Sori kun on ollut hiljaista, lukio vie aikaa

Pahoittelut, ettei tänne ole pitkään aikaan tullut mitään! Kahden viikon päästä kuitenkin alkaa kesäloma, jolloin pääsen kirjoittamaan Tampere Kuplii kokemukset todella myöhässä tänne ja pian sen jälkeen onkin Desucon! Tällä kertaa en jätä sitä sinne koulun alkuun roikkumaan, vaan teen heti alta pois :3
     Luvassa myös tietoa siitä, miltä tuntuu olla furry, koska olen nyt suunnilleen puolitoista vuotta elänyt sellaista elämää. Tässä on myös kuva suunnitelmasta Tracon X:n mysteericossista, jonka olemme toteuttamassa ystäväni kanssa kesän aikana ;) Koska kyseessä on mysteericossi, en tule julkaisemaan asun tekovaiheesta kuvia ennen kuin vasta syksyllä Traconin jälkeen.

 

Pitäkää hauskaa kun yritätte keksiä mikä ihmeen lohikäärmeasu täältä oikein on tulossa ;)

 Mukavaa alkukesää ja Desussa tavataan!

Love: Anniina aka "Thorry"

Cosplay suunnitelmia vuodelle 2015

Tämä on ensimmäinen kerta, kun minun täytyy tehdä tälläinen. Ensimmäisenä tulee mieleen se, ettei blogikaan ole kovin kauan ollut vielä pystyssä. Toinen syy on se, että olen ollut niin kiinni ensimmäisessä cossissani, etten ole edes uhrannut ajatusta uudelle asulle. Kolmas syy on se, että olen saanut niin paljon kavereita, jotka on tehnyt tuhottoman monta asua, että alkaa itseäkin väkisin tehdä mieli tekaista joku uusi. No, aloitan neljännen cosplayvuoden ilmeisesti 2-3 uudella asulla. Tämä tulee sitä paitsi olemaan ensimmäinen kokonainen furryvuoteni, jos unohdetaan se, ettei minulla vieläkään ole suittia...

   Fire Emblem ei ole pelinä itsellä ollut kovin läheinen, kun olen pelannut sen hahmoilla vain Smash Brosissassa, mutta jotenkin päädyin ihastumaan Robiniin kyseisestä pelistä. Myös Marth oli minulla kerran suunnitelmissa viime kesänä, mutta jotenkin minulla meni näin kauan päättää kumman teen. Robinissa pidän eniten hänen vaatteidensa yksityiskohtien paljoudesta, koska haluaisin kokeilla jotain astetta yksityiskohtaisempaa (sanoo tyttö, jonka ensimmäinen cossi oli Thorin Tammikilpi). Ja kun kaverikin tekee samaan sarjaan cossin, niin kaikkihan on hyvin. Olen myös löytänyt Robinin asun valmistamista varten todella hyviä ohjeita netistä, mikä saikin minut valitsemaan hänet ennemmin kuin Marthin. Tarkoitus tosiaan käyttää tuota asua ainakin Desuconissa kesällä (jos saadaan liput), vaikka yritänkin tehdä sen jo ennen Kupliita valmiiksi. Tajusin vain, että en voi olla Kupliilla kuin päivän, jonka takia Kuplii asuni on Thorin tänäkin vuonna.

   Takeru Wajima on ollut viime vuoden Desuconista lähtien suunnitelmissa ja oikeastaan Desussa me sovimme ystäväni kanssa, että tekisimme Sherdock Bonesista seuraavat asumme. En ole vielä päättänyt, teenkö myös Sherdockin vai otammeko ystäväni koiran esittämään Sherdockia (luultavasti teen tai pyydän tuttua tekemään minulle tuollaisen pienen spanielin pennun, joka saa roikkua olallani). Takerun asu on toivottavasti myös sopivan kevyt kesän coniin, koska viime vuonna oli jotenkin kuuma kaikkina kolmena päivänä. Robin saattaa olla hieman lämmin pitkän takin takia, mutta siksi minulla onkin kaksi cossia kolmelle päivälle. Jos kaksi päivää on aivan kamalan kuumia, olen silloin Takeru-cossissa, ja jos ne on kylmiä, olen Robinina.

   Kesällä olisi myös tarkoitus aloittaa whovian kaverin kanssa pidemmän ajan cossi-projekti, eli neljän Dalekin rakentaminen. Teemme tänä vuonna kesällä ainakin yhden Dalekin prototyypin ja jos se vaikuttaa onnistuneelta, eikä tule liian kalliiksi, teemme ehkä Tracon 11 tai Tracon 12 neljä eri väristä Dalek-asua. Saimme idean kerran aamulla bussissa matkalla kouluun ja aloimme heti suunnitella, miten asussa voisi liikkua ympäriinsä, mitä kaikkea conin järjestäjiltä pitäisi kysyä ennen kuin saisimme edes raahautua noissa asuissa sisälle yms. ja sitten kun saimme vielä kaksi muuta innostumaan tästä ryhmäcossi-ideasta, löimme prototyypin rakentamispäätöksen lukkoon. Mikäli prototyyppi onnistuu, tulen jakamaan tänne työskentelystä kuvia ja vinkkejä oman rakentamiseen ;)

   Viimeisenä on Nanian partial suit, johon koetan kovasti kerätä rahaa. Tiedän jo keneltä tilaan partialin, mutta olen yhä parisadan euron päässä unelmastani... Ainahan sitä voisi itse rakentaa, mutta mieluummin ostan kerralla hyvän kuin teen itse kymmenen huonoa. En kuitenkaan ole ammattilainen fursuittien päiden rakentamisessa, en edes hännän tekemisessä... Kuva on muuten oikeastikin minun fursoonastani piirretty, tilasin sen Tracon 9:sin aikoihin.

   Tällaista siis tänä vuonna luvassa :3

Yukicon 2.0

Yukicon 2.0 10.1.15

Saavuin paikalle ilman lippua – lähdin pois uusien ystävien kanssa

Aamulla en oikein tunnu pääsevän ylös sängystä ja syynä on varmaan kouluviikko. Päätän kuitenkin ehkä neljännen torkun jälkeen, että on pakko nousta tai emme ehdi junaan. On coniaamu. Se tarkoittaa aikaista heräämistä, puuron keittoa ja asun päälle pukemista. Muista coniaamuista poiketen, en tee partaani vielä. Aion näet mennä junassa opiskelijahinnalla, enkä usko heidän tunnistavan parrakasta, mustahiuksista, panssaripukuista henkilöä siksi samaksi nuoreksi, joka on blondi ja hänellä on silmälasit. Liput junaan on ostettu jo edellisenä päivänä, joten meillä ei sinänsä ole niin kova kiire, mutta toisaalta on, koska juna Helsinkiin Tampereelta on jo päätetty. Choma tulee mukaani, jotta saan edes luvan vanhemmiltani lähteä ”Suureen ja vaaralliseen johonkin Helsinkiin”, niin kuin he sitä minulle kuvasivat. Meidän lähtömme myöhästyy hieman, koska äitini ei ymmärrä auttaa panssaria päälleni ja kissamme päättä parkkeerata suoraan auton eteen pesemään itseään. Minulla ei ole liian lämmin autossa, mutta ihan tarpeaksi lämmin ettei tuo parin asteen pakkanen haittaa. Minulla on ylläni nyt pitkähihainen kauluspaita, sen päällä villapaita, jonka päällä panssari, jonka päällä fleece-liivi, jonka päälle tulee vielä joskus turkiskoristeinen nahkatakki, mutta se on nyt vielä omassa kassissaan takapenkillä. Meidän piti olla kaupalla suunnilleen kymmentä vaille kahdeksan, jotta äitini ehtisi hakea minulle rahaa muun muassa bussia varten, mutta me olemme siellä tasalta ja lähdemme jatkamaan matkaa noin kymmenen yli. Juna lähtee tunnin päästä.

   Juna-asemalla minua varmaan tuijotetaan jo, koska paikalla on paljon aamuväsyneitä aikuisia ihmisiä. Ensitöikseni vedän roolin päälle ja koetan leikkiä palvelijan käskyttäjää, mutta lopulta päädyn vain sitomaan itse kengännauhani ilman Choman erityistä apua. Minun piti laittaa piilarit jo kotona, mutta koska olimme jo muutenkin myöhässä, en ollut ehtinyt laittaa niitä. Niinpä minä käyn maahan toisen polven varaan, ojennan Chomalle peilin ja hän pitelee sitä sen aikaa, että saan huonommat piilarit silmääni. Sanon huonommat siksi, että ne kirvelevät aina silmiäni – kuten myös nyt – ja ne eivät tahdo jäädä silmiin. Eräs piilarilaatu on niin täydellisen muotoinen silmääni, että se jää heti kun sen vaan saa silmään laitettua, eikä putoa sieltä ennen aikojaan pois. Okei, miksi puhun piilareista? No, ovathan ne tärkeä osa cossia, koska ilman niitä a) ei näkisi b) lasit päässä ei välttämättä näyttäisi hahmoltaan ja c) ne voivat myös saada silmienvärisi toiseksi. Kannattaa siis mieluummin ottaa hyvät piilarit kuin sellaiset, jotka kirvelee, sattuu muuten tai tuppaa putoilemaan helposti. Tämän jälkeen lähdemme junaan ja junassa istuudumme peräpaikoillemme, joita toivoimme ensinnäkin sen takia, että sitten emme ole ihan kaikkien ihmisten keskellä ja siitä oli lyhyt matka oville. Junassa muutamat vanhemmat naiset katsovat asuani, koska minulla ei ole vielä edes peruukkia, vaikka olen täysin Thorin cossissani. Kun konnari on käynyt tarkistamassa lippumme (siis sellainen erittäin mukava nuori nainen, jolla on kiva hymy), alan järjestellä täpötäyttä junanpöytääni, jotta voin aloittaa meikkaamisen. Chomasta ei ole paljon apua minun noin 1h 35 min vievässä parran liimausoperaatiossa. Junassa parran liimaaminen on kamalan hankalaa ja tuntuu koko ajan, että siitä tulee huono, mutta noh minulla ei ollut enempää aikaa tehdä sitä. Chomakin kommentoi, että kuka sitä katsoo tulevassa luistelushowssa, että ”no nyt sillä on kyllä toi kohta millin paksumpi ja toi puoli on puoli milliä korkeammalla kuin toinen.” Hyvä pointti. Ennen kuin juna pysähtyy, päädyn lähimpään vessaan tarkistamaan partaani ja minua ärsyttää, kun tajuan kuinka hyvä peili ja valaistus siellä oli meikkaamiseen. En tosin usko, että muut matkustajat olisivat olleet ilahtuneita siitä, jos olisin varannut sen koko matkaksi.

   Kun tulemme viimein Helsingin päärautatieasemalle, olen heti haltioissani siitä kuinka suuri se on. Tämä on ensimmäinen kertani, kun olen siellä sisällä. Olemme päättäneet, että käyn nopeasti vessassa parantamassa meikkiä, ja muutama nainen näyttää jotenkin hämmentyneeltä, kun jonotan heidän kanssaan samaan vessaan. Vessa toimii kolikolla, mutta jokaisen ei tarvitse pistää kolikkoa, jos osaa luikkia sisään toisen ovenavauksella, kuten minä sitten lopulta tein. Vaan unohtuipa vessan ulkopuolelle se ainoa asia, millä ajattelin partaani parannella, nimittäin kajaalilla saa valkoiset kuivettumat piiloon. Eikä se liimapullokaan aukea! No, kipitän nopeasti ulos ja meikkaan käytävässä, kun Choma pitää jälleen peiliä minulle. Hän on vetänyt uuden takkinsa ylleen ja minä olen vetänyt viittani niskaan, kun lähdemme etsimään jostain Helsingin karttaa. Se löytyykin parin mutkan takaa ja onnistumme jotenkin hahmottamaan reitin Kamppiin. Lähdemme ulos etsimään tätä reittiä, mutta Helsinki on suuri ja sokkeloinen, ja me joudumme pian harhaan, mutta emme liian kauas. Huomaan, että eräs taksikuski on pysäyttänyt autonsa pienen sivukadun reunaan ja nousee juuri pois autostaan, kun olemme menossa häntä kohti. Mielessäni välähtää yksi ajatus – taksikuskienhan pitäisi tuntea seutu hyvin, voimme kysyä häneltä reittiä. Pysäytämme miehen ja minä kysyn häneltä, mistä pääsemme Kamppiin. Hän on ystävällinen ja kertoo meille reitin, lopulta myös näyttäen ihan konkreettisesti, minkä kadun päähän meidän pitäisi mennä. Emme olleet kuin ehkä vajaan korttelin päässä ostoskeskuksesta, jossa on myös linja-auto- ja metro-asemat (tamperelaisena linja-autoaseman näkeminen ostoskeskuksen sisällä on jotenkin omituinen kokemus, koska bussit lähtevät saman tyyppisiltä porteilta kuin esimerkiksi lentokoneet – ja mitä ihmettä? Linja-autoasema sisällä ostoskeskuksessa? Mikä ihmeen paikka tämä on?)

Koetamme etsiä bussien numeroita, että mistä ja millä meidän pitäisi lähteä kohti Yukiconia, kun kuulen jonkun muun kuin Choman sanovan nimeni. Käännyn ympäri ja näen Traconissa tapaamani Thranduilin (huom. ei BlingThranduil vaan se toinen Thranduil). Hänellä on yllään upea Sherlock cossi ja tiedän siitä, että hänkin on tulossa coniin. Kysyn nopeasti, millä bussilla meidän pitäisi mennä ja hän sanoo, että meidän kannattaa seurata häntä ja hänen ystäviään. Onneksi me tapasimme. Jos emme olisi menneet Choman kanssa harhaan, emme ehkä olisi tavanneet Thranduilia ja löytäneet Yukiconiin, tai emme ainakaan ajoissa. Meillä on käytännössä siirtymiseen noin kaksi tuntia, kun meidän pitäisi olla paikalla ennen yhtä ja junamme oli Helsingissä yhdeltätoista. Samassa bussissa näen myös ehkä kymmenen muuta coniin menijää, kaikki vieraita minulle, mutta suurin osa on cosseissaan. Istun niin päin, että näen Thranduilin koko ajan, jotta voimme jäädä Choman kanssa samalla pysäkillä pois kuin hän ystävineen. Monet coniin menijät vaikuttavat jotenkin hämmentyneiltä ja alan huolestua siitä, tietävätkö hekään loppujen lopuksi, missä meidän pitäisi jäädä pois. Pieni porukka jää jo aikaisemmin, kun yksi heistä väittää nähneensä kulttuurikeskuksen, mutta minä haluan seurata Thranduilia. Hänet minä kuitenkin jotenkin edes tunnen. Tutumman kanssa on mukavampi joutua eksyksiin kuin ihan ventovieraan. Menee vielä pitkä hetki, ennen kuin me nousemme pois. Kuljemme pitkiä mutkikkaita teitä pitkin, ja yhdessä välissä olemme vähällä menettää näköhavaintomme Thranduilista ystävineen, mutta minä huomaan heidät puiden välistä ja tiedämme siis minne mennä. Kun tulemme paikkaan, jossa on luistelukenttä ja uima-allas… Mitä? Uima-allas? Sula uima-allas on melkein suoraan edessämme, kun saavumme ulos metsäreiteiltämme.

   Iso valkoinen rakennus on luistelukentän takana. Sen täytyy olla kulttuurikeskus, koska siellä sisällä liikkuu paljon ihmisiä ja edustalla saattaa nähdä muutamia cossaajia. Menemme kohti tätä rakennusta ja mietimme Choman kanssa, missähän se kirjasto oikein on. Kiipeämme portaat ylös ja saamme tietää, että kirjasto on ihan kiinni tässä kulttuurikeskuksessa. Miten hyvä tuuri! Olin saanut sellaisen kuvan, että kirjasto olisi jossain kamalan kaukana, ehkä luistelukentän toisella puolella (kenttä on suhteellisen iso, jos sen pinta-alaan lasketaan mukaan myös alue luisteluradan keskellä, jossa ei voi luistella, muuten se on ehkä keskikokoinen ja siellä on paljon ihmisiä). Juoksen suoraan naisten vessaan käytävän päähän, koska minun on pakko päästä tarkistamaan partani ja vetämään housujani ylös. En edes sano Chomalle, missä hän odottaa ja tajuan sen vasta vessassa, eli myöhään. Chomalla on kova nälkä, kun palaan hänen luokseen kirjastoon. Istuudumme katsomaan Kikin lähettipalvelua, jota joukko ihmisiä on katsomassa kirjastossa valkokankaalta. Choma syö hieman aamiaista (kellohan on jo jotain 12, niin miten olisi toinen aamupala?) Hätkähdän hieman, kun Kili, jonka tähden lähdin aamulla aikaisin liikenteeseen, löytää meidät kirjastosta. Huomaan heti, että heillä on hyvin tehdyt asut Filin kanssa, vaikka niissä on toki omia erilaisia puutteitaan, mutta ne ovat keskeneräisinäkin parhaimpia Suomessa näkemiäni. Käymme Kilin kanssa osuuteni läpi ja kuuntelemme kappaletta, ja sitä milloin minun pitäisi tehdä mitäkin esityksen aikana. Olemme noin yhteen saakka sisällä ja teemme tuttavuutta toisiimme. Ensin juttu ei ihan lähde tuosta noin vaan Filin kanssa, mutta Kilin kanssa olemme olleet jo syyskuusta saakka tekemisissä. Fili vaikuttaa silti mukavalta. Me aiomme siirtyä pian luistelukentälle, koska Kilin pitää päästä testaamaan jää ennen esitystä. Ennen kuin sinne ulos edes selviää, meistä käydään ottamassa pari kuvaakin.

