulee ongelmia kulkea mihinkään suuntaan. Pöydille näkee toki hieman paremmin kuin myyntipöytäsalissa, mutta emme osta vielä mitään. Onnistumme kulkemaan taidekujan läpi ja päätämme lähteä tappamaan aikaa myyntipöytäsaliin. Siellä saan ensimmäisen halin ja saan selittää ystävälleni yllättävien halien kuuluvan conihenkeen. Desuconissa en kyllä saanut pahemmin haleja ja minua ihmetyttääkin nyt myöhemmin kuinka paljon haleja keräsin Tampereella yhden päivän aikana. Osumme figureja myyvän miehen kojun eteen katselemaan Doctor Who tavaroita ja tämä mies osoittautuu viikonloppuni parhaaksi tuttavaksi. Hän puhuu meille englantia ja minusta huvittavinta on, kun hän kysyy:
    ”How may I serve you, bearded lady?” Hän tunnistaa minut Thorinin naisversioksi ja olen kuin onneni kukkuloilla tästä. Puhumme pitkään englanniksi ja yllätyn siitä, että osaan ylipäätään vastata hänen kysymyksiinsä ja että ymmärrän täysin hänen vastauksensa. Puhumme Hobitista ja kolmannesta elokuvasta. Ystäväni keskittyy ostosten tekoon, kun taas minä hieron mieluummin ystävyyssuhdetta tämän miehen kanssa. Hän on ihanan avoin ja mukava, lupaan tulla toistekin ja lähdemme ystäväni tehtyä ostoksensa kohti narikkaa, jonne heitämme ostokset. Edelleenkään ohjelmassa ei ole mitään mieltä kutkuttavaa ja päätämme mennä satamaan kävelylle. Jalat ovat haavoilla tuon kävelyn jälkeen ja joudumme tutustumaan ensiapuun. Se vaikuttaa kamalan viralliselta, kun kysytään nimi, ikä ja mistä haavat tulivat. Olen kamalan vaivautunut kun nuori mies paikkaa kantapäässäni ollutta pientä haavaa ja koetan pitää korkokenkääni poissa hänen tieltään. Toiset kengät ovat kyllä kova sana seuraavassa conissa... tuumin lonksuttaessani pois ensiavusta.
   Lähdemme syömään ja kauempana Sibeliustalosta saan osakseni entistä enemmän katseita. Pari miestä kääntyy useasti katsomaan, mitä olivat juuri nähneet. En onneksi aiheuta auto-onnettomuutta seisoessani liikennevaloissa ja koettaessani esittää, etten huomaa ihmisten reaktioita. Ruokapaikkakin on niin kaukana, että tarjoilijan on vaikea olla tosissaan ottaessaan minua sisään. Saan onneksi ruokaa, mutta yli puoli lautasellista jää syömättä tulisuuden ja sottaisuuden takia. Parta on ikävä kaveri ruokaillessa. Vinkki parrakkaille ja / viiksekkäille cossaajille, joidenka parta on kiinnitetty vesiliukoisella liimalla ja se on jollain tavalla tiellä – rapsuttakaa viikset pois ruokailun ajaksi – syöminen helpottuu kummasti.
    Löydän Desuconista vanhan ystäväni, jonka kanssa kiertelemme kirpputorilla, teemme ostoksia taidekujalla ja myyntipöytäsalissa, kuljeksimme ulkona ja vain juttelemme niitä näitä. Conissani tulee eteen hetki, jota en oikeastaan osannut odottaa ja joka sanoinkuvailemattoman paljon pelottaa minua (ja joka saa adrenaliinin sekä pelkotilan laukeamaan lievissä määrin myös kirjoittaessani). Kupliilla tapaamani Thorin ja Smaug ovat täällä. Minulla on tilaisuus mennä puhumaan heille, mutta jänistän kamalasti sosiaalistumistavoitteestani huolimatta. Jänistäminen johtuu toki häpeästä, koska en edelleenkään pidä asustani. En enää edes ymmärrä, mitä hienoa luulin näkeväni femissä. Vanha ystäväni ottaa minua kädestä kiinni ja lähtee raahaamaan Thorinin ja Smaugin perään, mutta lopulta pääsen irti ja kokoan kaiken rohkeuteni. Saavutan Smaugin helposti, tökkään häntä kyynerpäällä ja sanon virnistäen:
    ”Kato, mullakin on turkista!” Kaksikko tunnistaa minut heti ja siitä alkaa iloinen tervehtiminen ja halailu. Selitän odottaneeni hetkeä tavata heidät uudelleen ja ehkä tutustua paremmin, ainakin tulla juttelemaan. Thorin ottaa minua käsivarsistani kiinni ja sanoo viikonloppuni parhaan kehun:
    ”Siinä on kaunis nainen!” Menee vain muutama sekunti ja hän sanoo ”Otetaan yhteiskuva!” Järjestäydymme nopeasti yhteiskuvaan, viskaan kameran ystävilleni ja räpsivät meistä kuvia.