Siirrymme ulos. Kello on noin yksi ja Kili haluaa harjoitella kuvioitaan. Kun Kili sitoo luistimiaan jalkaansa, tulee radiosta eräs niin tanssittava kappale, etten voi vastustaa tanssahtelua koko kansan nähden korokkeella, jolla ihmiset sitovat luistimiaan. Filikin keinahtelee hieman ja se on merkki siitä, että kemia alkaa toimia. Kilin lämmiteltyä hetken, teemme harjoituksen siitä, kummin päin minun pitää seisoa keskustassa ja minne lähteä, miten ojentaa Arkkikivi hänelle ja varoa hänen pyörimistään ympärilläni... Paljon tavaraa, eikä mahdollisuutta kokeilla kerran kokonaisuutena läpi, koska paikka on niin täynnä ihmisiä. Kokeilemme myös, miten hyvin Kili pystyy vauhdista työntämään Arkkikiven jäätyneisiin sormenpäihini ja nappaamaan Fililtä miekkansa, ja se menee erittäin hyvin. Tämän jälkeen minä ja Fili muutumme käytännössä hyödyttömiksi tässä lämmittelyssä, mutta saamme hyvin aikaa tutustua toisiimme. Se lähtee vähitellen, mutta lopulta meidän on jo helpompi kommunikoida keskenämme. Katselemme yhdessä, kuinka Kilin hupulla on oma elämä ja se pyrkii aina pyörähdyksissä eteen, miten ihmiset alkavat vähitellen väistää ja antaa Kilille enemmän tilaa, ja sitten me vain puhumme jotain. Choma on vahtimassa tavaroita ihan siinä lähellä, mutta tulee aina välillä jäälle luoksemme kertomaan, että hänellä on kylmä. Vielä pitäisi noin puoli tuntia kitua pihalla ja sitten pääsisimme takaisin sisälle. Yhdessä välissä otan kukkakruununi pois, jotten unohda sitä esityksen ajaksi pois ja Fili tulee luokseni. Hän sukii hiukseni parempaan kuntoon ja ottaa lettini esille. Mistä voit tietää, että toinen on varmasti hyväconikaveri ja ystävä muutenkin? Hän tulee ja sukii peruukkisi kuntoon, vaikket pyydä sitä erikseen. No, kyllä minäkin autoin hänelle ennen ulos siirtymistä viikset parempaan kuosiin, että ehkä tämä oli puoliksi vastapalvelus.

   Reunassa seisoskelussa on omalla tavallaan hassu vaikutus. Kun siinä on kaksi niin selkeästi samaan sarjaan kuuluvaa henkilöä, ihmiset alkavat tuijottaa pidempään ja näenpä jonkun myös ottavan kuvan tai videoivan Kiliä harjoittelemassa. Tällä kertaa yllätyin toden teolla suomalaisista. Monet tulivat kohteliaasti kysymään, mikä tämä meidän juttumme on. Eräs nainenkin tuli lapsensa kanssa siihen kysymään meiltä, kun tytär ei ollut uskaltanut tulla yksin. Me/ tai siis Fili, selitti heille, että tämä on Yukicon ja cosplayharrastusta, johon myös kalliolla hieman kauempana poseerannut Elsa Frozenista kuului. Kuulimme Filin kanssa Chomalta myöhemmin, että eräs isä oli miettinyt, mitä me oikein touhuamme ja hänen poikansa oli selittänyt, että me olemme Hobitista.

   ”Jaa, Tolkienia!” isä oli vain tokaissut pojalleen. Voiko tuon paremmin sanoa? No, me jatkamme jutustelua Filin kanssa, minä koetan saada viiksiäni pysymään edes jotenkin aisoissa, mutta älyän kohta, että meitä kuvataan isolla kameralla, joka vaikuttaa hieman tv-kameralta. Koetan esittää, etten muka huomannut sitä, mutta aivan varmasti huomasin. Kohta huomaan myös, että tällä kameratyypillä on myös kaveri joka pitää sitä harmaata karvaista mikrofonia. Pelkään hetken, että he äänittävät puheitamme ja olen ihan varmasti sanonut kaikkea ihan hullua sinä aikana, kun en ole huomannut heitä. Pidän roolin kuitenkin yllä. Se on tärkeintä jos on huomannut kameroiden kuvaavan. Kili kaatuu kerran, mutta ei onneksi pahasti eikä minkään hypyn jälkeen. Äänivastaava pyytää Kiliä pian luokseen ja me testaamme, kuinka hyvin Kili kuulee musiikin kentän toiselle puolelle. He sopivat siinä jotain myös toisesta koreografiasta ja yhtäkkiä älyän unohtaneeni kaiken – missä välissä minun piti lähteä kohti keskustaa, milloin pois sieltä… Kysyn sitä nopeasti Kililtä ja hän vain sanoo, että piruetin kohdalla. Olen vain että aha. Odotetaan sitten että piruetti alkaa ja lähdetään sitten. Järkkärien tullessa paikalle, osa ihmisistä saadaan pois, mutta kaikki eivät silti tajua lähteä. Lapset vain tulevat kentälle, vaikka eivät saisi, koska olemme jo noin kymmenen minuuttia aikataulusta myöhässä. Lopulta kenttä on tyhjä ja minä tajuan kauhukseni, kuinka pitkä matka keskustaan on. Kun kenttä on tyhjä, se näyttää aivan armottoman suurelta ja pelkään, etten ehdi ajoissa. Musiikki alkaa. Tunnistan ensimmäisen Hobitti elokuvan lopputekstien laulun alkusävelet missä vain. Pelko jää kuitenkin sisälleni elämään niin vahvana, että tajuan viimein keskustassa seistessäni, että olen siellä liian ajoissa. Älyän tämän todella vasta keskustassa, mutta Kili tekee hyvän korjauksen, ettei tämä näyttäisi oudolta ja minä koetan olla hyvin majesteettinen seistessäni siellä jo etukäteen. Ojennan Arkkikiven hänelle hieman hitaammin kuin piti, seuraan sivusilmälläni sitä, kun Kili kiertää minut kerran ympäri ja lähden sitten kohti kentän toista päätyä. Älyän kulkevani todella hitaasti ja joudun kiristämään tahtiani. Toivon vain koko ajan, etten pilaa videota. Tämä kaikki siis videoidaan ja useammallakin kameralla.

   Kun viimein seisahdun samaan linjaan Filin kanssa, käännyn ympäri ja hämmennyn. Yleisöä on todella paljon. He olivat olleet koko tämän ajan selkäni takana, enkä siis ollut nähnyt heitä. Nyt minua alkaa todella pelottaa. Alan tarkkailla Kiliä kiinteämmin ja valmistautua henkisesti siihen, että kohta hän tulee ja iskee Arkkikiven kouraani. Entä jos pudotan sen? Mitä sitten? Jätän sen maahan? Kävelen sen palasten yli? Olen niin hermona, että ojennan käsiäni hieman etuajassa Kiliä kohti, mutta hän on onneksi todella tulossa minua kohti eikä vain luistelemassa ohi. Kun kivi on jälleen minulla, alan tarkkailla sivusilmällä Filiä ja kuunnella musiikkia. Pitäisi saada kaksi askelta samaan tahtiin ja ehtiä sen jälkeen vielä keskelle kenttää. No, me emme aivan ehdi sinne, mutta Kili tekee hyvän korjauksen ja luistelee luoksemme takaperin loppumatkan. Kohta me seisommekin siinä rinnan ja yleisö taputtaa. Me onnistuimme, ajattelen, kun Kili heittää kädet meidän olkapäidemme yli ja me kumarramme. Hän on iloinen. Me emme kaatuneet kukaan meistä ja se meni ihan hyvin muutenkin. Tulemme Filin kanssa pois kentältä, koska Kilillä alkaa pian toinen esitys, jossa taustalla soi kolmannen Hobitti elokuvan loppukappale. En edes tajua sitä katsellessani, että se on lyhennetty. Kili kertoo tästä hieman myöhemmin ja minä olen aivan että ”häh? Oliko sitä lyhennetty?” Kilin kumarrettua vielä viimeisen koreografiansa jälkeen, hän luistelee luoksemme läkähtyneenä ja hänen tuttavansa nauravatkin, että Kili on nyt ainoa, joka voi sanoa, että hänen on kuuma ulkona. Minulla ja Filillä on varpaat ja näpit jäässä ja Choma taitaa olla iPadiaan myöten jäässä. Kili nojaa minua vasten ja huomaan taas, että meitä kuvataan. Tällä kertaa se ei haittaa, koska he kuvaavat aina välillä myös meille juttelevaa Elsaa, enkä minä juuri nyt koeta saada viiksiä pysymään päässä.

    Sovimme Kilin kanssa, että menemme nyt ottamaan muutaman yhteiskuvan, kun hän on päässyt ylös ja ottamaan luistimensa pois. Kuljen hänen vanavedessään ylös ja parkkeeraan penkin taakse. Fili auttaa häntä hieman, mutta sitten luoksemme tulee toinen Fili (jota kutsumme tästä lähtien nimellä miittiFili, jotta ei henkilöt sekoitu). Hän tulee Filin luokse sanoen, että on jotenkin tutun näköinen naama ja ihastelee tämän asua – no, kyllähän minäkin ihastelin sitä paljon – ja ilmoittaa, että hän pitää hobitti miitin ihan pian kirjastossa. Lupaamme kaikki neljä tulla kohta, kunhan olemme saaneet kuvatuksi edes hieman. Täytyyhän sitä olla todistusaineistoa, että on ollut tapahtumassa ja keiden kanssa erityisesti. Kilin pitää kuitenkin soittaa eräälle tuttavalleen ja Choma ottaa muutaman kuvan minusta ja Arkkikivestä. Niistä tulee oikeasti kivoja kuvia, minä pidän siitä miltä Arkkikivi näyttää.

 

Se ei näytä vain muoviselta pallolta, vaan se näyttää mielestäni todella hyvältä. Parin pikaisen puhelun jälkeen, asetumme kuvaan ja otan myös muutaman kuvan vain veljeksistä kaksin.

Here are the Sons of Durin

My nephews

 

Choma yrittää ottaa kuvan myös toisesta kulmasta, kun eräs toinenkin henkilö tulee pyytämään, saako ottaa meistä kuvan. Annamme luvan ja jatkamme poseeraamista. Itse kuvatessani meinaan pudota laidalta, koska käytävä jossa kuvaamme, osoittautuukin kapeammaksi kuin luulin. No, tuleepahan kerrankin rehellisesti lähikuvia. Kuvien jälkeen Filikin on niin jäässä, että päätämme lähteä kohti kirjastoa ja miittiä. Siellä tapaamme miittiFilin portaiden yläpäässä ja hän sanoo, että miittitila on alakerrassa. Minusta tuntuu hassulta, ettei missään ole kylttiä, että miitit ovat siellä (rehellisesti sanottuna, en ollut edes huomannut portaita ennen tätä). Kili lähtee heittämään luistelukamppeitaan conin puolelle ja me menemme alakertaan, jossa päädymme pieneen huoneeseen, jossa on pöytä, paljon tuoleja, älytaulu ja hyllykkö. Ja valtaistuimeni!

   Valtaistuimeni on isokokoinen säkkituoli nurkassa, jonne päätän upottautua. Pystyn istumaan siinä niin mukavassa asennossa, etten halua edes kokeilla istua kovilla tuoleilla. Fili tulee istumaan viereeni tuolille ja ehdotan, että hyppäisi syliini istumaan, mutta toteamme kummatkin, ettei se ole paras vaihtoehto panssarin säästelyyn. Alamme jutella vähän sitä sun tätä, muun muassa olemmeko olleet koko ajan nelistään täällä (siis siinä vaiheessa kun Kilikin löytää perille) ja sanomme, ettemme ole. Eräs tästä miittiä pitävästä kolmikosta sanoo tunnistavansa minut ja kysyy, olenko ollut Tracon 8:n Hobitti-miitissä. Vastaan pitäneeni sen miitin ja kerron hieman, miksi en ollut koko aikaa teltassa toteuttamassa sitä. He kertovat tutustuneensa miitissäni ja yhtäkkiä minusta tuntuu, että miittini oli onnistunut paremmin kuin luulinkaan. Se oli oikeasti toiminut niin, että muutkin kuin me cossaajat, olivat tutustuneet toisiinsa ja pitäneet yhteyttä yllä. Hetki miitistä kuluu siihen, kun ihastelemme Kilin aseita ja nämä viisi muuta osoittautuvat kaikki kuopiolaisiksi (oikeasti, ollaanko me kaksi Choman kanssa täällä vaan ainoita pirkanmaalaisia?). Miitin pitäjät asettavat padinsa pöydälle ja kaiuttimet siihen, ja kytkevät Spotifysta Hobitin musiikkia päälle. Choma toteaa, että musiikista on tainnut muodostua meidän myötämme tärkeä osa Hobitti-miittejä (vaikka toisaalta tämä on varmaan toinen siitä Suomessa pidetty miitti). Onhan hyvää musiikkia aina mukava kuunnella. Syömme ja juttelemme aina neljään saakka, mutta Fili ja Kili lähtevät välissä luvaten tulla hakemaan meitä ennen kuutta kirjastosta. Alhaalla miittitilassa me keskustelemme näiden pitäjien eli miittiFilin, Disin (jee mä sain myös siskon :D) ja Hobitin kanssa myös siitä, miksi tästä miitistä tai muistakaan miiteistä ei oltu infottu kunnolla. He kertovat, että heille oli monena kuukautena sanottu, että laittakaa hieman myöhemmin sitten, kun he olivat laittaneet tänne coniin viestiä miitinpitomahdollisuuksista. Ihmettelimme myös, miksi conissa kuuluttiin ilmoittavan kaikista muista ohjelmista, että missä se on ja milloin kaiuttimien kautta, mutta ei sanaakaan miiteistä. Niistä lukikin vain netissä, jonne ne olivat tulleet esille noin viikkoa ennen conia. Minä kannustan heitä olemaan lannistumatta siitä, etteivät ihmiset löytäneet miittiin, koska siitä ei oltu conin puolesta hyvin infottu. Yukicon järjestetään toki vasta toista kertaa, jolloin on ymmärrettävää, että siinä on vielä paljon mahdollisuuksia puutteisiin. Conin järjestäminen ei varmasti ole kovin helppoa, joten heille pitää myös olla armollinen. Jossain vaiheessa alamme keskustella myös siitä, miten Traconissa kaikki on hoidettu niin, että ohjelmalehtisestä löytyy ja screeneillä lukee tulevista ohjelmista tai menovinkeistä, mutta täällä emme löydä miiteistä mainintaa ohjelmalehtisestä jonka pyydämme järjestyksenvalvojilta.

   Ennen kuin aikamme alakerrassa loppuu, päätän, että haluan näyttää heille konkreettisesti syyn siihen, miksi en ollut Traconissa pitämässä miittiä teltan puolella. Näen pöydällä tutun näköisen nettimokkulan ja tunnistan sen samaksi kuin se, joka pelasti miittini. Kiitän vielä nopeasti siitä, koska ilman musiikkia miitti olisi varmaan mennyt vähän, no… Eri tavalla. Minä kaivan sähköpostistani videon, jonka teimme miitin aikana (se ei ole valitettavasti vielä julkaistu kaikille, koska en ole pystynyt lataamaan sitä kanavalleni YouTubeen, mutta ilmoitan täälläkin, kun se on valmis). Firefox päättä kuitenkin olla ilkeä ja kaatua, mutta me vain nauramme tapahtuneelle ja koetamme uudestaan. Tällä kertaa video toimii. Olen iloinen siitä, että hekin ovat sellaisia ihmisiä, joita ei haittaa kommentoida kesken videon. Alfridin kohdalla hekin sanovat luulleensa näyttelijän tulleen Traconiin, mutta kerron hänen olevan hyvä ystäväni, jolla ei ole oikeasti yhteyksiä Alfridin näyttelijään – hän vain sattui näyttämään niin aidolta. He ihastelevat Thranduilia ja naureskelevat bloopereille. Kerron myös, että pikkuveljeni on videolla ja miitissäkin nähty Pippin ja he sanovat Pippinin ja Merrin olleen erittäin suloisia. He toteavat myös, että on hyvä kun sain heidät mukaan jo noin nuorella iällä eli 11 ja 12 vuoden iässä. Heillä on paljon aikaa cossata ennen kuin ovat täysi-ikäisiä ja paljon sen jälkeenkin. Videon jälkeen alamme pakkailla tavaroitamme kasaan, ja he miettivät ääneen, mitä voisivat tehdä, kun heilläkään ei ollut lippuja coniin. Me sanomme Choman kanssa, että voisimme jatkaa miittiä yläkerrassa, kun juttu kerran alkoi jo luistaa, emmekä me kuitenkaan olleet itse lähdössä vielä pariin tuntiin.

 

Siinä iltamme sitten meneekin, kahden pienen pyöreän pöydän ääressä nojatuoleissa löhöten. Älyän oikeastaan vasta yläkerrassa, että Dis on Dis, kun Fili kutsuu häntä jo vaikka kuinka monetta kertaa äidikseen. Me jatkamme syömistä ja jutustelua siinä, yrittäen kuitenkin olla hieman hiljempaa, kun ihan lähellämme katsotaan Kissojen Valtakuntaa valkokankaalta. Ulkona on jo kamalan pimeä, eikä ulos ole siis menemistä jos haluaisi vielä kuvata itseään. Hobitti kertoo, että heillä oli vielä ollut tarkoitus mennä miitissä adjektiivipeli ja tietovisailla, mutta emme sitten jostain syystä olleet aloittaneet niitä siellä. Sanomme kuitenkin, että olisi todella mielekästä mennä adjektiivipeli ja sen jälkeen sitten se tietovisakin. No, mepä sitten sanomme vuorotellen sanoja ja Hobitti repeilee aina välillä, ja pelkää ettei pysty lukemaan sitä niin, että pokka pitää. Osa niistä vaikuttaa oikeasti erittäin mehukkaan kohdan luovilta, mutta on siellä muutamia ihan tavallisiakin adjektiiveja kuten ruotsalainen, joista tulee loppujen lopuksi erittäin naurettavia. Kun tarina on valmis, kuvaan sen kokonaisuutena videolle puhelimeeni ajatellen erästä ystävääni, joka on Uudessa-Seelannissa, ja jolle olen luvannut lähettää videon. Tuo ruotsalainen on tarinassa muodossa ruotsalaiset veljekset Fili ja Kili, mukana on myös uusi Järvikaupungin herra, joka on edellistä halukkaampi ja Bilbon tuhmat muistelmat. Eikä saa unohtaa Gandalfin lonkeroista piippua, joka oli jäänyt irstaaseen Repunpäähän. Me nauroimme aivan liikaa, mutta onneksi elokuva oli loppunut, emmekä sinänsä kai häirinneet ketään.