Olen niin iloinen nähdessäni heidät uudelleen, että kysyn, saisimmeko liittyä heidän seuraansa. Liitymme hieman myöhemmin heidän seuraansa, mutta olen onnellinen kahdesta syystä että liitymme. Ensinnäkin, pääsen paremmin tutustumaan heihin ja kuulemaan Traconiin saapuvasta Hobitti cossausryhmästä (joille on nyt siis luvassa paikka, mikäli Tracon antoi minun käsittää oikein että saan järjestää Hobitti-miitin). Toisekseen, olemme mukavasti ulkona lasiterassin alla läheisessä kahvilassa, kun desusään sadekuuro yllättää coniväen ja kaikki muut 2500 ihmistä ahtautuvat sisälle. Aika kuluu kuin siivillä ja huomaamme vasta kymmentä vaille neljä, että Cosplay kilpailut alkavat ihan pian. Mukavan tunnin jälkeen meidän tiemme eroavat, mutta toivon tosissani tapaavani heidät uudelleen Traconissa.
   Etsimme paikkojamme ensimmäisellä parvella ja joudumme kysymään eräältä prinsessalta, mistä paikkanumerot voi nähdä. Ensimmäistä kertaa joudun itse yllätyksen kohteeksi siitä, että joku mies on pukeutunut vakuuttavasti naiseksi ja vain hänen äänensä paljastaa meille hänen olevan mies. Hän neuvoo meitä ja loppu viimein ystäväni istuu hänen vieressään. Cosplayestiykset ovat ehdottomia ohjelmia, jotka on näytettävä aloittelevalle cosplayerille. Se sisältää surua, naurua, pukuloistoa ja toisinaan valitettavasti myös epäonnistumisia asujen kanssa. Upeakin asu voi hajota sekunneissa tai vain poseeratessa yleisölle, hupaisaksikin suunniteltu esitys voi muuttua murheeksi jos yleisöä ei saada mukaan ja hyvinkin suunniteltu esitys voi mennä myttyyn jos asu ei tuo hahmoa mieleen. Fem!Doctor Eleventh astelee sisälle juontamaan ohjelman ja menee hetki, ennen kuin hän saa säädettyä oikean kielen mikrofooniinsa. Juontaja on hyvä ja miettinyt oman pikku shownsa huolella. Hattukin vaihtuu jokaisen esiintyjän kohdalla.
   Ensimmäisen esiintyjän asu on hieno, mutta esitys on hieman vaikeaselkoinen. Seuraavana lavalle astuva henkilö ei voi olla mitään muuta kuin voittaja. Voittajasta ei ollut epäilystäkään Euro Cosplayn-karsinnoissa, sillä voittajan esitys oli upea – musiikki, video, liikkeet lavalla, asu ja omistautuminen olivat täydellisiä ja ne loivat vahvan kokonaisuuden. Yleisö oli täysin mukana ja kyyneleitäkin tirauteltiin koskettavasta esityksestä. Voittaja sai heti esityksensä jälkeen valtaisat aplodit ja salamavalot räiskyivät. Hän oli ehdottomasti paras. Muutkin olivat hyviä ja niissä onnistuttiin, mutta yleisö ei ollut aivan niin täysillä mukana. Kun toiseksi ja kolmanneksi tulleetkin olivat hyviä, jäivät sen sijaan loput esiintyjät selvästi heidän taakseen. Joko asu, esitys tai haettu tunnelma eivät osuneet kohdilleen – eivätkä ne saaneet yleisöä mukaansa. Viimeisenä esiintyi uusien ystävieni tuttava, joka oli pukeutunut lady Galadrieliksi LOTR musikaalista, ja on myönnettävä, että hän näytti kauniilta ja toi kunniaa Galadrielille. Esitys ja asu ovat niinkin hyvät, että hän tulee toiseksi.
Vasemmalta oikealle; toinen, voittaja ja kolmas
   Kun tuomarit lähtevä miettimään voittajaa, sisälle astelevat Hall Cosplay-kilpailun väki, joihin kuuluu Desuconin työntekijöiden bongaamia upeita asuja. Ja nämä asut ovat todellakin upeita ja voittajaa on vaikea arvioida. Lavalla nähdään jokaisen esiintyjän suurin painajainen, kun asu alkaa hajota kesken poseeraamisen ja esiintyjä joutuu keräämään osia sieltä täältä kuultuaan ensimmäisten huutavan yleisöstä asun hajonneen. Voittajaksi selviytyy tämä upea asu yksityiskohtien, hahmouskollisuuden ja materiaalivalintojen ansiosta.
Purkaudumme pihalle ja lähdemme valokuvaamaan muita cossaajia, koska kaascosplayssa oli täyttä. Ystäväni saa hieman ennen kyytimme saapumista maistaa coniväsymystä kymmenen tunnin päivän jälkeen. Ilta ystäväni kotona on täynnä kaikenlaisia tunteita, mutta mikään ei latista hyvää mieltäni. Lataamme kuvia heti kotiin päästyämme heidän koneelleen ja valitsemme muutamia nettiin meneviä. Ystäväni tilapäivitys saa meidät nauramaan ”* * on ernu henkilön Anniin kanssa paikassa Lahti, Sibeliustalo” (ja kuvana yhteiskuvamme). Päätän illalla, että haluan olla mahdollisimman miehekäs huomenna, koska naisekkuus ei sovi minulle. Yllätyn ystäväni innosta kasata itselleen yhdessä illassa Dr. Who Tenth:in asu. Tiedän toden teolla onnistuneeni perehdyttämään ystäväni cosplayhin, kun hän haluaa jo tehdä toisen asun seuraavaa päivää varten. Ja olen iloinen siitä, että hän tajusi itsekin, kuinka mukavaa on olla asussa.
 
Sunnuntai
Desuconin viimeinen päivä! Ja uusi asu päälle. Partaan menee vaihteeksi koko tunti, mutta avatessani mustat hiukset ja vetäessäni miehekkäämmän varustuksen päälleni, tunnen oloni paljon kotoisammaksi. Viihdyn ystäväni isän paidassa ja saan sen heiltä omakseni päivän päätteeksi. Päivä alkaa Sibeliustalolla samantapaisesti kuin edeltävä – käymme kuvaamassa asujamme metsikössä ja sitten menemme ostoksille. Teen enää muutamia ostoksia, mutta nyt pääsemme taidekujallekin ostamaan jotain. Ja viimein! Sielläkin on Hobitti-aiheista taidetta. Sunnuntai on hyvin lyhyt, koska joudun lähtemään jo kolmelta.
    Olemme ystäviemme kanssa, valokuvaamme ja kiertelemme siellä täällä. Haemme liput Cosplay-esitykseen ja meille tehdään kenkienvalmistusgallup. Hävettää ihan, etteivät kenkäni kuulu tähän kyseiseen pikacossiini, mutta kerron kaiken, mitä kysyjämme haluaa tietää. Selitän luultavasti aika paljon, koska suhtaudun cosplayhin analysoivasti ja mitä jonkin valmistamiseen tulee, pohdin sitä tarkkaan. Olisi todella hienoa, jos voisi ottaa osaa kenkienvalmistuspajaan – mutta siihen tarvitaan isot tilat. Gallupin jälkeen suuntaamme esityskisaan katsomaan hauskoja esityksiä, joita pienet porukat tai yksittäiset esiintyjät ovat suunnitelleet. Tämä juontaja ei ole niin hauska kuin edellispäivän cosplaykisan juontaja, mutta pointit tulivat silti selväksi. Jälleen kerran voittajasta ei ole mitään epäilystä, vaikken saanutkaan kuvia tai ollut päättäjäisissä kuulemassa voittajaa. Unohdin näet kameran narikkaan. Mutta tämä Dugtrio porukka saa yleisön nauramaan itsensä kipeäksi olivat he Pokémon faneja tai eivät, mutta kaikki nauravat. Vaihteeksi muiden kilpailijoiden ongelma oli se, etteivät he saaneet yleisöä yhtä hyvin mukaan.
   Aikaa jää enää yhdelle yllättävälle kohtaamiselle esityskilpailun jälkeen. Istumme kaikessa rauhassa syömässä kaikkine laukkuinemme ja katseet ovat kohdistuneet lattiaan. Olen rapsuttanut jo viikseni pois, jotta voin kerrankin syödä kunnolla conissa. Ruokailuhetki katkeaa, kun tumma hahmo lähestyy laukkujamme ja pysähtyy niiden eteen. Olen hämilläni ja katson ylöspäin – jalkaa, jalkaa.. nyt se vaihtui keskiruumiiksi... valkoiset kasvot? Edessämme seisoo suurikokoinen Slenderman, joka ojentaa minulle kohteliaasti kättään. Tartun siihen ja puristamme kättä. Hän kääntyy hitaasti ystäväni puoleen ja hekin kättelevät. Kohta Slenderman tekee eleen, joka tarkoittaa conikielellä halataan. Nousen pystyyn, kurkottaudun oikein, jotta voin halata tätä pitkää henkilöä. Ystäväni tekee samoin. Slenderman kumartaa kiitoksena ja lähtee pois luotamme. Ruokailuhetki jatkuu hämmentyneenä.
    Päivä tuntuu päättyvän ennen kuin se alkoikaan, käyn heittämässä englantilaiselle herrasmiehelle hyvästit myyntipöytäsalissa ja lähdemme pois Sibeliustalolta. Minua harmittaa, että viimeinen päivä meni hyvin nopeasti, enkä ehtinyt oikeastaan tehdä mitään erityistä. Ystäväni saama hahmoflowtila on hyvä uutinen ja päätös siitä, että tulemme ensivuonnakin toinen iloinen asia. Kotiin lähteminen harmittaa jokaisen conin jälkeen. Ehkä vielä joskus pääsen sellaiseen coniin, joka on viikon... Junassa istun yksin ikkunan vieressä, minun lippuni on jo tarkistettu ja tiedän junan lähtevän Tampereelle raiteelta viisi (en kyllä oikeasti muista sitä enää), viereeni istuu nuori mies ja hänen tuttavanaisensa. He juttelevat lähes puolituntia tunnin matkasta taukoamatta ja sitten he alkavat miettiä, miltä raiteelta Tampereen juna lähtee. Olen ollut koko sen ajan hiljaa, mutta käännyn nyt heidän puoleensa ja sanon heleällä naisäänellä "Se lähtee raiteelta viisi." He kiittävät hyvin hämmentyneen näköisinä ja ovat hiljaa koko loppumatkan. Mitä? Eivätkö kaikki tiedäkään vielä cosplaysta?
 