   Tietovisassa on muutamia sellaisia kohtia, jotka saavat aivomme kipeiksi. Ne ovat lähinnä sellaisia asioita, jotka voi löytää kirjojen liitteistä tai kirjoista (joita en surukseni ole vielä lukenut kaikkia…), mutta on siellä paljon elokuvaankin liittyviä kysymyksiä. Esimerkiksi eräässä pitää luotella kääpiöiden näyttelijöiden nimet, ja minä alan luetella niitä ihan tuosta noin vaan, kunnes tajuan unohtaneeni näyttelijöistä vanhimpien nimet sekä Bomburin, vaikka olin kuullut nimen ihan pari päivää sitten. Saamme Choman kanssa yhteispisteinä kuitenkin noin puolet oikein, mikä on mielestäni ihan hyvin, vaikka emme ihan kaikkia nippelitietoja kuten vuosilukuja ja ikiä muistaneetkaan oikein. Todiste siitä, etten ole vielä liian syvällä tässä fandomissa. Alamme keskustella hieman tavallisemmin ja kerron kirjoitusurakastani, ja taidan taas puhua siitä aivan liian kauan, koska Hobitti alkaa näyttää väsyneeltä. Minulle paljastuu, kun lopetan kertomisen, että hänellä oli vain vessahätä ja lähden puoliksi kesken puhumisen näyttämään hänelle reittiä vessoille. Kun palaan, ei mene pitkään, kunnes Chomakin haluaisi mennä vessoille. Minua ihmetyttää, että minä ja Hobitti olimme molemmat päässet ihan kätevästi käytävää pitkin vessoille ilman, että järjestyksenvalvojat olivat kysyneet lippujamme, mutta minut ja Choman he pysäyttävät. Sanomme vain, että Choma on menossa vessaan ja he päästävät hänet sitten menemään ja minä palaan Disin ja miittiFilin luokse. Tokaisen, että jo on kummaa, kun kaikki haluaa vessaan ja Dis sanoo sen olevan inhimillinen tarve.

   ”Niin inhimillinen, mutta todella epäkääpiömäistä käydä vessassa”, minä sanon.

   ”Eihän meistä kääpiöistä kukaan ole sinne mennytkään!” Dis sanoo. Toden totta siskoseni. Kirjastossa istuskellessamme Slenderman tulee pelottelemaan Hobittia parikin kertaa ja Hobitti koettaa silmät kiinni halata Slendeä, ettei sille tulisi paha mieli. Meistä tullaan ottamaan porukkana pariin kertaan kuvia ja eräs tyttö tulee kysymään, olemmeko vielä huomennakin conissa, mutta pahoittelemme kaikki, ettemme ole. Myös vanhempi mies tulee kysymään meiltä puhelin kourassaan, että kuinka usein me olemme täällä ja minä vain vastaan, että kerran vuodessa ja sitten hän pyytää kohteliaasti kuvaa.

Durinin sukukokous kirjastossa

Hauskinta on se, kun kirjastotädit pyytää meistä kuvaa, jossa poseeraamme lohikäärmeen (köh köh siis Smaugin) pään luona. Hän sanoo, että se on nostettu siihen ihan meitä Hobitteja varten ja että tämä kuva tulee joskus kirjaston nettisivuille. Jotenkin hassua kuvitella, että he pitivät meistä cossaajista, jotka vain söimme ja vietimme aikaa heidän kirjastossaan, haluaisivat silti pistää meistä kuvan omille sivuilleen. No, ilmeisesti Suomessa on todella monenlaisia ihmisiä. Onneksemme tämä miittiFili löysi meidät sieltä luisteluradan luota, tai emme olisi keksineet Choman kanssa näin herkästi aikaa vievää tapaa viettää aikaamme kirjastossa. Puhumme myös yleisesti cossaamisesta ja siitä, miten esimerkiksi Tracon on vuosien aikana muuttunut, koska he ovat olleet todella monessa niistä ja kuulemma kaikissa Desuconeissa. Keskustelemme coneista lähinnä sen saman takia kuin mistä puhuin jo Yukiconin heikkoutena, eli siitä että se on uusi eikä ihan vielä tiedä mistä kaikesta pitäisi ilmoittaa ja miten. Tässä vaiheessa olemme käyneet järjestyksenvalvojien luona sanoen vain

   ”Emme halua päästä conialueelle, mutta jos saisimme kuitenkin ohjelmalehtisen?” Koska minä olin kysyjä ja saimme vain yhden Disin ja miittiFilin kanssa, näemme/näen jotenkin asiakseni pitää sen lehtisen itselläni. Me selaamme sen erittäin tarkasti Hobitin kanssa, mutta emme löydä miiteistä mitään mainintaakaan. Meillä on vielä eräs juoman haku yritys, jolloin minä silittelen Smaugin kuonoa ja yhtäkkiä uudet tuttavuuteni haluavat ottaa kuvan minusta ja lohikäärmeen päästä. Se kädessä ollut juomapullo hieman pilaa kuvan, koska olin oikeasti aikeissa kysyä vain kirjastontädiltä, voisiko hän hakea meille vettä, koska suurin osa meistä on jo janoisia (no ei varmaan joo tule jano siinä kun ei ole juonut vettä sitten aamu seitsemän jälkeen ja kello alkaa lähennellä jo kuutta illalla). Lopulta meille näytetään pari kannua, joista voimme ottaa vettä pulloihimme ja että se tuntuu taas hyvältä juoda jotain... Tajuamme kohta, että kirjasto on sulkeutumassa ja joudumme pakkaamaan pikaisesti kaikki tavaramme kasaan. Olemme kaikki iloisia siitä, että tapasimme ja saatoimme viettää niin paljon aikaa yhdessä (ainakin siis kolme tuntia) ja kohta Kili ja Filikin tulevat luoksemme. He kertovat, että voivat jo lähteä heittämään meitä rautatieasemalle, jotta ehdimme varmasti junaan. Menemme samaa matkaa ulos rakennuksesta miitissä tapaamiemme uusien tuttavuuksien kanssa ja ulkona hyvästelemme toisemme luvaten tavata vielä myöhemmin, ja he saivat kuitenkin molemmat blogiosoitteeni ja minä heidän, joten voimme pitää myös yhteyttä. Kiitämme heitä seurasta, koska emme oikeasti olisi tienneet mitä tehdä kirjastossa kaksin. Syödä loppuilta? Lukea kirjaa? Olla vaan hiljaa ja miettiä, mitähän sitä conialueella tapahtui? No, sillä tavalla ei ainakaan olisi saanut kavereita. Kili sanoo portaita alas tullessamme, että on pahoillaan, kun ei voinut olla niin paljon kanssani, mutta huomauttaa, ettei olisi tehnyt niin jos minulla ei olisi näyttänyt olevan ollenkaan seuraa. He keskustelevat Filin kanssa matkalla muista conissa näkemistään Fileistä ja yhdestä ehkä-Kilistä, ja minusta on ihan mukava kuulla siitä, vaikken itse päässyt sille puolelle.

   Matkalla Kilin autolle, Kili sanoo, että meidän täytyy joskus lähteä kunnolla photoshoottaamaan ja olen ihan samaa mieltä. Haluan vain parannella asuani ennen sitä. Ennen autoon astumista, Kili halaa minua ja kiittää jälleen siitä, että lähdin näin kauas hänen takiaan, vaikkei minulla ollut edes lippua. Koska sain uusia ystäviä ja hyviä kokemuksia, minua ei haittaa, ettei minulla ollut koskaan lippua coniin. Fili ja Kili jatkavat asuista puhumista vielä hieman autossa. Olen mielissäni, kun Fili suhtautuu asuuni kuitenkin hyvin, koska se on ensimmäinen täysin itse tekemäni asu ja hän antaa minulle muutamia kullan arvoisia ideoita siitä, miten aion kesällä parannella panssariani. Nähtyäni heidän asunsa, olen vakuuttunut siitä, että minun on panostettava vielä enemmän yksityiskohtiin seuraavalla kerralla. Automatkalla Helsinkiin, puhumme siitä, mikä sai meidät aloittamaan cosplayn. He olivat kuitenkin cossaneet jo kahdeksan vuotta ja tämä oli minun neljännen cossivuoden avaus. He kertoivat kumpikin kavereiden saaneen heidät lähtemään mukaan, mutta suurin osa heidän kavereistaan oli jo ehtinyt lopettaa, mutta he olivat vain jääneet tähän hommaan koukkuun. Fili oli kaiken lisäksi erittäin kilpailuhaluinen ja kertoi olleensa parissakin esityskilpailussa osallisena. Mietin, miltä tuntuisi tehdä joskus esitys heidän kanssaan? He olivat kuitenkin aikeissa tehdä Hobitti kolmosen Kilin ja Filin cossit ja minä Thorinin samasta elokuvasta, joten meitä olisi silloin jo kolme... Sanomme heipat ja lupaan pysyä yhteyksissä, kun tulemme asemalle ja jäämme pois Choman kanssa.

 

Kotimatka taittuu mukavasti junassa. Asemalla joku nuori nainen, joka katsoo minua muutenkin pitkää nenäänsä pitkin, toteaa vain ystävilleen että ”tervetuloa Helsinkiin”, kun kävelevät ohitseni. Se onkin sitten ainoa kommentti minusta, muuten kerään vain katseita joita en jaksa väsyneillä silmillä laskea. Junassa revin välittömästi jo hieman irronneen parran, koska olen nälkäinen ja haluan syödä kunnolla, eikä parran kanssa onnistu syöminen. Kokeilin sitä jo aikaisemmin päivällä keksien ja nakkien kanssa, mutta aina söin partaani, eikä se maistu hyvältä. Joku vanhempi nainen katsoo minua hieman kummissaan, kun olen vielä panssari päällä ja peruukkini päällä on kukkakruunu. Ensimmäinen junaetappi taittuu siinä, kun kirjoitan päivästä hieman ylös ja Choma torkkuu minua vastapäätä.

   Riihimäellä joudumme odottamaan toista junaa lyhyen hetken ulkona, koska se on kai vähän myöhässä. Säikähdämme hieman, kun eteemme pysähtyy hyvin vanhan näköinen vaunu, jolla on meidän vaunumme numero. Kiipeämme ylös vaunuun ja tulemme 90-luvun tyyliseen vaunuun, jossa penkit ovat mukavan pehmeät, mutta pöydät ovat kummalliset. Päätämme syödä omenat (edes jotain nesteytystä kiitos) ja sitten vain kuunnella musiikkia loppumatkan. Tampereella jäämme hetkeksi sisälle rautatieasemalle, koska toinen bussi jolla olisimme päässeet kotiin, oli lähtenyt noin viisi minuuttia ennen kuin saavuimme. Bussimme kulkee Tampere-talon edestä ja saan taas hymyillä hieman iloisemmin. Päivä on ollut mahtava ja tuo paikka saa minut aina hymyilemään. Minusta tuntuu siltä kuin olisin saanut taas uutta energiaa. Jos en ole saanut sitä, olen kuitenkin saanut hyvän mielen ja muutamia uusia ystäviä. Vihdoin coneista alkaa tulla sellaisia, että ystäviä vain tulee. Ja kun he ovat aitoja ystäviä, voi ystävyytemme jatkua vielä yli conienkin. Uskon, että ainakin minulla, Filillä ja Kilillä voi hyvinkin käydä näin, koska minulla muodostui vajaassa parissa tunnissa tunneside heitä kohtaan. Sellainen tunneside kuin mikä muodostuu ystäville viikkojen, kuukausien tuntemisen jälkeen. Enhän minä vielä tunne heitä, mutta haluan tuntea heidät. Haluan, että tästä conista jää enemmänkin kuin pari kuvaa ja ohjelmalehtinen, että tästä jää ikuisia ystäviä.

 

Cosplay ja kiusaaminen

Valitettavan monet cossaajat ovat varmaan jossain harrastuksensa vaiheessa saaneet osakseen kiusaamista, joka on kaikella tapaa ensinnäkin väärin heitä kohtaan ja muutenkin todella epäkypsää käytöstä niiltä, jotka ovat tähän kiusaamiseen syyllistyneet. Eniten cossaajia varmaan harmittaa

- haukkuminen
- pitkät murhaavat tuijotukset
- tai naureskelut kadulla vastaan tulevilta ihmisiltä
- sekä jossain myymälöissä/kahviloissa/ruokapaikoissa palvelun kehnompi saanti, koska on pukeutunut.

   Minäpä kerron omista kokemuksistani, jotta voin antaa teille jonkin näköisen kuvan esimerkkitilanteista, sillä minä olen kokenut kaikkia yllä mainittuja kiusaamisen muotoja. Minua on kaiken lisäksi kiusattu esikoulusta asti, eli olen saanut sietää kiusaamista jo yli kaksitoista vuotta. Tunnistan siis erittäin herkästi, jos joku käyttäytyy minua kohtaan tahallisesti ikävästi. Sanon myös heti näin alkuun, että jos rakastat sitä mitä teet – cossaat, larppaat, olet furry tai brony, rakastat animea, mangaa taikka pelejä – älä lakkaa rakastamasta sitä, vaikka joku toinen ei pitäisi siitä yhtä paljon kuin sinä tai sanoisi, että siinä on jotain väärää. Eiköhän kukin tiedä omalta kohdaltaan, mikä on itselleen se oikea intohimon kohde.

Haukkuminen on ikävää ja valitettavan yleistä. Cossipiireissä haukuntaa tulee yleensä siitä, että on pukeutunut esim. vastakkaista sukupuolta olevaksi hahmoksi taikka eläimeksi, koska sitä pidetään edelleen jollain tavalla omituisena ja luonnottomana. Cosplay on kuitenkin yksi parhaista tavoista toteuttaa suurta rakkauttaan hahmoja taikka tarinaa kohtaan ja pukeutuminen kuuluu siihen suurena osana. En ole usein kuullut, että jonkun asua sanotaan rumaksi, eli sellaista haukuntaa on tietääkseni hieman vähemmässä eikä minulle ole sanottu, että asuni on ruma. Kuitenkin sitä, joka kantaa vaivalla tehtyä asua päällään, saatetaan sanoa rumaksi, hulluksi, oudoksi, ällöksi, idiootiksi(kin), homoksi (Tähän ei ole kyllä mitään perustelua, sillä seksuaalisella suuntautumisella ei ole tekemistä muidenkaan harrastusten kohdalla, eikä mikään harrastus tietääkseni vaadi ihmistä muuttamaan suuntautumistaan. Antakaa ihmisten rakastaa, älkääkä sotkeko homoutta harrastuksiin), transuksi (Tällekään ei ole järkevää perustelua niin väittäneiden ihmisten suusta saatu, mutta veikkaan tämän liittyvän siihen että lukuisat naiset pukeutuvat mieshahmoiksi ja miehetkin voivat pukeutua naishahmoksi, mutta se ei silti tarkoita, että he ovat automaattisesti transuja). Ainakin noilla nimillä minua on nimitelty ja olen saanut kuulla myös Conchita Wurst-viittauksia pariin otteeseen, kun pukeuduin Fem!Thorinin asuun, eli kuljin mekko päällä parta naamallani ympäri Lahtea. Conchitaksi huuteleminen ei ole haitannut minua, koska arvostan häntä suuresti, mutta ilmeisesti minua sillä nimellä kutsuneet eivät arvosta yhtä paljon tai sitten se oli omanlainen kohteliaisuus (ainakin toisen näistä tiedän olleen kohteliaisuus).

   En ymmärrä sitä, miksi jotain pitää haukkua? Ovatko ihmiset todella niin vanhollisia, että pelkäävät kaikkea uutta ja hieman omituistakin? Olen kuullut monilta, että cosplayta pidetään jostain ihmeen syystä outona harrastuksena ja se on aiheuttanut stereotypioita, jotka ovat johtaneet haukkumiseen ja oudoksumiseen. ”Miksi niille ei riitä olla oma itsensä?” ”Miksi pitää olla eläin?” ”Eikö tolle olisi riittänyt olla vaan kaunis nainen, eikä vetää tollaisia ryysyjä päälle ja partaa naamaan?” ”Miksi noi tekee tota, kun eihän siinä opi mitään? Onko ne ihan hulluja?”

   Kysymys numero unon vastaus: Cosplay on tapa toteuttaa itseään tai mahtava tapa toteuttaa suurta intohimoaan tarinaan, peliin taikka hahmoon liittyen. Ainakin itse cossaan kolmesta syystä. 1) ollakseni hetken joku toinen ja 2) samaan aikaan itseni sekä 3) toteuttaakseni suurta intohimoani hahmoja sekä tarinaa kohtaan. Uskallan olla paljon avoimempi cossatessani kuin tavallisesti, eli vaikka olen pukeutunut Thoriniksi, olen käytännössä enemmän oma itseni kuin uskaltaisin muutoin olla. Nykymaailma opettaa, ettemme saisi olla oma itsemme niin vapaasti, vaikka on olemassa kaiken maailman sananvapaudet ja vaikka mitä erilaisia oikeuksia, mutta esimerkiksi juuri cosplayta pidetään kamalan omituisena eli emme kaikista vapauksistamme huolimatta saisi siis harrastaa ja sitä kautta olla oma itsemme. Niinkö maailma opettaa? Olkaa oma itsenne, mutta älkää olko liian paljon oma itsenne. Suomeksi: älkää näyttäkö mitä haluaisitte olla.

   Millä tavalla haukutaan: friikki, hullu, outo, ällö, vajaa, ”hanki elämä”

   Kysymys numero tvån vastaus: Eläimellisyys viehättää monia, jotkut pukeutuvat itse keksimikseen fursooniksi (eli furry persooniksi, eläinpersoonikseen) ja jotkut cossaavat pelien/elokuvien yms. eläin/monsteri hahmoja. Tähän on siis kaksi selitystä. 1) Eli tietyn elokuva/peli/tarinan hahmon cossaminen ja tämä kyseinen hahmo on eläin. Syy siihen on suhteellisen yksinkertainen – halu cossata juuri tätä hahmoa. Se ei tee ihmisestä yhtään sen vähemmän ihmistä, jos hän välillä haluaa pukeutua cossiin, joka sattuu olemaan eläin. Tiedän esimerkiksi paljon pokemonien cossaajia, jotka ovat ihan samanlaisia kuin muutkin cossaajat. 2) eli oman fursoonan henkiin herättäminen. Syitä tähän taas on paljon, mutta yksinkertaisimmillaan syy on halu olla omakeksimänsä furryhahmo. En ala eritellä syitä, miksi joku haluaa olla furry, koska jokainen asianomainen tietää varsin hyvin mitä se omalla kohdalla tarkoittaa ja minullekin se merkitsee monia eri asioita. Itse halusin olla Nania, eli minun hybridi* fursoonani, koska Nania on paljon iloisempi ja sosiaalisempi kuin minä, ja voin olla oma sisäinen itseni vain hänen avullaan. Onhan se toki hassua ajatella varmaankin, että joku tarvitsee siihen toisen hahmon että voi olla oma itsensä, mutta ainakin minulle se on yksi suurimmista syistä olla furry. Furry and proud.

   Millä tavalla haukutaan: outo, luonnoton, ällö, eläimiin suuntautunut (seksuaalisessa mielessä), ”Kill it with fire!”, homo, sairas, pimee, vajaa, friikki
   Hybridi* = tarkoittaa furrysanastossa sitä, että oma hahmo käsittää useamman kuin yhden eläinlajin piirteitä. Minun hybridini käsittää suden, naalin, ketun ja huskyn piirteitä, joillain se voi sisältää vaikka kultapandan ja corgin piireitä.

   Kysymys nummero threen vastaus: Minulle henkilökohtaisesti syy pukeutua mieheksi on se, että kaikki lempihahmoni ovat miehiä. Mieheksi pukeutuminen on mukavaa vaihtelua ja repi täysin pois arjesta. Naishahmojahan on myös lukuisia, mutta pidän eniten mieshahmojen asuista, niiden yksityiskohdista ja monet mieshahmojen tarinat on rakennettu hieman paremmin. Myös se, että osa lempinaishahmoistani on niin kauniita, etten halua itse pukeutua heiksi, eivätkä kasvonpiirteeni vastaa yhtä paljon naishahmojen kasvonpiirteitä kuin monen mieshahmon. Syyt voivat olla monenlaisia, kuten kaikissa muissakin kysymyksissä, mutta itse näkisin suurimmaksi syyksi sen, että mieshahmoja tuppaa olemaan paljon naisten lempihahmoina. Välillä yllätyn itsekin, että joku niin hyvännäköinen miestä cossaava henkilö onkin lopulta nainen, mutta sehän tarkoittaa vain, että he ovat onnistuneet kunnolla.

   Millä tavalla haukutaan: transu, homo, luonnoton, sairas

   Last question, number four´s answer: Ei, harrastuksemme ei tee meistä yhtään sen hullumpia kuin ihmisitä, jotka eivät cossaa. Minusta on väärin sanoa, että joku on hullu tai ettei cossaamisesta opi mitään. Cossaamisesta oppii paljon – sosiaalisuutta, yhteistyötä, tilaisuuksien järjestämistä (jos pitää ohjelmaa tai tapaamisia), puvustamista, maskeerausta, avoimuutta, positiivisuutta, avuliaisuutta ja siitä saa paljon itseluottamusta erilaisiin esiintymistilanteisiin ja muutenkin itsetunto kasvaa, kun saa positiivista palautetta ventovierailta conittajilta (conikävijöiltä/-työntekijöiltä). Eli harrastus ei ole missään tapauksessa turha ja jokainen saa siitä itselleen hieman eri asioita, mutta useammin conialueella nuo asiat vaikuttavat cossaajaan positiivisesti. Minulle aina conialueelta poistuminen on ollut riskaabelia, koska useimmiten silloin minua on haukuttu, ei koskaan conissa.

   Millä tavalla haukutaan: idiootti, typerys, hullu, ”Lopeta toi kun ei siitä oo mitään hyötyäkään”, ”Hanki töitä/elämä”, pimee, friikki

    Haukkuminen on typerää, koska monetkaan jotka haukkuvat eivät osaa perustella syitään haukkumiseen. Useat erilaiset stereotypiat ovat aiheuttaneet harmia cossaajille ja toivon, että ihmiset tajuaisivat joskus, että cossaaminen on harrastus ja joillekin (luen itseni mukaan heihin) elämäntapa. Jos sinua haukutaan cosplayn takia, mieti ensin, kuinka paljon haukkujasi mahdollisesti ylipäätänsä tietää mitään cosplaysta. Monikaan ei näet tiedä tuon taivaallista tästä harrastuksesta ja jos on kokeillut sitä, niin epäilen suuretsi, ettei hän silloin olisi haukkumassa sinua. Älä siis ota liian pahasti siipeen jonkun pahoista sanoista.

Seuraavana listassa on pitkät murhaavat katseet. Nämä ovat epäilemättä haukkumista yleisempiä, koska tämän tehdäkseen sen tekijän ei tarvitse vaivautua puhe-etäisyydelle. Missä kaikkialla tätä voikaan tapahtua? Oikeastaan missä tahansa paikassa, mihin tahansa vuoden- ja vuorokauden aikaan.

   Murhaavaksi katseeksi lasken vähänkin pidempään kuin vilkaisuun kuluvan ajan mittaisen tuijottamisen, suoranaisen tuijottamisen, nenän nyrpistämisen tuijottaessa, useammat vilkaisut, mulkaisut ja halveksivat katseet nenän vartta pitkin. Jokainen saa itse arvioida oman tuijotussietokykynsä mukaan, minkä laskee häiritseväksi ja murhaavaksi tuijottamiseksi, mutta nuo ovat kaikki ne, millaiset muodot minä näen haittaavan itseäni.

   Itse olen saanut eniten juuri näitä pitkiä tuijotuksia tai useita vilkaisuja osakseni, koska kuljemme aina pari kertaa conin aikana conialueen ulkopuolella muun väen joukossa sekä busseilla/junilla coneihin ja sieltä pois. Ensimmäisenä kahtena vuotena niistä ei ollut mitään haittaa, koska minulla ei ollut piilareita taikka laseja, enkä tiennyt missä vaiheessa minua vastaan kävelleet alkoivat tuijottaa. Meille nelisilmille kaupungilla kulkemisessa voikin olla helpompaa olla ilman piilareitakin silmälasittomassa cossissa, jos ei halua nähdä muiden ilmeitä ja tai tuijotusta kaduilla. Nyt kolmantena vuotena, jolloin aloin käyttää tehollisia piilareita olen ottanut asenteeksi sen, ettei minua haittaa jos minua tai ryhmääni tuijotetaan pitkään. Otan lähinnä vitsillä sen, jos joku tuijottaa minua kauan ja meinaa kävellä pyörää päin ja odotankin edelleen sitä hetkeä, että joku törmää a) tolppaan b) avautuvaan oveen c) roskikseen d) talon kulmaan e) toiseen tuijottavaan ihmiseen, kun tuijottaa minua. Siinä vaiheessa tuntisin, että cosplay on voittaja. En siis itse häiriinny huomionkeskipisteenä olosta ja välillä alan ihan tietoisesti tehdä katseita kääntäviä hullutteluja, kuten tanssia kun seison liikennevaloissa tai rullaportaissa matkalla ylöspäin. Tiedän kuitenkin, että monia, varsinkin aloittelevia cossaajia, tuijottaminen saattaa häiritä. Se että näyttää massavirran mustista takeista poikkeavalta räikeässä sateenkaarimekossa ei anna lupaa tuijottaa toista pahasti. Olen huomannut Tampereella koulua käydessäni kuinka suuresti ihmiset sulautuvat toistensa joukkoon mustissa talvitakeissaan ja miten yksi keltaiseen asuun pukeutunut saa kaikki tuijottamaan. Töykeää, sanon minä.

   Vain kerran minua oikeasti haittasi tuijottaminen kaupungilla, kun olimme Lahdessa (7.6.14), minä Fem!Thorinina ja ystäväni Fem!Doctor Who kymppinä ja eräs nainen oli tulossa meidän ohitsemme. Istuimme kaksin penkillä hieman kauempana conialueesta, odottelimme kyytiä ja juttelimme. Huomasin naisen aloittaneen tuijottamisensa kaukaa ja kun hän huomasi minun tuijottavan takaisin, hän käänsi pian katseensa pois. Sitten hän jatkoi kuin olisi luullut minun jo kääntyneen takaisin ystäväni puoleen. Nainen käveli ohitsemme katsellen muualle ja pienen matkan päässä meidät ohitettuaan, hän kääntyi ainakin kerran vielä ihmetellen tuijottamaan meitä, kävellen poispäin. Jos hän ei olisi vielä meidät ohitettuaankin kääntynyt katsomaan meitä, en olisi pitänyt hänen tekoaan tökerönä, mutta kun hän teki niin kuin teki, niin pidän häntä esimerkillisen tökerönä ja vanhollisena keski-ikäisenä naisena.

   Toinen saman tyyppinen tapaus minulle kävi Tracon kasin jälkeen Raxissa, kun olimme menneet sinne syömään. Siellä oli pari lapsiperhettä isineen, äiteineen ja lapsineen, minä olin Naniana paikalla (minulla oli häntä ja tassut, sekä vahvat meikit, silinteri ja sateenkaarilippu heilui silinterin nauhasta). Kun menin yhden tällaisen lapsiperheen pöydän ohi hakeakseni itselleni ruokaa, heidän isänsä tuijotti minua erittäin murhaavasti ja muu perhe madalsi ääntään. Aivan kuin se mies olisi halunnut suojella lapsiaan minulta. Enhän minä tullut heidän pöytänsä ohitseen syödäkseni hänen lapsiaan, muuttaakseni heitä homojen asioita ajaviksi taikka muuttaakseni heitä furryiksi – minä kävelin heidän ohitseni hakeakseni ruokaa bufeesta. Oli jotenkin käsittämätöntä, kuinka pahasti hän katsoi minua ja miksi muunkin perheen piti yhtäkkiä muuttua niin salaperäisen hiljaiseksi, kun kävelin heidän ohitseen. Miksi ihmisten pitää ollakaan niin ennakkoluuloisia ja törkeitä toisiaan kohtaan? Tämä sama toistui vielä kolmella muullakin kerralla, kun hain ruokaa bufeesta. Kun olimme heittämässä välineitä ja lautasia pois, toisesta lapsiperheestä tuijoteltiin ihmeissään. Vanhemmat yrittivät saada lapset keskittymään ruokaan, eivätkä minun suureen siniseen häntääni. Olin tuosta koko tilanteesta hyvin tuohtunut, kun pääsimme pois. Ja vielä jälkeenpäinkin minua ärsyttää heidän käytöksensä, kuinka he yrittivät tuijottamalla viestiä jotain sen suuntaista kuin ”häivy outo/luonnoton” tai ”sun pitäisi kuolla, kun olet tuollainen epäihminen.” Okei, ehkä heidän päässään ei liikkunut aivan noin raisuja ajatuksia, mutta siltä minusta tuntui ja uskon muidenkin kokeneen edes kerran samoin. Ystäväni jotka olen opettanut cosplayhin ovat myös kokeneet tuon, mutta ovat päässeet yli, koska nuo ihmiset jotka ovat meitä vihaisesti tuijottaneet eivät todennäköisesti ole tienneet cosplaysta. Se onkin valitti selitys, mutta onkin monessa tilanteessa totta. Cosplayn ennakkoluuloja ei ole tarpeeksi usein ja tarpeeksi suurelle kohderyhmälle tuotu esille, jolloin monet eivät todella tiedä siitä.

 

Naureskelut kaduilla. Voi olla myös bussissa/junassa tai vaikka oppitunneilla ja työpaikalla, mutta haluan ottaa mieluummin esille tämän kadulla tapahtuvan. Siinä missä kuka tahansa voi tuijottaa murhaavasti, voi myös nauraa pilkallisesti vaivautumatta suoranaisesti sanomaan pahaa sanaa kenestäkään. Minulle on pariin otteeseen naurettu oikein osoitellen, toinen kerta Naniana ja toinen kerta Fem!Thorinina. On inhottavaa kuulla jonkun nauravan tai tirskuvan kun menee ohitse. Varsinkin naisilta olen saanut tirskuntaa myös Thorinin asussa, jos olen mennyt julkisella paikalla naisten vessaan. Tökeröimmin minulle naurettiin kun olin Nania (tämä naureskelu tapahtui ennen tuota Raxin tuijotusepisodia). Olimme tulossa rullaportaissa ylös kahden ystäväni kanssa ja kaksi kolmekymppistä aikuista tuli niitä vastaan alas. He olivat ilmeisesti pari tai todella hyviä ystäviä. Kun he näkivät minut, ensin nainen alkoi osoitella ja kuiskutella miehelle, sitten he alkoivat nauraa pilkallisesti. Rullaportaiden päässä oli poikajoukko, jotka hekin nauroivat osoitellen, kun kävelin heidän ohitseen. Ilman osoittelua ja tuijotusta olisin voinut kuvitella vain, että he olivat kertoneet toisilleen hyvän vitsin. Nyt kuitenkin otin kaikki iskut takkiini. Fem!Thorinina minulle naureskelivat satamassa niin vanhat miehet (mitä vanhempi mies, sitä makeampi nauru), nuoret naiset vessassa (oikein viitaten siihen ”näitsä sen? Olikohan se tullut väärään vessaan?”-oletukseen) ja sitten perheiden isät. Myös pari nuorta miestä, joista toinen vislasi ja huusi ”Conchita Wurst!”, sen jälkeen he nauroivat keskenään pitkään. Kukaan näistä Fem!Thorinin tapauksista ei kuitenkaan osoitellut minua, mutta tiesin heidän tuijotuksensa takia heidän osoittaneen sanat minulle – mutta ilman osoittelua se ei tuntunut niin pahalta. En ymmärrä tätäkään, että mitä niin naurettavaa voi toisessa nähdä (ellei hän pelleile ja minä olin tekemässä ihan tavallisia asioita, kuten kävelemässä ystävieni kanssa), että se saa sinut nauramaan ivallisesti?

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä, on huonomman palvelun saanti, koska olet pukeutunut. Sanon, että tämä voi johtua muutamasta erilaisesta asiasta. Ensinnäkin, asiakaspalvelijalla voi olla a) ennakkoluuloja b) hän ei jostain syystä pidä juuri cosplaysta c) ei ole koskaan aiemmin törmännyt siihen d) huono päivä e) osaamattomuutta toimia erilaisten ihmisten kanssa tasavertaisesti f) kaikkea erilaista kohtaan syrjivä asenne jo valmiiksi. Jos sinua kohdellaan huonosti asioidessasi kaupassa, pikaruokapaikassa tai vaikka bussissa, se osoittaa ainakin, ettei tämä asiakaspalvelun ammattilainen ole todellisuudessa ammattilainen. Jokaisen asiakkaanhan pitäisi olla tasavertaisia, kun kerran eletään suhteellisen tasa-arvoisessa mallimaassa. Olen jopa kuullut, että joku oli käännytetty pois ruokapaikasta tai ei ollut päästetty bussiin illalla, koska oli pukeutunut ”hassusti.” Erilaisen pukeutumistyylin ei saisi vaikuttaa ihmisten kohtelemiseen eriarvoisina asiakkaina.

   Itselläni on kokemusta kahdelta ensimmäiseltä vuodelta huonommasta palvelusta ruokapaikassa. Kun tilasin jotain, myyjä katsoi minua pahasti koko ostostapahtuman ajan, mutta kun ystäväni ilman asua tilasivat minun jälkeeni, heitä ei tuijotettu enää niin pahasti. Minua ei ole onneksi vielä koskaan jätetty bussista asussani. Kolmantena vuotenani minua tuijotettiin pariin otteeseen hieman suurempana kysymysmerkkinä, kun tilasin miehekkäästä asustuksestani huolimatta naisen äänellä tai neuvoin samaan junaan tulevia siitä, miltä raiteelta juna lähtee ihan yllättäen parran alta. Lähinnä muut asiakkaat kohtelivat minua enää epäkohteliaasti, samassa ruokapaikassa osattiin tänä vuonna jo hymyillä kaikille asiakkaille. Taisi olla kuitenkin eri myyjä paikalla tai he ovat saaneet puhuttelun. Koskaan ei kuitenkaan voi tietää millaisen myyjän saa itselleen, kun menee tilaamaan yhtä bufeeta taikka hampparia partasuuna naisena tai mekko päällä miehenä. Puhuvaa eläintä unohtamatta!

Cossaajat saavat siis kaikenlaisia ennakkoluuloja niskaansa ja niistä seuraa usein ne huonoimmat muistot. Pitää kuitenkin aina muistaa se, että jos jostain toisissaan pitää ja on nähnyt sen eteen paljon vaivaa, niin tuijotusten ja haukkumisen ei saisi antaa vaikuttaa siihen. Miten voi muka sanoa olevansa 100% cosplayeri, jos ei kestä pieniä vastoinkäymisiä, kuten että sinua katsotaan bussissa pitkään? Aina löytyy maailmasta sellainen ihminen, jonka mielestä se mitä teet on väärin, mutta jos se ei loukkaa sinua tai muita se mitä teet, sen ei pitäisi olla väärin kenenkään mielestä. Omasta mielestäni cosplay on yksi maailman hienoimmista ja eniten ihmistä positiivisesti kehittävistä ja monipuolisimmista harrastuksista, jonka tiedän.

 

Älkää lannistuko, vaan kestäkää. Cosplay ilman tuskaa on teeskentelyä. Ja jos jalkoihin ei satu, niin henkinen tuska ajaa saman asian. Se vain pitää jaksaa pystyissä päin

   ~ Haters gonna hate anyway. Sinun ei silti tarvitse olla yksi näistä vihaajista.

Tracon 9 2014

Trac9n

Tracon 9 on nyt takana. Ja kaukana siellä, sillä Traconin alkamisesta on suunnilleen tasan kolme viikkoa (oma kelloni kirjoituksen alkaessa lauantaina on 18:00, eli WCS-kilpailu on loppunut). Koeviikkojen takia en tehnyt tätä aikaisemmin, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Tracon 9 – kolmannen cosplayvuoden odotettu huipennus!

Perjantai

Kävelen koulun jälkeen Tampere-talolle. Otan paperin esiin ja raapustan siihen tekstin Huomenna se alkaa! Tracon 9

   Kun pääsen kotiin, teen läksyt.

   Pakkaan vielä loput tavarani, muun muassa kajarit.  