Siinä oli nyt aikas pähkinän kuoressa koko Desuconini. Kun nyt olette nähneet kuinka pitkä tämä on, tiedätte myös toisen syyn sille, miksei tätä julkaistu heti seuraavana päivänä Desuconin loppumisen jälkeen. Tracon on tulossa ja valmistelut ovat vauhdissa. Olen jopa perehdyttänyt tässä välissä kaksi pikkuista hobittia, jotka odottavat myös innolla ensimmäistä vuottaan. Tehdään Tracon 9:stä yhtä ikimuistoinen kuin tästä Desusta ;)
Tässä vielä joitain kuvia sieltä täältä Desuconista;




 
Euro Cosplay-karsintojen osanottajat

Hall Cosplayn osanottajat


Ystäväni sunnuntaina

Minä sunnuntaina
Frodo, jonka säikäytin hengiltä

 
 
 
 

Tuesday, 3 June 2014

Desucon lähestyy

Apua. Tajusin juuri, että tuossa pöydällä nököttää kaksi lippua Desuconiin - Desucon alkaa siis jo kolmen päivän päästä. Se lähestyy kovaa vauhtia ja onnekkaana 2500 muun joukossa sain liput tapahtumaan. Tähän coniin (kuumuuden ja työpajojen takia) pukeudun luultavimmin fem!Thorinin asuun :) Desuconin täytyy olla suosittu, koska en ole koskaan ollut sellaisessa lippujenostoryntäyksessä.

Kaikki oli valmisteltu, kone ja kännykkä molemmat kirjautuneena sisälle samalla tililläni. Viisi minuuttia aikaa, että lipunmyynti aukeaa, äiti liikkuu edes takaisin huoneiden välillä vaikka pyydän häntä odottamaan, että saamme ostettua liput. Kello lyö tasan ja alan täyttää kovalla kyydillä tietojani. Painan ”kaksi lippua, postitse” kohtaan ruksin ja lähetän tiedot. Palvelin kaatuu. Päivitän sivun 15 kertaa, ennen kuin minulle ilmoitetaan, että kaikki postitse lähetettävät liput ovat loppu.
   No, vaihdan lipputyyppiä, säästänhän tässä sen viisi euroa pockyrahaa. Kello on kohta viisi yli tasan ja palvelin on kaatunut ainakin 30 ellei jo 50 kertaa, ennen kuin pääsen läpi 11 minuuttia yli tasan. Saan liput ja tulostan ne äkkiä itselleni. Ilmoitan ystävälleni, että olemme onnekkaita lippujen omistajia ja kysyn toiselta ystävältäni, saiko hän lipun? Puoleen mennessä kaikki liput olivat loppu ja hän oli koettanut ostaa lippua vasta 35 minuuttia yli. En ole koskaan nähnyt tai koettanut selviytyä moisesta lippujenostotappelusta netissä puolen tunnin aikana! 2500 lippua hävisi suunnattoman nopeasti! Viimeksi kun olin lippujenostotappelussa Hobitti II:n ensi-iltaan netissä, sain hyvät paikat viidelle vielä 45 minuuttia lipunmyynnin avautumisen jälkeen, eikä palvelin kaatunut kuin ehkä 6 kertaa.
   Sitten kun liput on hankittu, katsotaan ohjelmakarttaa. Toistaiseksi se näyttää minusta varsin ankealta, vaikka onkin hyvin täysi. Se näyttää minun kiinnostuksiini nähden ankealta ja kun katsoin sitä uudelleen tänään, en löytänyt yhtä ohjelmaa, jonne haluaisin ehdottomasti päästä. Toisaalta, löysin nyt muutamia uusia tapahtumia, jonne olisi mukava mennä ihan mielenkiinnosta. Taidekuja vaikuttaa pirun hyvältä, mutta harmikseni olen säästämässä rahaa enkä siis saa ihan kaikkea mitä sieltä voisin haluta. Juttuseuraa saan varmaan, kuten viimevuonna Traconissa.
   Ystäväni on ensimmäistä vuotta conissa, joten on hieman vaikea suunnitella minne tapahtumiin menisimme siellä. Olen ehdotellut toki kaikenlaista, mutta painotan edelleen cosplaypainotteisia tapahtumia ja aloitan työpajailun, koska asuni sallii sen viimein.  Tämä on jo kolmas cosplayvuoteni, mutta ensimmäinen kerta Desussa. Ensimmäisenä minun pitää siis tottua paikkaan ja käytäntöihin, mutta samalla myös opettaa aloittelevaa cossaaja. Tänä vuonna luvassa onkin peräti neljän uuden cossaajan perehdytys cossaajan arkeen ja coneihin. Desuconissa minun tarvitsee onneksi opettaa vain yhtä, ikäistäni tyttöä, koska en siis todella tiedä mitä Desussa on, millainen se on paikkana ja kuinka väljä/ahdas, millaisia kuvauspaikkoja ympäristö tarjoaa tai missä voi syödä. Kolmepäiväisestä conista tulee varmasti mielenkiintoinen ja opettavainen reissu. Ehkä tällä kertaa opettelen tutustumaan ihmisiin, koska monet ystävistäni eivät saaneet ryntäyksessä lippuja, eikä minulla siis ole pahemmin seuraa ennestään.