   Merri tulee meille illalla. Katsomme poikien asut kasaan heidän huoneeseensa. Sovimme ajan jolloin tulen herättämään. Pyöräilen hakemaan pojille säkin. Silitän partakreppiä. Suihkuun. Iltapala. Nukkumaan. Herätys asetettu.

    Huomenna. Se. Alkaa.

 

Lauantai

Aamu alkaa kello 5:20, kun puhelin soittaa jälleen I see firea. Ulkona on hämärää, mutta aurinko alkaa nousta aamiaista syödessäni. Ei tunnu erikoiselta, vähän vain väsyttää kouluviikon jälkeen ja ihmettelen hetken, mitä teen lauantaina näin aikaisin ylhäällä? Ja miksi pöydälläni on kasa partakreppiä? Menee hetki ja sitten tajuan – on Tracon viikonloppu! Ja vieläpä Tracon 9! Jännitystä ei ole missään, tuntuu että olen jo turtunut siihen tunteeseen, että ”okei, pistän vain asun päälle ja lähden kaupunkiin, ihan normaali meininki”, ja onhan tämä kolmas vuosi + viides conini. Thorinina se on jo neljäs, eli olen ollut vain kerran joku muu kuin Thorin. Tänä vuonna laukussani on myös Nanian asu. Ihmettelen vain hetken, sitten keskityn leipiini.

  Aamiaisen jälkeen aloitan parran teon. Olen edeltävänä iltana silitysraudalla suoristellut silputtua partaa, nyt alan sitten liimata sitä. Piirrän itselleni kasvoihin jälleen parran ääriviivat, jonka jälkeen liimaan ensin leukaparran ja viimeiseksi jätän viikset, jotka tulevat vasta toisen aamiaisen ja kahden hobitin jalkojen meikkaamisen jälkeen. Minulla menee pelkästään leukapartaan vajaa puolitoista tuntia ja olen aika ylpeä siitä. Noin puoli seitsemän olen herättänyt Merrin ja Pippinin, ja saamme heidän meikkinsä ja vaatteensa pian päälle. Viimeksi kun meikkasimme pojille hobittien jalkojen karvoja, siihen upposi neljäkymmentä minuuttia, nyt kaikki on valmista seitsemältä. Syöminen ja puhuminen alkaa jo tuntua tuskaiselta, kun istun hobittien kanssa syömässä toista aamiaistani (ja päivän toiseksi ainoaa ateriaa). Kiipeän kolmanteen kerrokseen ja tajuan, etten millään pääse täysissä pukeissa alas. Pukeutumiseni tuottaa niin paljon ongelmia, että raahaamme kaikki asun osat alimpaan kerrokseen kolmannesta kerroksesta, ennen kuin voin alkaa meikata partaani.  

   Aurinko paistaa kirkkaana ulkona ja olemme lähdössä. Äitini haluaa kuitenkin ottaa vielä muutaman valokuvan pihassa ja ystäväni Tohtori 1o^th alkaa jo toisaalla hermostua. No, otetaan sitten pari kuvaa, kunhan päästään joskus sitten lähtemään. Aamulla pinna on kireä, koska tuntuu, ettemme ehdi ajoissa. Kun olemme noukkineet Tohtorin kyytiin, alkaa jännitys. Puhumme ihan yleisesti siitä, mitä conissa tänään tehdään ja kerromme pikkuisille vinkkejä siitä, miten conissa käyttäydytään ja että heidän pitää valmistautua poseeraamaan. He ovat ensimmäistä kertaa conissa ja ovat aivan suloisia vaikka itse sanonkin. Laulamme tunnin mittaisen automatkan aikana ”Conilaulun” pari kertaa ja kun pääsemme Tampereelle, voin sanoa, että kuumotus alkaa kasvaa. Minulla on kuuma muutenkin asussani, mutta kun näemme ensimmäiset ihmiset cosseissa tai kantamassa laukkua, joka on täynnä coneissa myytäviä pinssejä, vatsanpohjaa alkaa vääntää ja ihan kunnolla. Intoilemme Tohtorin kanssa siitä, että tämä on kolmas vuotemme ja hän on jännittynyt siitä, että tämä on hänen ensimmäinen cosplay vuotensa. Minulla onkin mukana kunnon arsenaali cosplayensikertalaisia – kolme ei ole astunut jalallakaan coniin ja yksi ei ole kokeillut cosplayta kolmen vuotensa aikana kertaakaan. Minulla piti olla neljä cosplayensikertalaista, mutta siitä sitten myöhemmin...

Hyppäämme pois auton kyydistä hieman liian aikaisin ja bussi tööttää vihaisesti. Äitini ajaa Tampere-talon parkkipaikalle, jonne me kävelemme hakemaan laukkujamme. Paikalla on kamalan paljon ihmisiä ja monet jonottavat jonnekin. Veikkaan ensimmäisenä, että he ovat ostaneet sähköisen lipun ja jonottavat saadakseen rannekkeen, kuten Desuconissa. Meitä katsellaan heti ja osoitellaan, mutta olen niin kireänä kiireen tunnusta – siitä, että minun pitäisi ensin löytää kaikki komppaniani jäsenet ja sitten ehtiä raahaamaan kaikki neljä laukkuani narikkaan ennen avajaisia - etten pahemmin huomioi tuijotuksia. Kiireessä minulle vedetään selkään jotenkuten miekkani ja kohta kuulen sen kamalan äänen, kun miekka putoaa terä edellä maahan ja sen kärki hajoaa. Ärsyynnyn entisestään, kun minun pitää äkkiä irrottaa huolella ommeltu miekkakotelo selkään tulleesta vyöstä ja kiinnittää se kupeilla keikkuvaan vyöhön. Kun äitini ottaa vielä pari kuvaa ja liputkin on vedetty käteen, alan rentoutua. Raahaamme laukkujamme Tampere-talon kyltin eteen ja siinä alamme soitella niille, jotka minun piti saada komppaniaani mukaan.

   Jessica löytyy ensimmäisenä ja teen pikaesittelyn. Seuraavana löytyy oma rakas Bilboni, joka kantaa sylissään palkintokakkuja ja laukussaan asuaan. Hän oli päättänyt, ettei halua olla bussissa heti aamusta asussaan. Kun jono vieressämme alkaa liikkua, tajuan, että he ovat jonottaneet koko ajan päästäkseen sisälle. Olemme kaukana jonon päästä ja vaikka jono liikkuu, perä pysyy yhä kaukana - ja se on melkein pidempi kuin Kupliilla. Yksi joukostamme puuttuu yhä, mutta päätämme ensin viedä laukut narikkaan ja koettaa sitten saada häneen yhteyttä. Raahaudumme jonon perään laukkuinemme päivinemme ja alamme valua sisälle. Suuren joukon pitäminen kasassa on helppoa ulkona selkeässä jonossa, mutta sisällä joudun kuikuilemaan vähän väliä taakseni, ovatko pojat ja tytöt tallella, varsinkin hobittini. Tohtori kulkee kohta edellämme, koska hän on meistä pisin ja meidän on helpointa löytää hänet suuresta ihmismassasta, vaikkei sisällä ole vielä liiaksi ihmisiä. Pujottelemme tiemme narikkaan ja emme joudu edes jonottamaan, kun voimme jo heittää laukkumme sinne. Kun laukut ovat narikassa ja paikkanumero Pippinin repussa, alamme tehdä matkaa kohti avajaisia. Niihin on noin kymmenen minuuttia aikaa, kun kuulen puhelimeni soivan. Siellä soittaa joukkomme viimeinen, Sormusaave. Päätän johtajana lähettää hobitit, Jessican sekä Tohtorin katsomaan avajaisia, kun taas itse menen ulos. Sitä paitsi, minulla on jo kuuma.

   Löydän portaita vaivoin kipuavan Sormusaaveen, joka kantaa kädessään suurta popcornkassia ja etsiskelee jotakin. Hän etsii minua ja me tervehdimme, kun tapaamme portaiden yläpäässä. Pahoittelen sitä, etten ollut odottanut pihalla, mutta nyt meiltä molemmilta meni jo avajaiset sivusuun. Emme sinänsä perusta niistä, mutta olisin halunnut nähdä ne ihan vain pelkän perinteen takia. Toisaalta on mukavampi, ettei jompikumpi meistä olisi jäänyt yksin odottamaan avajaisten loppumista. Viemme hänen tavaransa pienempään narikkaan ja koska molemmilla on älyttömän kuuma, lähdemme ulos hakemaan paikkalippuja cosplaykisaan, joka on aivan must see. Kysymme vänkäriltä, mihin jonon pitää liittyä jos haluaa paikkalippuja, sillä samassa teltassa on parikin jonoa ja jollekin sanottiin, että jonotus on toisessa jonossa. Emme toki kuulleet kumpia hän jonotti, paikkalippuja vai pääsylippua, huonokuuloisia kun olemme. Edellämme oleva mies kysyy, kuinka monta paikkalippua voi maksimissaan varata ja vänkäri pöydän takana sanoo, että pysytään nyt ihan kohtuullisuuden rajoissa. Mies pyytää kahdeksan ja me ääneen suunnittelemme hänen takanaan, että ystäväni ottaa neljä ja minä neljä – eli kahdeksan meidän joukollemme (älkää kysykö millä matemaattisella laskukaavalla kuudesta tulee kahdeksan, minä en tiedä, paitsi 6 + 2 ). Saatuamme paikkaliput, päätämme mennä sisälle odottelemaan, että avajaiset loppuvat ja päädymme toiseen kerrokseen. Huomaan liukuportaissa, että niissähän on peili ja alan peilailla itseäni niistä. Varmaan näyttää kauniilta, kun parrakas tyyppi kukkakruunu päässä peilaa itseään liukuportaista. Ylhäällä istumme ja odotamme, että ystävämme tulevat. Juomme hieman hankalasti vettä, kuuntelemme tanssipelien pauketta ja katselemme ohitse kulkevia ihmisiä. Näytän ohjelmakartasta joitain ohjelmia, mihin olisin halunnut ja kerron mihin aikaan koetamme mennä syömään. Kohta lähdemme ikkunoiden läheisyyteen odottamaan, minä seison hieman etäämmällä, kun alan bongailla ystäviäni salista ulos tulevien joukosta.

   Kun Tohtori ja Bilbo tulevat ulos, kuulen heiltä, että Merri ja Pippin ovat lähteneet kesken avajaisten etsimään Jessicaa ja joudun aikamoiseen paniikkiin. En saisi hukata pikkuveljeäni Pippiniä enkä hänen ystäväänsä, koska olen täysin vastuussa heistä. Jessicalle puolestani olin luvannut, että hän saa olla kanssamme koko viikonlopun. (Tässä kohtaa siis kadotin neljännen ensikertalaiseni) Päätän, että joidenkin on jäätävä paikoilleen odottamaan siihen, jos vaikka pikkuiset menisivät heidän ohitseen. Tässä vaiheessa huomaan, että olin aikamoinen johtaja koko viikonlopun. Käsken Tohtorin ja Sormusaaveen jäädä paikoilleen, koska heillä molemmilla on puhelin, Pippinillä on minun puhelimeni ja me koetamme soittaa siihen monta kertaa. Minä lähden alakertaan etsimään pikkuisia ja Bilbo lähtee kulkemaan toisessa kerroksessa. Löydämme pojat onneksi ennen kuin ehdin alempaan kerrokseen ja kasaamme pienentyneen joukkomme yhdistyspöytien lähelle. Kun olemme selvittäneet suunnilleen syyn poikien katoamiseen, min kysyn, kuinka monella on jo kuuma ja koska suurimmalla osalla on kuuma, lähdemme ulos haukkaamaan happea. Onneksi keli on erittäin kaunis ja pilvetön. Kun pojat näkevät boffauskentän, he haluavat ehdottomasti päästä sinne miekkailemaan. Päästämme pojat miekkailemaan sydämensä kyllyydestä ja minä jään Bilbon kanssa laidalle odottamaan tavaroiden kanssa, sekä kuvaamaan poikien sähellystä taistelutantereella. Merri ja Pippin ovat suloisia, koska taistelevat kaksin yhtä vastaan, aivan kuten elokuvassa.

   Laidalla norkoilussa on omat hyvät puolensa. Minulta ja Bilbolta tullaan kysymään useaan otteeseen, josko meistä saisi ottaa valokuvan ja poseeraamme useimmiten yhdessä. Se ei oikeastaan haittaa minua, koska pidän Bilboni kanssa poseeraamisesta enemmän kuin yksin poseeraamisesta. Ohitsemme kulkee myös muuan Klonkku, jonka kanssa tulee puheltuakin hetki.

*Keskustelu on Klonkun äänellä, sekä Klonkun että Thorinin osuus*

   ”Where is your Arkenstone, precious?” Klonkku kysyy minulta.

   “I lost it”, vastaan.

   ”You suck man”, Klonkku sanoo.

   ”Where is your ring?” kysyn Klonkulta.

   “I lost it...” valittavalla äänellä.

   ”You suck man”, sanon myötätuntoisen omaisesti.

   ”Lets suck together!” Klonkku jatkaa samalla valittavalla äänellä. Kyllä, meillä oli todella rakentava keskustelu, mutta ei siinä mitään! Tällaisia keskusteluja saisi olla enemmänkin, small-talk-kulttuuri on niin harvassa Suomessa, että coneissa on mahtavaa huomata, kun voi jutella ihan randomisti ihan randomille tyypille, joka sattuu tunnistamaan sinun hahmosi ja sinä hänen. Pidin siitä, että hänen versionsa Klonkusta oli hyvin suunniteltu off-character, ja jos se ei ollut suunniteltu, se ainakin vaikutti siltä! Kohta paikalle kävelee myös Thranduil, ja piru vie että oli Thranduililla mittaa ja ulkonäköä. Leukani on varmaan poissa paikoiltaan koko sen ajan, kun katselen hänen asuaan. Meistä tullaan lopulta ottamaan yhteiskuviakin ja hänen pituutensa ansiosta en joutunut kyykkimään maassa, mikä on panssarin kannalta hyvä juttu. En muista kuinka monta kertaa ajattelin, että hän oli tyrmäävän upea. Mutta sitä hän oli.

   Thranduilista tullaan ottamaan yksinään kuvia ja siirrymme hieman syrjemmälle Bilbon ja tavaroidemme kanssa. Joku sanoo, että minun selässäni ollut ”If lost, return to Bilbo”, kyltti alkaa repsottaa ja Bilbo paukuttaa sitä paremmin kiinni takamukseni tietämille. Hän saikin lähennellä minua lapun takia useaan otteeseen *häpeää hieman, lievästi punaisen sävyisenä* Kun katselemme yhä poikien miekkailua – Merri ja Pippin ovat tulleet pois ja heistä on otettu yhteiskuvia, koska he ovat muidenkin mielestä aika suloinen pari – ilmaantuu paikalle uusi pitkänhuiskea hahmo, jonka tuleminen saa minut häkeltymään. Tämä henkilö on energinen ja ehkä kaksi päätä minua pidempi (kamala alemmuuskompleksi), jolloin ällistyn pelkästään siitä, että jään niin pahasti alle, kun hän ilmaisee ihastustaan. Hän aloittaa keskustelun suunnilleen näin:

   ”Omg teillä on aivan mahtavat cossit! Pidätsä muuten sellasta cosplayblogia? Mä löysin sen facesta ja oon sun fani”, hän kuvailee (pahoittelen asianomaista jos muistan sanasi väärin, tiedän, että luet tämän tekstin). Vastailen hieman hämmentyneenä hänen kysymyksiinsä, mutta pysyn mahdollisimman rauhallisena ja hän kertoo olevansa teemapelissä mukana. Olisin itsekin halunnut, mutta en miitin takia voinut osallistua. Puhumme niin normaaliin tapaan kuin conissa ventovieraille voi puhua, kun yhtäkkiä minulta lähtee tupsu parrastani. Tiedän, että liimaukset ovat kehnot, mutta tupsu on kyseisen  pitkänhuiskean henkilön sormissa. Kohta kulmakarvojeni mustaa kajaalia on poskessani ja nenänpäässä. Nauran kuin se olisi ollut huvittavaa, koska en osaa sanoa ”Lopeta! Sä suttaat mun meikit!” Jälkeenpäin minua harmitti eniten se, että olin käyttänyt aamulla paljon aikaa parran tekoon ja osa siitä oli poissa vain sekuntien murto-osassa. Bilbo parka joutuu putsaamaan kasvoni kajaalista ja tämän yllättävän energisen tapauksen lähdettyä jatkamaan teemapeliään, käännyn hobittien puoleen. Pyydän heiltä ison laukun lappua ja lähdemme Bilbon kanssa korjaamaan partaani. Pojat jäävät kentän laitaan vahtimaan laukkuja ja seuraamaan Tohtorin ja Sormusaaveen mittelöä.

Narikassa pyydämme, että saamme hetkeksi suuren laukun sivuun tutkittavaksi ja vänkäri tuo sen meille. Kerään hieman muitakin tykötarpeita kuten partakrepin ja liiman mukaani. Olemme juuri saamassa laukkua kiinni, kun sama vänkäri tulee kysymään, joko laukun voi viedä paikalleen. Hän todellakin saapui kreivin aikaan ja huomasi sen ilokseen itsekin. Hatunnosto kaikille niille narikan vänkäreille, jotka joutuivat nostelemaan minun suurta punamustaa laskettelukassiani, joka painoi ainakin 15 kg pahimpaan aikaan. Menemme tavaroinemme Bilbon kanssa alimpaan kerrokseen suureen invavessaan meikkaamaan, eikä parran korjaukseen onneksi kulu niin kauan kuin pelkäsin. Onneksi minulla ei ollut vielä sitä vedenkestävää partaliimaa, koska sen repiminen olisi sattunut! Palatessamme ylös, meistä otetaan kuvia jo ennen kuin ehdimme ulos ja ulkona ennen kuin ehdimme löytää pojat jo odottamasta meitä. Päätämme lähteä käymään myyntipöytäsalissa ja siellä onkin tunkua. On vain päätettävä kenen perässä menee, kun pari jumahtaa jonnekin ja toinen toisaalle, mutta itse päätän pitää hobittini kasassa ja vain kiertää nopeasti koko paikan. Onneksi Merri pitää Pippiniä silmällä, Sormusaave näkee kaksikon ja Tohtori löytää aina jotenkin tiensä luoksemme, eli emme eksyneet milloinkaan kovin pahasti toisistamme. Pöydille ei nähnyt, mutta tiesimme, että voimme tulla vielä toistekin.

   Tohtori eksyy katselemaan miekkoja, kun huomaan eräässä pöydässä lasit, jotka ovat samanlaiset kuin hänen fursoonallaan. Pyydän hobittejani pitämään Tohtoria silmällä ja ostan lasit pikaisesti, koska lupasin hänelle kunnon 18-vuotis lahjan ja lasit kuuluivat siihen. Piilotan ostetut lasit lompakkooni ja sen kanssa laukkuuni, kun haemme Tohtorin ja lähdemme kohti taidekujaa. Juuri kun olemme pääsemässä ulos, minulle huudetaan eräästä pöydästä. Lasit myynyt mies oli puhunut englantia, jonka takia minulle on jäänyt kieli päälle ja tullessani pinssiä kädessään minua kohti ojentavan miehen luokse, kysyn luonnollisesti:

   ”How much?” Mies on suomalainen ja hämmentyy hieman. Olen itsekin hämmentynyt siitä, miksi kysyin englanniksi, mutta mies vastaa minulle pian:

   ”It´s free, for you”, hän ojentaa minulle pinssin ja kiitän, käännyn, lähden. Ystäväni kyselevät pinssistä suomeksi, mutta päätän pysyä englannissa, jotten vaikuttaisi epäilyttävältä. Sanon vain, että kerron myöhemmin. Kädessäni on haltiakielen tekstillä varustettu pinssi, jossa lukee Hobbit rules (kiitos ystäväni ystävän käännösavulle), kun joku pysäyttää koko joukkomme. Hän pyytää, että voisiko ottaa kuvan meistä kaikista viidestä – minusta, Bilbosta, Merristä ja Pippinistä, Sormusaaveesta – ja totta kai suostumme. Heitämme tavaramme Tohtorille ja hän astuu hieman sivuun. Kuvaajia tulee ja menee, kun me poseeraamme heille, kamerat vaihtuvat ja on vaikea muistaa tuijottaa hetki jokaiseen suuntaan. Veikkaan, että tuon kolmen minuutin patsastelun aikana meitä kävi kuvaamassa ainakin kymmenen eri henkilöä ja koko päivän aikana meitä kuvattiin noin viitisenkymmentä kertaa. Se on noin, koska en todellakaan voinut laskea kuinka moni kävi räppäämässä kuvan meistä, kun yksi kävi kysymässä ja neljä juoksi hänen takaansa ottamaan kuvaa. Selviämme taidekujalle hengissä ja joukkomme pysyy hyvin kasassa. Sielläkin on sen verran paljon väkeä, että tämä kierros on lähinnä maistiainen ensikertalaisille siitä, millaista taidetta siellä myydään, eivätkä pojat oikein löytäneet mitään kiinnostavaa. Tohtori katoaa hetkeksi ihmispaljoudessa, hobitit seuraavat uskollisesti minua ja olemme vähällä törmätä letkassa kulkevaan sotilasporukkaan, joka pujahtaa ihmisten keskeltä eteemme. Päästämme heidät menemään ohitsemme kaikessa rauhassa ja koetamme etsiä Tohtoria – Sormusaave on kiltisti rullaportaiden läheisyydessä odottamassa meitä. Kun löydämme Tohtorin, sanomme, että menemme varmaan jo alas juomaan.

  

Hän tulee pian, juomme TARDISin vieressä ja päätämme kuvata toisiamme siinä. Tohtori aloittaa, mutta joudumme pariin otteeseen odottamaan, että pääsemme kuvaamaan. TARDIS on suosittu kuvauspaikka Traconissa ja sen edessä on otettava joka vuosi ainakin kerran kuva. Kello alkaa tulla jo pahasti 13:20 ja päätän lähettää pojat sekä Bilbon hommiin. Tohtori ja pikkuiset menevät hakemaan isoja laukkuja miittiä varten, Bilbo lähtee hakemaan kakkuja ja Sormusaave hänen mukanaan popcornia. Itse päätän lähteä tyhjentymään alakerran vessaan ja sovimme tapaavamme TARDISin vieressä. Kun tulen pois alakerrasta, näen kun eräs nainen kaatuu portaissa lipokkaillaan ja menen paikalle kysymään, sattuiko häneen. Hän vain sanoo hieman huvittuneena, että on vain liukkaat kengät. Melkein hänen peräänsä meinaa kaatua portaissa mieskin, mutta pitää tasapainonsa lopulta. Tampere-talo, mitä teidän portaissa on, kun ne on noin liukkaat?

We came here from the Middle-Earth with our time machine

Kun pojat tulevat laukkuineen, siirrymme ulos odottamaan kuvaajaamme Travelleria, jolle soitan puolelta Tampere-talon kyltin luona. Selitän kaikille, mitä olen suunnitellut videon alkuun ja pojat istuvat jo kyltillä, kun Heini tulee. Käyn hänen kanssaan suunnitelman vielä kertaalleen läpi ja koska aikamme on rajallinen, lähdemme heti hommiin. Kuvaus käynnistyy ja laukkuvahdit vaihtuvat riippuen siitä, keitä kuvataan. Kun nopea puolen tunnin rupeama on kasassa, lähetän muut edeltä tavaroineen kohti isoa miittitelttaa ja lähden itse etsimään kummejani, joidenka pitäisi jo olla Tampereella. Kummien löytäminen ei ole niin helppoa, koska he eivät osaa odottaa minua sen näköisenä ja sanovatkin, että hyvällä tavalla minua ei tunnista itsekseni. Lähdemme aika vähäsanaisina kohti telttaa ja minulla on pinna niin kireällä jännityksestä, että unohdan kohta tyystin heidän olemassa olonsa, vaikka he olivat kyllä tärkeitä apunani.

Pitämässä pikapalaveria

   Teltan luona on jotenkin todella sekavaa. Kellon on jo tasan, mutta edeltävän miitin porukka on osittain poissa ja osittain ei. En tiedä, pitäisikö vain mennä sisään vai ei. Pidämme pienen aikatauluhätäpalaverin porukalla ja samassa ystäväni blingThranduil saapuu Alfridin ja Legolassin kanssa. Heitä ehdin vain nopeasti tervehtiä, ennen kuin syöksymme sisälle järjestelemään. Olen niin sekavassa, jännittyneessä ja kireässä tilassa, että äksyilen epäselviä ohjeita vähän kenelle sattuu, juoksen jättimäistä telttaa edes takaisin ja koetan saada kaiken toimimaan. Paineita lisää se, että porukkaa tulee sisään, mutta emme ehdi saada musiikkia toimimaan. Miksikö? Koska nettiyhteyttä ei ole. Sitten alkaa netin metsästys miittiin tulleilta – ja thank goodness! Eräällä miittiin tuulleella naisella sattui olemaan mukanaan DNA:n mokkula ja saamme lainata hänen nettiään, jotta saamme spotifyn ja musiikin toimimaan. Kiitos tälle henkilölle erityisen paljon, pelastit miittimme ehdottomasti! Kun sekava alku on mennyt, vartti miitin ja kuvaamisen ajasta kulunut, pidän puheen. Ihme, etten jännitä. Kerron, mistä miitti-idea oli lähtenyt. Sanon myös, että olen kuvaamassa videota, jonka takia käyn vain pyörähtämässä teltassa toisinaan. Miitin järjestämistä suunnittelevat hoi! Älkää tehkö niin kuin minä, ellei teillä ole hiton hyvä taustakaveri tekemässä miitistä hyvää, kun olette itse kuvaamassa videoitanne ja saan olla onnekas, että minulla oli Tohtori.

Avauspuhe

   Kun olemme kuvaamassa miittivideota Travellerin ja cossaajien kanssa, ehdin tutustua heihin ihan hyvin. Heidän kanssaan on aivan mahtavan hauskaa, Traveller osaa hommansa ja ilmeisesti miitissäkin alkaa mennä alkukankeuden jälkeen hyvin. Kun Sormusaave tulee ilmoittamaan ongelmasta, päätän tulla paikalle ja heittää valttikorttini peliin. Merri ja Pippin syöksyvät sisälle hiljentyneeseen telttaan ja alkavat tanssia ja laulaa. Väki taputtaa käsiään teltassa lyöden tahtia ja pojat saavat kunnon aplodit. Tämän jälkeen miitti parani, kävin siellä laulamassa ja tulin paikalle kesken tanssien.

Thranduil ja Kili

 Kyllähän sitä piti kuninkaana vetää I see fire, Song of the Lonely Mountain ja tanssia kaikkien iloksi. Videota kuvatessa jälleen, pääsen tutustumaan molempiin Thranduileihin ja me nauramme, kun blingThranduil ja Legolassi ovat Travellerin kanssa kuvaamassa kohtausta Minetin takana ja aurinko heijastaa valoa suoraan blingThranduilin asun paljeteista seinään.  ”Ai, iltabileiden paikkaa on siirretty”, aikaisemmin tapaamani Thranduil sanoo. Minulla ja siskonpojallani Kilillä menee hetki tajuta, mitä hän tarkoittaa, mutta sitten me tajuamme. Kääpiöt ovat kyllä hidasälyisiä... Meillä on paljon muitakin hauskoja juttuja ja pidin siitä, kun meillä oli yhteiskuva laiturilla. Myös Thranduilin helmojen kantaminen on ihan *nöyryyttävyyden rajoissa* hauskaa ja pidän videolla näyttelemisestä. Minua jopa pyydetään yhdessä välissä jo seuraavaan musiikkivideoon – mikä kunnia! Onneksi panssari on yhä kunnossa halailujen jälkeen xD Kuvaamiseen menee suurin osa ajasta, mutta aina kun odottelimme omaa vuoroamme, saatoimme tutustua toisiimme. Ainakin omasta puolestani aion pitää heihin kaikkiin yhteyttä, koska he olivat niin mahtavia ja aitoja. Heidän kanssaan tulin toimeen ja toivon näkeväni heidät vielä useasti tulevissa coneissa. Kiitos teille kaikille!

  

Kun tulemme teltalle noin varttia vaille neljä, Sormusaave ravaa meidän luoksemme. Minä roikun Thranduilin helmoissa, koska olen päättänyt auttaa hänet teltalle. Kun pääsemme sinne, meidät oli kuulemma häädetty. Kiitän miitissä olleita ja aloitan pikapakkauksen. Tässä kohtaa minun kummini ovat elintärkeitä, koska he auttavat ruokien pakkaamisessa pois ja pääsemme ulos ennen kuin kello on neljä. Lähetän vaihteeksi pojat viemään tavaroita ja sanon kummeille heipat, ennen kuin palaan kuvaamaan vielä pari viimeistä kohtausta. Sovimme saapuvamme syömään pian ja kuvaamisen jälkeen lähdemme etsimään poikia. Tohtori on kuulemma hukassa, mutta päätämme pienemmällä arsenaliinilla mennä kamalan nälän takia syömään katukeittiöön. Minun nälkäni oli niin paha, että otin vain kaksi trippiä ja söin veljeltäni yhden perunan. Parran takia en olisi voinut syödä enempää. Jonossa seisoo kaksi tutun näköistä hahmoa ja hyppäämme Bilbon kanssa kuvaamaan heitä - Kiliä ja Doria. Tohtori tulee pian luoksemme ja ahmii lautasensa loppuun, koska cosplaykisa on alkamassa. Päätämme, mitkä kuusi lippua käytämme ja annamme kaksi jäljelle jäänyttä lippua ensimmäiselle vänkärille, joka kävelee vastaan.

    Ennen kisaa, löydämme toisen Sormusaaveen, josta otamme kuvan oman sormusaaveemme kanssa. Ja kukas muukaan kukkien juurella istuu kuin Thranduil, jonka olin siis tavannut jo kaksi kertaa. Minä haluan ehdottomasti yhteiskuvia ja otamme niitä pikaisesti muutamia, koska cosplay-kisaan on kiire. Thranduilin kanssa kuvaaminen oli kyllä mukavaa ja meistä kävi ottamassa kuvia pari muutakin henkilöä kuin pelkkä oma kuvaajani. Samapa tuo. Meidän off-characterimme oli kuitenkin kaikkein kaunein kuva!

Tuo jolla on miekka, on meidän Sormusaave

Miten kääpiöt ja haltiat tervehtivät?
*Unohti kuinka ollaan Thorin ja ei siedetä haltioita*

Kiipeämme portaat kiireellä ylös ja huomaamme, että kaikki ovat suunnilleen jo sisällä salissa. Salin ovella oleva järjestysmiesnainen sanoo, mikä väri kuuluu minkäkin oven paikkoihin ja menemme sisälle oikeanpuolen ovista. Pudotan yhden lipuista ja kaikkein epätodennäköisimpänä henkilönä sen poimii takanani laahustanut Sormusaaveemme. Salissa on vielä valot päällä, kun pääsemme sisälle, mutta kulkiessamme kiireellä alas portaita valot alkavat himmetä ja kiire sen kun yltyy. Lopulta olemme melkein täysin pimeässä suuressa salissa etsimässä oikeaa paikkaa ja käytämme Tohtorin äänimeisselin valoa löytääksemme paikkamme. Päädymme yhtä paikkaa liian etäälle oikeista vierustovereistamme, mutta rivillemme ei enää tule ketään, joten emme toisaalta ole vieneet kenenkään muun paikkoja. Istumme alas eri järjestykseen kuin olimme suunnitelleet, olen pikkuveljeni ja Tohtorin välissä ja Bilbon on jossain kaukana pimeydessä. Emme ehdi vaihtaa paikkoja. Esitys alkaa.

   Lavalle saapastelee ranskalaisaksentilla puhuva henkilö, epäilemättä sama juontaja kuin viimevuonna. Hän kertoo yleisesti siitä, kuinka ohjelma etenee ja tietenkin esittelee tuomarit. Ensimmäisenä luvassa on WCS-karsinnat (World Cosplay Summit, joista voittaja pääsee Japaniin edustamaan Suomea) ja varmaan kiljun jo ensimmäisen esiintyjän kohdalla kurkkuni käheäksi, koska luvassa on suosikki digimon hahmoni Flamedramon! Esitys on miellekäs, kekseliäs ja Flamedramonin asu ihmeen hyvin onnistunut. Se on hyvä avaus kilpailulle, joka tänä vuonna on jotenkin taistelun täytteinen. Olihan ensimmäinenkin esitys taistelun täytteinen siinä missä ystävyydenkin, mutta minkä olen huomannut kisoja seuratessani, esityksen pitää

    1)      Vedota katsojiin, saada heidät täysillä mukaan

    2)      Tai ällistyttää upeudellaan

    3)      Erota valtavirrasta

    4)      Pitää hyvä juoni yllä

    5)      Myös asujen pitää olla kunnossa, mutta upeassa esityksessä voidaan katsoa paria väärää materiaalivalintaa läpi sormien
    6) bonuksena myös hahmouskollisuus/lähdeuskollisuus

    Seuraava esitys on tarinallisesti mielenkiintoinen, mutta sekin taistelua sisältävä. Kolmas on varmaan tehty huumoripohjalle, taistelun siivelle. Esitykset eivät vielä hätkähdytä minua, vaikka kaikki ovat upeita jo pelkästään sen takia, että niiden eteen on nähty vaivaa ja en itse uskaltaisi niin suuren yleisön eteen, joka lisää arvostustani esityksiä kohtaan suuresti. Mutta sitten tulee muutos, joka poikkeaa mukavasti ensimmäisistä ja tulevista esityksistä. Kaunis rakkaustarina, jonka hahmoja en tunne, mutta jossa tarina välittyy hyvin yleisölle. Asut ovat upeita, lavasteet kauniisti tehty ja laulu sopii hyvin teemaan. He esiintyvät sulavasti, eikä asujen tai lavasteiden kanssa tule ongelmia. Upein kohta esityksessä on se, kun terälehdet putoavat verhon takaa ja kukkasydän paljastuu, sekä loppuhuipennus, jossa poika kosii tyttöä. Siinä kohtaa kyyneleet kirpoavat silmiini ja olen varma voittajasta. Minä lyön vetoa veljeni ja hänen kaverinsa kanssa pockypaketista, että tuo pari voittaa.

Kaunis kosinta <3

Voittajapari

   Seuraava pari on kyllä panostanut asuihinsa ja ne ovat tyrmääviä, mutta tarinan idea jää hieman asujen loiston taakse. Myös seuraavalla parilla on upeat asut, mutta illan sana ”tappelu” on taas mukana. Heidän taisteluaan on toki hieno katsoa, mutta sitä on liian monessa esityksessä, että se tuntuisi erityiseltä. Illan toisen rakkaustarinan tarjoaa seuraava pari Get Lucky biisin säveltämänä. Heidän esityksensä idea oli hauska, hyvin keksitty ja ehjä kokonaisuus, jossa on hyödynnetty hyvin musiikin sanoja, mutta jokin saa minut pitämään enemmän ensimmäisestä rakkaustarinasta, vaikka tämä huipentuu siihen, kun poika juoksee valokeilassa heilansa luokse yleisön keskelle. Hieno lopetus hyvälle esitykselle. Ja jottei tämä taisteluteema kuolisi kokonaan rakkaustarinan takia, heitetään tänne loppuun vielä yksi miekkatappelu Nightwishin Arabesquen säestämänä. Mutta tämä ei olekaan hääppöinen taistelu, vaan miekkailu on saatu sovitettua hyvin musiikkiin. Sen tarina jää miekkojen silpomaksi, mutta onhan sitä hienoa katsella.