Mutta mikä muistuu mieleen? No se, että aikaa on kolme päivää ja asuni ei ole vamis. Itse mekko ja kengät, sekä peruukki ovat kunnossa ja vamiina tulemaan pakatuiksi, mutta turkispolero ja Smaug-pehmolelu ovat vielä pahasti kesken. Smaug on vasta kaavojen muodossa, polero pitää enää ommella. En tiedä miten aion ehtiä, mutta luultavasti nappaan aikaa siitä, että valvon niin myöhään kuin propin teko sujuu ja herään aikaisin aamulla, jotta aikaa olisi enemmän. Juuri silloin, kun ajattelin, että voin viimein nukkua rankan ensimmäisen lukiovuoden jälkeen kaikkina öinä vähintään 12 tuntia, nukun ehkä saman verran kuin koko kouluvuoden, eli noin 6-7 tuntia. -.- Conissa kyllä väsyttää. Mutta Desussa nähdään ;)

Thursday, 10 April 2014

Ensimmäinen cosplayvideoni

Minua jännitti kauan, mitä minua kuvannut henkilö saisi aikaan videoklipeillään. Nyt minua hävettää enemmän se ensimmäinen kohtaus, jonka tiesin menneen pieleen osaltani. En pidä selittelystä, mutta tähän sanoisin puolustukseksi, että sisällä oli paljon väkeä ja jouduin hidastamaan pyörähdystäni sen verran, että se meni pipareiksi. Videoltakin huomaatte, että läheltäni käveli juuri silloin eräs tuntematon henkilö, joka vaikeutti pyörähdystä. Ehkä ulkona olisi mennyt paremmin, mutta koska olen kokonaisuudessa tyytyväinen muihin kohtauksiin, minua ei niin paljon haittaa tuo ensimmäinen. Videoon löydät linkin lopusta ;)
   Ajattelin, että asiaa kannattaisi nyt valottaa hieman seikkaperäisemmin (saatan toistaa itseäni edeltävän postauksen lopusta, johtuen ihan siitä, että tämäkin tapahtui Kupliilla). Kaikki siis lähti siitä, että tuntia ennen Kupliin loppumista, minulta tultiin pyytämään yhteiskuvaa. Ensimmäinen yhteiskuvani oli melkein yhtä hermostuttava asia kuin ensimmäinen videopätkä. No, kumpikaan ei mennyt ihan putkeen, mutta sitä seuranneet videopätkät onnistuivat huomattavasti paremmin ja olen kiitollinen editoijalle siitä, että pyörähdyksestä jäi pahimmat mokat pois. Kun tämä kohtaus oli kuvattu, pyysin ystävältäni, että hän ojentaisi minulle kartan ja avaimen takaisin kun ojensin hänelle miekkaani (hänellä oli miekkakoteloni vyöllään). Kun henkilö, joka kuvasi nämä videon klipit huomasi myös kartan ja avaimen käsissäni, hän tokaisi jotakuinkin näin "sinullahan on siinä kaikki propit  mukana. Haluaisitko, että kuvattaisiin sinua niidenkin kanssa?"
(Proppi = lisäosa/yksityiskohta)
   Ja siitä se lähti. Menimme ulos, koska minulla oli kuuma viitassani ja koska siellä olisi parempi tausta kuvaamiseen, enkä voisi satuttaa ketään, jos huitoisin miekallani. Kuvaaja pyysi, että kulkisin kujaa pitkin lukien karttaani ihan eksyksissä. Ennen kuin aloimme kuvata, olimme huomanneet, että seinässä olevassa kyltissä luki osuvasti Seelanti. Päätimme punaisen langan johtavan kyltille, muuten koko homma oli improvisoitu. Minulla oli alkuperäisenä ideana, että menen kyltin luo ja sanon "aha, Seelanti. Uusi-Seelanti, eikös ne kuvaukset ollut siellä?", mutta olen itsekin samaa mieltä kuvaajan kanssa, että tämä äänetön ja sanaton versio, puhdas vahinko, oli parempi kuin ideani. Loput kohtaukset oli myös improttu, koska huomasin sen olevan paljon hauskempaa ja lopputulos yllättäisi minut, kun en osaisi odottaa mitään kaavamaista ja suunniteltua tulosta, josta voisin vain huomailla virheitä. Ja... Noista improistahan tuli ihan kivoja :) Seuraavalla kerralla ajattelin kyllä tanssia, tuli tehtyä sitä jo kadulla kavereiden kanssa.
   Kun kuvaukset oli tehty, kysyin ihan mielenkiinnosta, mihin kuvaaja aikoi käyttää videoklippejä. Hän kertoi kuvaavansa näissä cosplaytapahtumissa yleensäkin, ja siinä tuli sitten puhuttua hieman enemmän minun klipeistäni. Hän sanoi myös, että klippini saattaisivat päästä isohkoon rooliin. Heitin hänen kanssaan läppää siitä, miten niiden tarinaa kerrottaisiin videolla - en todellakaan uskonut, että hän toteuttaisi ne ideat!  Ja tässä sitä ollaan - kaikki kohtaukset pääsivät, niistä tuli kuusi lyhennettyä/nopeutettua pätkää. Ja mikä hauskinta; kun olin tullut kotiin ja kirjoittanut kuvaajalle, että voisitko kenties käyttää Kuplii tunnariani eli Icona Popin On a Roll kappaletta, ja hänhän käyttikin! Olen kiitollisuuden velassa, video on ihana jo ilman tietoa siitä, että se on ensimmäinen minun cosplay-urani aikana kuvattu. Kiitos Traveler281! Thorin kiittää ja kumartaa!