Kaikki WCS:n osanottajat
(ja pari kuvaajaa etualalla)

Päästäkää sudet sisään! Seuraavana on näet luvassa Hardcore Cosplayhall-kisa. Upeita asuja kaikki, pakko myöntää. Mutta mikä on huvittavinta voittajien järjestyksen ja esiintymisjärjestyksen suhteen, on se, että viimeisenä tullut voitti, toiseksi viimeisenä esiintynyt tuli toiseksi ja kolmanneksi viimeisenä esiintynyt tuli kolmanneksi. Huomasin tämän vasta kun latasin kuvia koneelle, mutta Traconissa ajattelin lähinnä, että kyllä ne parhaat asut voittivat. Voittajan Wonderwoman oli ällistyttävän upea, hienoja yksityiskohtia ja hyviä materiaalivalintoja, upea kokonaisuus. Minua silti ällistyttää eniten toiseksi viimeisenä lavalle asteleva köriläs, jonka asu on upea ja vankkuudestaan huolimatta todella liikkuvainen. Yleensähän kun pukeutuu paksuun haarniskaan, ei pysty pahemmin liikkumaan, mutta tämä kaveri liikkuu paremmin ja nopeammin kuin minä ilman haarniskaa. Hänen asussaan oli myös hienoja yksityiskohtia ja siihen on varmasti uponnut paljon aikaa. Onnea voittajille, asunne olivat upeat ;)

Kolmanneksi tullut Marth

Kisan toinen, joka ällistytti minua ja monta muutakin asunsa liikkuvuudella

Voittaja Wonderwoman  upeilla yksityiskohdilla ja sitäkin upeammalla kokonaisuudella 

  Viimevuoden Missimittari oli aika pienehkö, vain kaksi osanottajaa. Tällä kertaa on paljon enemmän. Ensimmäisen kohdalla olen alkuun kuin nukahtaisin, koska tuntuu, ettei hahmo ole koskaan pukeissa serminsä takana. Mutta kun hän astuu esiin, leukani loksahtaa pois paikoiltaan ihastuksesta ja taputan niin kovaa kuin pystyn. Hän on upea... Niin kauniita yksityiskohtia... Niin kaunis kokonaisuus... Niin sulava esiintyminen... En voi kuin ihastella, hänen esityksessään, asussaan ja käytöksessään ei ole moitetta, vaan hän on varma voittaja, vaikka onkin ensimmäinen esiintyjä.

 Kaikki seuraavatkin esiintyjät ovat upeita, mutta tilkkunsa upeaksi asuksi muuttanut nainen voittaa mielessäni kaikki muut – jopa hardcore cosplayhall-kisaajat. Katsellessani muiden esityksiä Missimittarissa, alan miettiä, voisinkohan tehdä tarinastani hahmojen asut, keksiä esityksen ja hypätä lavalle? Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa... Missimittarin jälkeen seuraa Hallcosplayn palkintojen jako ja WCS:n palkintojen jako – ja ensimmäinen rakkauttaan julistanut pari voittaa. Tunnen suurta myötätuntoa, kun tyttö alkaa itkeä onnesta parin saadessa palkinnon ja koettaessa poseerata vielä hetken kameroille. Onnea voittajalle ja mukavaa matkaa Japaniin!

Purkaudumme ulos ja suuntaamme narikkaan hakemaan pikkuisille laukut, joita emme enää tarvitse. Ne haettuamme menemme vielä hetkeksi valokuvaamaan sorsapuistolammelle, jonka ääressä kuvaamme muun muassa kuvaamataidon työhöni tarvitsemani materiaalin. Työn aiheina ovat ”Stop Gay Hate, Stop Cosplay Hate, Stop Furry Hate” ja Tracon osui parhaaseen mahdolliseen väliin. Me nauramme vielä viimeiset naurut, kun otan yllätyskuvan Tohtorista ja hänen ilmeensä on kerrassaan hemaiseva. Poistin kuvan noin viisi/kymmenen minuuttia sen oton jälkeen, hänen pyynnöstään, mutta sen aiheuttama nauru näkyy pikkuisten kasvoilla ja Sormusaave sekä Tohtori reagoivat kameraan ihan eritavalla. He tekevät heti stillin, vaikka minä kuvaan videota ystävälleni Uuteen-Seelantiin. Huvittavaltahan se näyttää. Hyvästelen pikkuiset hobittipoikani ja lähdemme Bilbon kanssa vaihtamaan vaatteita. Hän on lähdössä tunnin päästä ja tarvitsen mieluiten naisen apua ottamaan panssarini pois päältäni. Haemme suuren laukkuni narikasta ja raahaudumme vessaan, jossa vaihdan Thorinin asun pois ja pesen yhdellä kädellä meikit (koska toisessa kädessä on Thorinin sormikas, jonka päällä on viikonloppulippuni). Tuntuu ihanalta olla hetki ilman hikistä vyötä ja paksua liiviä – ja tietenkin ilman kenkiä ja panssaria. Tilalle tulee Nanian, fursoonani, asu, joka on huomattavasti kevyempi ja mukavampi.
 

   Kun olemme valmiita ja olemme lähettäneet Tohtorin raahaamaan laukkuani takaisin narikkaan, lähden saattamaan Bilboa. Sitten hän sanookin, ettei hän vielä ole lähdössä ja palaamme Sormusaaveen luokse. Olen juuri avaamassa paitaani, jotta saisin hännän paremmin sen alle, kun tajuan, että minulla on päälläni paidan ja housujen lisäksi vain alusvaatetus. Nolona luikin vessaan parantamaan vyönkorkeutta ja tulen kiireesti ulos. Päätän viimein (varmaan kahdeksaan tuntiin) tarkistaa puhelimeni ja huomaan, että minulle on soitettu kaksitoista kertaa. Onneksi Tohtori oli pyörinyt hieman siellä täällä ja oli saanut yöpymistavarani vanhemmiltani, jotka olin itse unohtanut noutaa. Hyvästelen kohta Bilbon ja sen jälkeen liityn jälleen Tohtorin ja Sormusaaveen joukkoon. Kello on 20:00 (myös kirjoittamishetkellä) ja Tohtori haluaa välttämättä iltabileisiin, jota varten hän kävi välissä myös vaihtamassa vaatteet. Ennen iltabileisiin lähtöä luovutan hänelle hänen lahjansa ja hän ilahtuu saadessaan badgensa ja lasit. Lähdemme infopöydän kautta alas iltabileisiin. Viihdyn itsekin siellä tanssimassa noin varttitunnin ajan, sitten minulle tulee jo kuuma ja huomaan, että Sormusaave haluaisi mennä jo ulos. Minun olisi tehnyt todella mieli tanssia Tohtorin kanssa koko iltabileiden ajan, sillä hänen tanssiaan on vähintäänkin hauska katsella. Mutta kuumuus voittaa usein cosplayssa ja lähdemme ulos Sormusaaveen kanssa.

   Ulkona on paljon väkeä, on suhteellisen valoisaa. Sormusaave tuumii, josko menisi vielä boffaamaan ja minä sanon, että mene vain ja hän menee. Löydän onnekseni pian seuraa. BlingThranduil ja Alfrid seisoskelevat laukkukasan luona ihan boffikentän vieressä ja menen tökkäämään heitä. BlingThranduil tunnistaa lähes heti minut ja Alfridkin yhdistää minut päivällä tapaamaansa Thoriniin. Mahdan näyttää erilaiselta, kun aiemmin minulla oli parta ja musta peruukki, nyt häntä ja valkoinen peruukki. Me juttelemme heidän kanssaan pitkän tovin ja saan tutustua heihin paremmin. He ovat aivan mahtavia tyyppejä ja olen niin onnellinen, että kerrankin löysin kunnollisia ystäviä conista! Tracon 9 oli siitäkin hyvä, että saatoin oikeasti löytää elinikäisiä ystäviä (kun ja jos ehtii pitää yhteyttä). On mennyt ehkä vajaa puoli tuntia, kun Legolassi tulee paikalle ja vilkaisee minua.

   ”Terve”, sanon ja hän katsoo minua.

   ”Pitäskö mun tietää sut jostai..?” hän kysyy, eikä hänen äänessään ole loukkaavaa sävyä, vaan puhtaasti kysyvä ääni.

   ”Mä pidin sen miitin ja olin kuvauksissa”, vastaan ja hänen ilmeensä levenee, kun hän tunnistaa minut.

Nää on 1) aivan mahtavia cossaajia ja
2) törkeän hyviä tyyppejä <3

  Legolassi on aivan täpinöissään boffauksesta ja intoilee siitä hetken meillekin, ennen kuin porhaltaa takaisin kentälle miekkailemaan. Tohtorikin tulee hetkeksi tuulettumaan ulos ja silloin Legolassi palaa luoksemme, tällä kertaa hänen vaalean peruukkinsa tilalla on tummat hiukset ja peruukki on kourassa. Joku ilkimys oli tökkäissyt miekalla hänen peruukkinsa päästään ja hän pyytää jotakuta meistä menemään ja kostamaan. Tohtori lupaa mennä kostamaan ja palaa pian ilmoittamaan tappaneensa kentällä jonkun ottelussa ja Legolassi on iloinen. Saan oikeastaan kiittää Alfridia siitä, että uskalsin tutustua heihin paremmin. Varsinkin Legolassi toi ensimmäisenä mieleen mitä tapahtui Desun suhteiden, mutta koska Alfrid oli erittäin mukava kuten blingThranduilkin heti alusta pitäen – siis kyllä Legolassi on mukava, mutta hänen energisyytensä huoletti ensin – minä uskalsin luottaa. Ja mistä ystävystyminen voi coneissa alkaa? Miten olisi siitä, että ehdotetaan 20:45 josko vetäisimme porukalla Macarenaa? Me todella tanssimme hetken sitä ja sitten kun Tohtorikin on taas häipynyt iltabileisiin, Alfrid kertoo heidän olevan menossa kuuntelemaan ”Kielletyn hedelmän mysteeri”-luentoa, jonka aiheena on erinäiset tabut fanfictionin maailmassa. Pelkkä fanfiction riittää minulle syyksi lähteä heidän mukanaan kuuntelemaan luentoa. Laitan viestin ystävilleni ja seuraan uusia ystäviäni Studioon. Päädymme istumaan toiseen riviin ja minä käytän isoa häntääni selkänojana koko ohjelman ajan.

    Ohjelma alkaa videolla, jossa kaikkien suosikkiparituksia on niin videoklipeissä kuin kuvissakin, sieltä täältä kuuluu kiljahduksia ja kyllä minäkin kiljun omien suosikkieni kohdalla. Kun videot loppuvat, minä ja Legolassi huudamme:

    ”We want more, we want more!” Ja kuulemme ohjelman jälkeen, että tämä videotallentoitiin *häpeää itseään kello 21:00 illalla* Opin luennolla muutamia ihan uusiakin asioita, joita en ehkä ole pitänyt tabuna tai koskaan kuullut sellaisesta. Ohjelma oli ilmeisesti K-16, mutta onneksi se ikä on jo täytetty. Sitä paitsi, aika monet ystävistäni ovat aloittaneet fanfictionin lukemisen alle kuusitoistavuotiaina, mutta tietenkin ikäraja on taas suositus. Olen iloinen, että menin sinne heidän kanssaan, koska minä olisin menettänyt paljon tietämättä edes mitä menetin, ellen olisi tullut ulos iltabileistä ja päätynyt heidän kanssaan kimppaan. Ohjelman jälkeen sanon hyvästit uusille ystävilleni ja lähden etsimään vanhoja ystäviäni.

   Löydän heidät hetken etsinnän ja parin puhelun kautta, jonka jälkeen suuntaamme hakemaan kaikki, mitä iltaa varten tarvitsemme ja jätämme ne, mitä emme tarvitse. Kun olemme rääkänneet iltavuorossa olevia vänkäreitä tarpeeksi, kipitämme ulos raikkaaseen iltaan. Kaikilla on hyvä mieli, ja kun huomaamme metrilakukiskan olevan yhä auki, ostamme sieltä 25 metriä lakua iltapalaksi. Minulla alkaa olla jo kova nälkä, koska en ole syönyt mitään sitten aamupalan, eli noin 18 tuntiin. Päätämme katua pitkin pois conista kävellessämme, että me katsomme Hobitti-maratonin miitin kunniaksi, kun pääsemme kämpille. Huomaamme bussin menevän ohitsemme ja lähdemme juoksemaan sen perään. Häntä tuntuu tippuvan, mutta juoksen kahden henkivartijani perässä niin kovaa kuin jaloistani pääsen. Ehdimme onneksi bussiin, jossa istumme keskiosassa oleville lisäpenkeille hännän tuottaman ongelman takia. Ihmiset katsovat meitä kummasti, mutta minä en jaksa välittää siitä. Minulla on elämän ihanin päivä takanani. Päätämme käydä ostamassa tortilloja ja jauhelihaa iltapalaksi matkan varrelta siinä kymmenen maissa illalla ja olemme suunnilleen puolen yhdentoista aikaan syömässä niitä kerrostalokaksiossa.

   Kuvaan vlogini ystävälleni maailman toiselle puolen, vaihdan vaatteet ja pesen kasvot ennen kuin ruoka on valmista ja aloitamme elokuvan katselun. Lopulta väsymys on jälleen voittaja ja luovutamme ensimmäisen elokuvan suhteen hyvin pian puolen yön jälkeen. Lauantai oli mahtava, sunnuntai on käsillä. Kaivan piilolinssit pois silmistäni ja kömmin Tohtorin viereen parisänkyyn. Nukahdamme pian onnellisina siitä, millainen upea päivä meillä oli takana. Aavistamatta sitä, millainen olisi seuraava päivä.

 Sunnuntai

Huomenta! Kello on 7:20, kukko kiekuu olohuoneessa. Mitä ihmettä? Kukko? Niin, se on ystäväni Sormusaaveen herätyskello. Choma (eli Tohtori) nukkuu yhä sikeästi, vaikka tökin häntä hieman otsaan. Hymähdän hänelle ja nousen pois vuoteesta mennäkseni toteamaan, että olen unohtanut piilolinssit ja meikit Tampere-taloon, enkä siis näe aamulla pahemmin kädenmittaa pidemmälle. Puen Nanian asun päälleni häntää, peruukkia ja tassua lukuun ottamatta ja käyn aamiaiselle Sormusaaveen kanssa. Hän keittää kahvin ja teen, ojentaa pöytään leiväntäytteitä ja jugurttia. Kun Choma viimein herää, teen lyhyen aamuvlogin ystävälleni aamiaispöydässä. Ulkona on jo kaunis sää, mutta hyvin viileä sellainen. Toki kellokin on vasta hieman yli kahdeksan. Aamiaisen ja pukeutumisen jälkeen tajuamme, että olemme juuri myöhästyneet bussista ja päätämme katsoa Hobitti kakkosen alun. Se jää vielä edellis öistä yritystä lyhemmäksi, pakkaamme hieman tavaroita kasaan ja lähdemme ajoissa pysäkille.

   Ulkona on sumuista ja ilmassa olevat pisarat voi melkein nähdä paljain silmin. Keskeltä sumua meitä vastaan kävelee nainen, joka katsoo kummissaan kolmikkoamme – Choma on pukeutunut kokonaan mustiin vaatteisiin, hänellä on kettinkejä ja useampi vyö, sekä ostamani lasit, Sormusaaveella on kaapunsa, mutta hänen kasvonsa näkyvät yhä (hänestä tulee mieleen fransiskaani munkki xD) ja sitten olen minä valkoisessa peruukissani, silinterilakissa ja sininen suuri häntä perässä heiluen. Päädymme vajaaksi kymmeneksi minuutiksi odottamaan bussia pysäkille, jossa Choma yrittää istua häntäni päällä ja painaudun tiukasti nurkkaan suojellen häntäpoloani. Samalla pysäkillä odottaneet kaksi muuta ihmistä katsovat meitä nopeasti. Kun bussi tulee, annan toisten mennä edeltä ja jäämme neljänpaikalle. En voi istua, joten seison ja kaikki ohitse kulkevat törmäävät häntääni. Ehkä se on sittenkin liian iso... Bussimatka ei kestä kauaa ja päästyämme Tampere-taloa lähellä olevalle pysäkille, haemme ensin hieman käteistä ja kävelemme sitten sorsapuiston läpi Tampere-talolle. Meillä on hyvin aikaa hakea laukkumme ja aseemme – tai niin me ainakin luulemme.

   Astumme sisällä puisto-ovista, koska sieltä pääsee pian narikkaan. Siis pääsisi pian, mutta kaikki ovat palaamassa samoihin aikoihin 9:30 maissa hotelleilta ja lattiamajoituksilta joko hakemaan tavaroitaan tai tuomaan tavaroitaan narikkaan ja meidän edessämme on pitkähkö jono. No, ei auta kuin jonottaa, Sormusaave lähetetään hakemaan reppuaan ja me jäämme Choman kanssa jonoon. Myös kirpparille on pitkä jono ja laukkunsa saaneiden on hankalaa pujotella kahden leveän jonon välistä mitätöntä kulkuväylää pitkin. Odotamme luultavasti vartin, mutta jono vetää hyvin ahkerien narikkatyöläisten ansiosta. Saamme laukkumme ja aseemme, ja kun olen kaivanut meikit ja muun tarpeiston olkalaukkuuni, lähetän Sormusaaveen ja Choman jonottamaan uudestaan, minun itse lähtiessäni naisten vessaan meikkaamaan. Uusien piilolinssien laitto on tuskaa ja minulla tuhrautuu niihin ainakin varttitunti ellei enemmän, ennen kuin en jäävät silmiin. Kaiken huippu on se, että kun alan vetää rajauskynällä silmieni ympärystä tummemmaksi ja tökkään vahingossa sillä piilariini, siihen jää musta täplä, joka pitää pyyhkiä pois. Pojat ovat kärsimättöminä odottaneet vessan ulkopuolella, että kauanko minulla menee. Pahoittelen hieman, mutta syytän eniten piilareita.

Onko olemassa suloisempaa näkyä kuin pieni
steampunk poika kultaisen revolverin kanssa?

Ensimmäisenä meillä on vuorossa parempi vierailu myyntipöytäsalissa. Siellä näen vilaukselta englantia puhuvan tuttavuuteni, myyjän, jonka tapasin Desuconissa tänä kesänä, mutta hän on niin kaukana ja kiireinen, etten ehdi tervehtiä. Meillä on suunnitelmissa myös Doctor Who -miittiin osallistuminen, mutta jostain syystä se vain jää käymättä ja käytämme aikamme mieluummin valokuvaamiseen ulkosalla ja ostoksiin. Ostamme pinssejä, rainbowflagit ja etsimme halvempaa pockya, mutta päädymme jättämään sen jokakertaisen coniherkun väliin. Kuvaan muutamia henkilöitä ennen kuin menemme ulos, muun muassa pyydän kahta furrypoikaa (suitin pää ja tassut löytyy, ei kokosuittia) – ilmeisesti kaverukset – esittämään kuin he suutelisivat. Minusta oli erittäin mukava, että he suostuivat auttamaan minua koulutyössäni, johon tämäkin kuva pääsi. Ja hauskinta oli katsoa, kun he miettivät, miten heidän pitäisi olla. Kiitos heille erittäin paljon! Hetken istuskelun jälkeen, huomaan suloisen steampunk pojan ja kysyn häneltä, saanko ottaa hänestä kuvan. Hänelle kävi ja että hän olikin sitten suloinen! Kumpa minullekin joskus kasvaisi yhtä suloisia steampunk lapsia...