Thursday, 3 April 2014

C.O.S.P.L.A.Y.

Aloitetaan sitten sillä, että mitä cosplay on? En nyt ala koko historiaa tässä kerrata, Japanistahan se levisi muualle. Mutta kerron, mitä cosplay pitää pintariipaisuna sisällään omasta mielestäni. Eräänä iltana istuin lattialle vihkon kanssa, kirjoitin siihen ylhäältä alaspäin sanan cosplay ja jokaisen kirjaimen perään sanan, joka kuvaa cosplayta. Siitä syntyi tämän tekstin alkuperäisversio. (Tämä on aika pitkä, niin kuin luultavasti lähes kaikki postaukset tulevat olemaan, koska harrastan myös kirjojen kirjoittamista, eikä lyhentäminen kuulu sanavarastooni)

Minä näen cosplayn monen asian summana, enkä vain harrastuksena taikka elämäntapana, johon liittyy hahmoksi pukeutuminen. Myöskään asu ei ole ainoa asia, mikä kuuluu cosplayhin - toki se on tärkeä osa, mutta se ei muodosta yksinään koko cosplayn ideaa ja ydintä. Sitä ei voi kuvata vain yhdellä sanalla, paitsi tietenkin sanalla cosplay, joka pitää silloin sisällään aivan kaiken; harrastuksen, asut, ihmiset, tapahtumat. Mutta tähän tulokseen tulin listatessani seitsemän asiaa, mitä cosplay on, jos asioiden pitäisi alkaa samoilla kirjaimilla kuin mitä sanassa on, eikä niitä saisi olla kuin yksi per sanan kirjain.

Conit - tulee siis suoraan englannin sanasta convention, joukkotapahtuma. Conit ovat siis niitä tapahtumia, jossa pääsee tapaamaan muita cossaajia. Ne ovat myös paras paikka oman asunsa esittelemiseen muille ja tietenkin siellä näkee muiden tuotoksia. Coneissa valokuvaamista ja ilmaisia haleja on luvassa yleensä jokaiselle vähääkään tunnistettavalle hahmolle, toiset nyt ovat luonnostaan niin paljon suositumpia hahmoja, että saattaa olla ihan ruuhkaa valokuvauksen kanssa. Esimerkiksi minä en ole kertaakaan välttynyt ilmaiselta halilta tai valokuvaajalta kolmen vuoden aikana. Coneissa on paljon tekemistä, nähtävää ja kuultavaa, siellä voi hankkia ystäviä tai viettää mukavaa aikaa omalla vanhalla kaveriporukalla. Aika kuluu usein kuin siivillä, mutta kun con on ohi, tuntuu seuraavaan olevan iäisyys. Conit ovat kaikille, eivät vain pukeutuneille. Niiden syvin tarkoitus onkin kerätä kaikki harrastajat ja saman kiinnostuksenkohteen jakavat henkilöt yhteen ja antaa ihmisille hieman auringonpaistetta harmaaseen arkeen.

Omistautuminen - erittäin tärkeää! Asusta kyllä näkee melkein heti, mikä on omistautumisen taso. Niistä näet näkee helposti, onko niihin käytetty paljon aikaa ja vaivaa, mikäli ne ovat itsetehdyn näköiset. En sano, etteikö netistä saisi ostaa ja tilata valmiita asuja, sehän kuuluu joidenkin tapaan ja he osoittavat omistautumistaan jossain muussa osiossa kuin asussaan - mutta henkilökohtaisesti pidän itsetehdyistä asuista. Kun on omistautunut asulle ja hahmolle, kehut on mukavampi ottaa vastaan. Jos asu tuntuu sivuseikalta, omistautuminen kohdistetaan sitten useimmiten hahmoon tai kyseiseen sarjaan/tarinaan. Omistautumista on monenlaista, minä itse annan 120% joka suuntaan, eli hahmolle, tarinalle ja asulle. Omistautumisen tarkoitus on osoittaa rakkauttaan hahmoa, sarjaa, asua ja tai tarinaa kohtaan, sekä se on myös kohteliasta muita faneja kohtaan.

Sosiaalisuus - riippuu aivan henkilöstä, esittämästään hahmosta sekä tilaisuudesta. Myös toisilla cossaajilla on iso merkitys siihen, uskaltautuvatko aremmat cossaajat lähestyä heitä reippaasti ja avoimesti, vai kiertävätkö he kaukaa, koska pelkäävät tulla kysymään lupaa ottaa kuvan asustasi. Mukavien ja jo valmiiksi hyvin sosiaalisten sekä ystävällisten ihmisten tapaaminen rohkaisee ja auttaa luomaan uusia ystävyyssuhteita cosplaypiireissä. Mielestäni coneissa sosiaalisuus on aina aluksi paljon vähäisempää, ihmiset totuttelevat jälleen uudelleen tai ensimmäistä kertaa siihen tunnelmaan, joka coneissa vallitsee. Mutta kun tunnelma jälleen vapautuu, sosiaalistumisen kynnys laskee jo muutaman mukavan ihmisen tapaamisen jälkeen (tai näin minulle ainakin kävi). Omistautuminen auttaa myös sosiaalisuudessa - jos tiedät paljon hahmostasi tai haluat jakaa hauskoja kommelluksia, joita asun kanssa kävi, voit niiden avulla madaltaa kynnystä tulla conissa sosiaaliseksi. Sosiaalisuus on aina viimekädessä kiinni itsestäsi, ja se voi kasvaa muutaman conitapahtuman jälkeen huomattavasti, kun olet tottunut hahmoosi ja coneissa vallitsevaan tunnelmaan.

Persoonallisuus - näkyy niin asussa kuin käytöksessä. Käytöksessä sen ainakin osittain pitäisi näkyä hahmon persoonallisuuden kopiointina, mutta toisaalta persoonallisuuspuoli antaa myös vapaat kädet hahmon muokkaamiseen - kukaan ei ole sanonut, että sinun pitäisi olla prikulleen samanlainen. Itsekin saatan heittäytyä ihan päinvastaiseksi kuin esittämäni hahmo, ja jos alan sattumalta laulaa conissa, en edes yritä kuulostaa Thorinilta vaan laulan omalla heleällä äänelläni. Asussa persoonallisuus näkyy selkeimmin, jos se on itsetehty. Työn jälki, viimeistely, omat lisäykset tai joidenkin osien tietoinen poisjättäminen, materiaalien valinta... Kaikki kertoo omista taidoista ja päätöksistä, jotka tekevät asusta persoonallisen, vaikka se olisi kuinka hyvin kopioitu. Persoonallisuus antaa luvan myös esiintyä itse keksimänä hahmona. Ja toki sekin, että hahmonsa saa (yleensä) valita itse vapaasti, on osa persoonallista puolta. Persoonallisuus luo oman säväyksen hahmoon sekä asuun, jokainen itsetehty asu on silloin uniikki kappale.

Luovuus - se jos mikä on cosplayssa tarpeen, sillä välillä tämä on kunnon ongelmanratkaisua. Luovuudelle on todellakin tilaa aina hahmon valinnasta coneissa käyttäytymiseen. Hahmon valintaan liittyy myös se, että on mahdollisuus aina muuttaa hahmoa esimerkiksi miehestä femiiniseksi versioksi. Valintaa tehtäessä tulee usein pohdittua omaa luovuustasoa, sillä materiaalien kanssa voidaan tarvita suuriakin kompromisseja ja ideoita kuinka kaikki saadaan toimimaan todellisessa elämässä. Toisaalta luovuus halutaan joskus myös pistää koetukselle, esimerkiksi valitsemalla selkeästi omien luovuus- ja kädentaitotasojen yläpuolella oleva asu. Jos on erityisen luova, voi helpottaa itseään mitä omituisimmilla ratkaisuilla - panssari voi olla pahvia ja kiinnitetty mustaan paitaan pelkän langan avulla - ja haastaminen pistää luovuuden kehittymään uusille tasoille. Ilman ohjeita tehty asu on monesti todellinen luovuuden taidonnäyte! Luovuus näkyy myös coneissa mitä erilaisimpina tempauksina ja heittäytymisinä, jotkut jopa suunnittelevat omia pieniä ohjelmia ihan vain viihdyttääkseen muita vaikkeivat he olisi kisaamassa. Luovuus on koko ajan matkassa ja kun haastat luovuutesi, saatat yllättyä onnellisesti lopputuloksesta.
 
Avoin - ilmapiiri, ihmiset, tunnelma... Voit olla mitä vain ja löydät kyllä cosplaypiireistä ihmisen, joka ymmärtää mitä teet. Ei kannata pelästyä, jos joku ei ota ihan hymyillen vastaan, mutta minä olen tavannut enemmän aitoja ja mukavia ihmisiä kuin niitä, jotka katsoisivat minua kieroon tapahtuma-alueella. Tämä johtuu siitä, että cossaajat kyllä tietävät ennen pitkää kokemuksensa avulla, miltä tuntuu olla "erilainen" ja jokainen cossaaja muistaa todennäköisesti sen ensimmäisen päivänsä conissa asu päällä - kaikille se ei ole yhtä miellyttävä tunne, mutta jos siitä vielä uskaltaa jatkaa, cosplay tarjoaa mahtavia mahdollisuuksia saada virtaa ja iloa elämään. Avoimuuden takia cosplay on melkeinpä terapeuttista niille, joita on joskus kiusattu, varsinkin jos saa uusia mukavia kokemuksia vieraiden ihmisten kanssa. Minua on kiusattu, mutta nykyisin uskallan mennä leuka korkealla eteenpäin kaduilla ja nauraa vain ihmisille, jotka siellä katsovat minua kieroon, koska tämä on osa elämäntapaani eikä siinä pitäisi olla mitään syytä, miksei silti olisi tasaveroinen muiden kanssa. Olen kiitollinen, että joissain paikoissa, kuten muutamissa ravintoloissa, asiakaspalvelu pitää meitä tasaveroisina muiden asiakkaiden kanssa (eräs ravintolamyyjä jopa kehaisi asuani!). Coneissa saat ilmapiirin ja avoimien ihmisten ansiosta olla kuka tai mikä haluat, saat olla myös täysin oma itsesi, koska joukossa on varmasti joku toinenkin, jolle cosplay on apu oman minän tuomiseen esille.
 
Yhteisöllinen - todellakin! Conit ovat suurin syy yhteisöllisyyteen ja ne myös edistävät sitä, koska siellä cossaajat varmimmin löytävät toisensa. On olemassa cosplaysivustoja, joilla jaetaan omia kokemuksia, kuvia ja neuvoja, mutta suomeksi niitä ei taida olla yhtään. Yhteisöllisyys on tärkeää, koska se edistää henkistä hyvinvointia, vuorovaikutustaitoja ja se opettaa erilaisten ihmisten kohtaamista sekä suvaitsevaisuutta. Asut tehdään yleensä yksin, mutta esimerkiksi kaverin tai pienen kaveriporukan kanssa on paljon mukavampi tehdä joitain kohtia asusta ja muilta voi silloin pyytää neuvoja. Mutta enpä ole kuullut, että monikaan tai kukaan harrastaisi cosplayta yksin. Minusta juuri se, että paikalla on paljon ihmisiä tai muutama hyvä kaveri asuihin pukeutuneina, on erittäin tärkeää cosplayssa. Ei kai conejakaan olisi olemassa, jos cosplayta harrastettaisiin yksin kotosalla. Myös coneissa pidettävät miitit eli tapaamiset, ovat yksi esimerkki yhteisöllisyyden tärkeydestä. Niiden ideana on tuoda kokoon mahdollisimman paljon esimerkiksi Hobitin tai Harry Potterin faneja, jotta nämä voivat verkottua ja saada elämänaikaisia ystävyyssuhteita. Mielestäni cosplayssa ei ole tarkoitus loistaa yksilönä, vaan tuoda muille ja siinä samalla itselleen iloa luovuuden tuotteistaan, sekä päästä jakamaan omia kokemuksia uusille ystäville.

Tervehdys!

Hei kaikille cosplayn ystäville, sitä harrastaville ja myös niille, jotka aikovat kenties aloittaa cosplayn. Tämä blogi kertoo siitä, miten koen cosplayn, miten sitä harrastetaan ja missä. Postaan tänne siis kaikkea cosplaysta, ajatuksia, kuvia ja kokemuksia. Postaan kaikista coneista ja tapahtumista, joissa olen ollut, ja aina silloin kun tulen pohtineeksi cosplayta joltain uudelta kannalta. :)
 
Koin tänä vuonna paljon uusia muutoksia cosplay-elämässäni ja siksi aloitin nyt tämän uuden blogin. Minusta tuntui, ettei ainakaan suomen kielellä löydy vielä kovin paljon tietoa cosplaysta ja itsekin pidin kaksi puhetta cosplayta kuluneen vuoden aikana, joten tämä blogi on myös eräänlainen tietopankki henkilökohtaisten kokemusten rinnalla. Harrastan siis jo kolmatta vuotta cosplayta ja tänä vuonna se vei koko sydämeni, enkä aio ihan hetkeen sitä lopettaakaan - päin vastoin, aion lisätä tapahtumiin osallistumista ja parannella asuani :D
 
Tervetuloa maailmaan, jossa cosplay on elämäntapa eikä pelkkä harrastus!

 
Tässä heti pari linkkiä edelliseen blogiini, jotka liittyvät aikaisempiin postauksiini cosplaysta. Nauttikaa! Cosplaysta tuli elämäntapa (Tampere Kuplii 2014), Tracon 8, Haltia, kääpiö ja hobitti (asun tekoa), Crossplay (ihan ensimmäinen teksti minkä olen cosplaysta koskaan kirjoittanut).

Aurinkoisin terveisin, Anniina Tammikilpi