  Tästä lähdemme etsimään ulkoa paikkaa, jossa haluaisin olla kuvattavana. Löydämme puun, jonne on suhteellisen helppo kiivetä. Kiipeän Choman jälkeen puuhun ja pyydän häntä kuvaamaan, koska haluan näyttää ystävilleni, mikä olen. Että olen Nania. Minulla olevat korkeanpaikan-, kiipeämisen- ja putoamisenkammot kutoutuvat yhteen, mutta unohtuvat melko pian, kun löydän tukevan otteen. Hyppään maahan katsomaan kuvia ja huomaan, että linssi on hieman likainen ja kuvat siksi hieman sumeita. Putsaan ne tassullani ja otan pari kuvaa Chomasta ja Sormusaaveesta heidän pyynnöstään.

 

Löysin tälläisenkin hienon ryhmän, kun kiersimme ulkona

 

   Aamupäivä menee taidekujalla pyörimiseen, esityskilpailun lippujen hakemiseen ja siihen, että yritämme päästä Maskeerauksen ABC:hen, mutta se on täynnä ja jäämme oven ulkopuolelle surkuttamaan. Katselemme lasin läpi luentoa hetken, mutta päätämme sitten siirtyä muihin kerroksiin pyörimään. Toisessa kerroksessa menemme katsomaan, mitä Sopraano pitää sisällään (emme ole koskaan käyneet sillä alueella aiemmissa coneissa, minä aikanaan) ja löydämme sieltä ison pinon lautapelejä. Tuumaamme yhdessä, että voihan sitä aikaa tappaa kai lautapelilläkin ja etsimme käsiimme mielenkiintoiselta kuulostavan pelin. Päädymme pelaamaan jotain valtakunnan rakentamispeliä ja sääntöjen opiskelun jälkeen toteamme, että ehkä menemme soveltaen omilla säännöillä. Peli on hauskaa, kun koetamme rakentaa aina vain suurempia ja pidempiä kaupunkeja, mutta Sormusaave vie jopa 38 taloa kattaneella kaupungillaan voiton ja minä tulen toiseksi, koska hän onnistui saartamaan minut alussa. Pelin välissä ”Pikku Seiskani” tulee käymään poikaystävänsä kanssa Arieliksi pukeutuneena ja me otamme pari yhteiskuvaa, koska edeltävä yhteiskuvamme ysiluokkani viimeiseltä illalta on mystisesti kadonnut. Kun kello alkaa lähennellä yhtä, lähdemme ulos.

   Ulkona kierrämme hetken ja katselemme muiden menoa, ja yhden maissa siirrymme seuraamaan Keksiaika- ja vanhat tanssit pajaa, jonne meidänkin on tarkoitus mennä, koska ystäväni Alfrid ja Legolassi pyysivät meitä. Emme mene vielä ensimmäiseen tanssiin, koska se on hyvää vahtia menossa toista harjoituskertaa ja haluan katsoa sen ensin läpi. Minulla ei mene kovin kauaa tunnistaa Alfridia ilman meikkiä, mutta Legolassin kanssa menee hieman pidempään – tunnistan hänet silti! Menemme seuraavaan tanssiin mukaan, joka on Kikapoo, koska sen osaan varmasti! Tanssiessa häntä on kuitenkin ikävästi tiellä ja aina, kun minun pitää pyörähtää, osun hännälläni johonkuhun ja pyydän anteeksi. Seuraava tanssi onkin kinkkisempi ja meillä menee pariin otteeseen väärin, ennen kuin se alkaa sujua ja tuntuu kivalta osata jotain. Back to the well on minun viimeinen tanssini sen takia, että pelkään häntäni kiinnityksen hajoavan ja olen myös hieman väsynyt. Alfrid ja Legolassi tunnistavat myös meidät ja moikkaavat pienellä hengähdystauolla.
    Samalla tauolla otan tanssinvetäjästä ja hänen ystävästään viimeisen kuvan, joka tulee työhöni. Olemme suunnilleen puolitoistatuntia pajalla, jossa opin uusia kivoja tansseja ja saan tanssia erilaisten ihmisten kanssa. Monet heistä ovat minua vanhempia ja osaavat paremmin, mutta samapa tuo – hauskaahan tänne tultiin pitämään eikä mittaamaan taitojaan! Pääsen tanssimaan pari kertaa Alfridinkin kanssa, mutta eniten ihailin sitä punahiuksista mustissa vaatteissa ollutta pariani, joka tanssi äärettömän hyvin. Kikapoossa oli hauskinta, kun parini olivat vanhempia ja sanoivat, että siitä on jo niin kauan ja minä sain sanoa, että joo, se on helmikuussa, sinne on niin kauan..

Tanssipajan vetäjä (pinkki) ja hänen ystävänsä (keltainen)

   Lähdemme pajasta hieman ennen kuin se loppuu, jotta ehdimme vielä käydä taidekujalla. Chomalle soitetaan ja kerrotaan, että taidekujalla on joku furrytaiteilija, joka ottaa tilauksia vastaan ja alamme metsästää häntä. Metsästän samalla itselleni korua, joka kuvaa tämän kertaista conia ja löydän pienen sinisen hirviön, joka hymyilee veikeästi. Mitä muuta olenkaan viikonlopun ollut, kuin pieni sininen hymyilevä hirviö? Choma on löytänyt taiteilijan ja pyytää minua tulemaan kanssaan hänen luokseen ja tapaan Bitter-Bitterin, suomalaisen furrytaiteilijan. Vaikka aikaa on vain muutama minuutti NCC:n (Nordic Cosplay Championship) alkuun, annamme hänelle osoitteemme, hieman neuvoa millaisen kuvan haluaisimme ja maksamme tilauksemme. En malta odottaa, että saan ensimmäisen taiteilijan tekemän piirroksen Naniasta! Bitter-Bitter oli niin mukava, että tulen luultavasti tilaamaan häneltä tulevaisuudessakin jotain taidetta.

NCC:n yläparvi on hyvin hiljainen. Alhaallakaan ei näytä olevan niin hirvittävän paljon väkeä ja yläparvelta lähtee väkeä vähän väliä pois ja lopulta siellä on vain ehkä kymmenen ja me kolme. Ehkä muilla lähtee juna tai lento, bussi tai oma kyyti, tai heillä on muuta ohjelmaa, jonne he haluaisivat mennä. NCC alkaa kuitenkin niin, että esille astelee kylpytakissa nainen, joka siemailee aamukahviaan kello kolme iltapäivällä. Hän kertoo hieman ohjelman kulusta ja kun aloitan valokuvaamisen, tajuan, että akkuni on ihan lopussa. Pakotan kamerani silti jaksamaan. Ensimmäisenä on NCC:n karsinnat. Sen aloittaa hieno esitys nunnasta, joka jakaa uskontonsa oppeja jonkinsortin miekan kautta.

Hänen peräänsä tulee upea tulkinta eräästä elokuvasta, jonka päähenkilöä cossaaja esittää (en muista elokuvaa, sori...). Esitys odottaa kuitenkin hitusen liian kauan hänen meikkaamistaan peilin edessä, mutta peili oli toisaalta hyvä keksintö ja alempana olevat saattoivat jopa nähdä sen kautta jotain oleellista. Ylhäältä sitä ei kuitenkaan nähnyt. Luulin jälleen kerran ihan tosissani, että tämä henkilö oli poika, koska alussa hänellä ei ollut paitaa – miten ihmeessä se nainen pystyi siihen ilman, että huomasin hänen olevan nainen?

  

Valerien valoshow

Seuraavana kuulen tutun nimen, jonka pokémon pelaajien pitäisi tietää. Lavalle astelee Valerie, salipäällikkö kuudennesta sukupolvesta ja hänen asunsa tekeminen oli käväissyt omassa mielessänikin. Tuttu musiikki herättää minussa erityistä kiinnostusta esitystä kohtaan ja se onnistuu minusta hienosti – asukin on kaunis! Valoshow tekee hommaan oman mukavan säväyksen, kun katto alkaa tuikkia tähtien lailla.

Hänen jälkeensä lavalle saapuva Kingdom Hearts herra esittää hyvin ja äänet osuvat oikeisiin miekanheilautuskohtiin, mutta mitäs... Toinen miekka? Vai jo kolmas? No, ilmeisesti se kuuluu esitykseen, mutta miekkailukamppailu näkymättömän vastuksen kanssa tuo mieleen lauantaisen kilpailujen yleislinjan – miekkailua ja loukkaantumista! Seuraavana lavalle tulee komistus, jonka huumorintaju pahvilaatikkorobotin kanssa on vertaansa vailla ja takamuksen heiluttelu koko pahvilaatikon heilahdellen naurattaa. Yksinkertaiselta näyttävä asu on oikeastaan hyvin tehty, vaikka polvi tuppaa kaatumaan toisesta jalasta koko ajan ja näyttää oudolta, kun kaksi kättä poimii sen ylös, vaikka kädet ovat kiinni pään vieressä ohjauskapuloissa.

   Tämän ammuskelua ja takamuksen heiluttelua sisältäneen esityksen jälkeen päästään seuraamaan tämän kertaista voittajaa. Esitystä katsoessani, en osaa vielä arvata sitä voittajaksi. Siinä on toisaalta hyvä idea, hauskoja käänteitä ja hyvin näyteltyä. Propit ovat hyviä, muun muassa suuri kukkanen, josta hän repii terälehtiä ja ”nenäliina” joka paljastuu naisen alusvaatteiksi. Rakastaan kaihonnut sankari saa nenäliinaa naiselleen tarjotessa isot rukkaset, mutta noh, elämä jatkuu. Tales of Simphoniasta tutun hahmon asu on myös yksityiskohdiltaan hieno, joka lisää varmaan tuomareiden arvostusta. Kokonaisuudeltaan paras esityksenhän kuuluisi voittaa. Seuraavana lavalle rullailee erittäin ihanan näköisessä asussa nainen rullaluistimilla ja viikatteen kanssa. Luulen hänen voittavan, koska rullaluistelu esitys on hieno ja hän on yhdistänyt kaksi musiikkia toimivaksi ja hauskaksi kokonaisuudeksi siitä, kuinka hänet on suljettu ulos facebookista, mutta silti pitää muistaa ottaa selfie ennen kuin lähdetään tappamaan facebookin sulkijaa rullaluistimilla. Hänen asunsakin oli hieno, siitä plussaa ja rullaluistelu ei näytä tuottavan ongelmia. Häntä seuraa juoma-addikti, jonka esityksessä hienoimpana asiana näen ketjujen pyörittelyn ja hänen asunsa.

NCC:n kilpailijat

   Akku alkaa kuolla ja pystyin ottamaan vain parista ensimmäisestä esiintyjäparista kuvia ohjelman seuraavassa osiossa, eli esityskilpailussa. Erästä tuomaria lainaten ”Heti kun ensimmäinen esitys alkoi, me oltiin ihan häh ja haavit auki tuijotettiin tätä esitystä.” Ensimmäinen esitys, Death Noten Lightin ja Misan esitys, joka oli täynnä tunnetta, tunnelmaa, draamaa ja tanssia. Esitys oli ällistyttävän upea ja he olivat vasta ensikertalaisia! En voi uskoa sitä, koska siinä kaikki oli niin täydellistä – musiikki, tarina, asut, esitys, tunnelma... Toinen vastaava draama/rakkaus tarina tuli Mirai Nikki sarjan Yunon ja Yukiterun kanssa, ja Yuno kriippasi hyvin sekä juontajaa että minua. Pidin siinä esityksessä myös siitä, että he käyttivät animesta Yunon ääntä, vaikka se onkin aika kamalaa kuunneltavaa. Toiselle sijalle tullut pari esitti herkän tarinan siitä, kuinka paljon kaksikko tarvitsi toisiaan ja kun toinen yhtäkkiä muuttui, miten kaikki meinasi tuhoutua tämän seurauksena. Heidän proppinsa olivat erittäin kestäviä ja he mahtuivat jopa makaamaan matka-arkussa, joka näytti liian pieneltä, jotta sinne olisi mahtunut aikuinen ihminen! Mutta niin vain he heräsivät sieltä ja menivät sinne nukkumaan. Erään joukkueen nimi naurattaa esitystä enemmän ”WCS- hylkiöt – hetki karsintoihin ilmoittautumisen sulkeutumisen jälkeen” (luultavasti muistan jonkun osan väärin, anteeksi). Mikä yllättää minut, on se, että näissä esityksissä oli jo lähes puolessa rakkautta/draamaa mieluummin kuin miekkailua. Ja sitten on Yuno kirveen kanssa. 

Esityskilpailun kilpailijat

 

   Esityksien jälkeen meille näytetään video Suomen viimevuoden NCC edustajan matkasta Närconiin Ruotsiin ja siitä, kuinka hän voitti koko kilpailun. Salissa hurrataan ja taputetaan voittajalle, kun tämä palkitaan videolla. Tämän ”pakollisen propagandan” jälkeen seuraa iloisia uutisia, jotka koskevat Yukiconin NCC karsintoja sekä Tampere Kupliita. Kiinnostumme ystävieni kanssa Kupliita koskevasta ilmoituksesta, koska Tampere on lähin conikaupunkimme ja Kupliissa parasta on sen ilmaisuus. Tunnistan ilmoitusta kertovan tuomarin/juontajan samaksi kuin Kupliin cosplay-kilpailun tuomari. Hän kertoo että puolentoistavuoden päästä (siis 2016 keväällä) Tampere Kupliin paikka siirtyy. Olemme lyhyen hetken harmissamme Choman kanssa, koska Finlaysonin alue on hienoa seutua ja siellä on kiva kuvata. Mutta sitten kuulemme sen, minne se siirtyy. Tampere Kuplii muuttaa Tampere-taloon ja pysyy ilmaisena! Hurraamme muun yleisön kanssa, sillä uutinen on erittäin iloinen. Pidän Tampere-talosta ja sinne astuessa asennoituu aina, että tämä on coni.

  Ilmoituksia seuraa Missimittarin palkintojen jako, jonka perässä esityskilpailun ja NCC:n. Koska ohjelma venähti hieman, meille sanotaan, että saamme jäädä paikoillemme ja olla myös päättäjäiset niillä paikoilla, koska niiden olisi kuulunut jo alkaa. Pari järjestyksenvalvojaa ilmestyy tämän jälkeen yläpermannolle ja sanoo, että permanto tyhjennetään. Olemme hämillämme, koska meille oli vasta luvattu, että saamme jäädä. Lähdemme pois ajatellen no en mä olis halunnutkaan nähdä niitä päättäjäisiä, kun en avajaisiinkaan päässyt. Kiepautan hännän takaisin itselleni ja päätämme lähteä jo syömään, koska emme ole vaihteeksi ehtineet syödä mitään. Ennen sitä pitää kuitenkin hakea kaikki painavat laukut narikasta.

   Tullessamme toiseen kerrokseen, törmäämme Alfridiin ja Legolassiin. Jäämme siihen juttelemaan heidän kanssaan siitä, kuinka mahtavaa oli tavata ja että mihin seuraaviin coneihin ollaan menossa ja että varmasti tavataan uudelleen. Toinen sateenkaarilipuista tippuu hatustani, mutta he onneksi huomaavat sen ja löydän sen pian. Me koetamme vähän väliä lähteä, sillä tiedän erään ystäväni tulevan sorsapuistoon tapaamaan meitä ja katselemaan hieman tätä cosplay-maailman menoa. Se on kuitenkin hankalaa ja aina kun sanomme, juu nähdään!, niin aloitamme uuden keskustelun. Me halaamme hyvästeiksi, mutta jatkamme vielä hetken ennen kuin vaikeuksien kautta päätämme sanoa viimeiset heipat ja lähteä narikkaa kohti. Ihmisiä on pitkässä jonossa odottamassa, että he pääsisivät sisälle päättäjäisiin, kun me kipitämme portaita alas ja käymme korjaamassa laukkumme sekä aseemme mukaan ja kiiruhdamme sorsapuistoon.

   Siellä tapaan Elyan ja Milán, kerromme päälisin puolin siitä kuinka upea viikonloppu meillä oli. Pyörin ympyrää jahdaten häntääni ja nauran, pompin paikoillani ja olen muutenkin todella pirteällä päällä. Cosplay saa minut säteilemään iloisuutta ja energiaa, jonka englanninopettajanikin huomasi lukiossa. Ystäväni ihastelevat ulkona olevaa ihmispaljoutta ja tuntuu, että vaikka coni on melkein ohi, kaikki ovat silti jumittuneita paikoilleen eivätkä he haluaisi lähteä. Minäkään en haluaisi lähteä, ellei nälkä kalvaisi sisältä ja aikataulu kotiinpaluun suhteen painaisi niskassa. Jätämme Elyan ja Milán tutustumaan itsekseen Traconiin, kun suuntaamme syömään Koskariin. Sinne kävellessämme kuvaan viimeisen vlogin ystävälleni, jossa haastattelen Chomaa ja Sormusaavetta viikonlopusta. Molemmat ovat hyvin onnellisia, iloisia ja hyvillään tästä viikonlopusta ja haluavat tulla Traconiin toistekin.

 Olen täysin iloisella päällä siihen saakka, kunnes tavalliset ihmiset pilaavat elämäni ikävillä tuijotuksillaan, nauramisella ja osoittelulla. Minusta on käsittämätöntä miten kolmekymppiset nainen ja mies voivat nauraa minulle päin naamaa ja osoitella vielä siihen perään. Jos jokin sattuu, niin tuo. En kuitenkaan ota siitä enempää nokkiini, koska olen oma itseni ja jos se ei kelpaa, niin ihan sama. Minulle se kelpaa. Deal with it. Syömässä perheiden isät vaikuttavat katsovan minua pahasti kuin he haluaisivat suojella lapsiaan minulta. Anteeksi, minä en syö lapsia vaikka minulla on häntä ja pukeudun hassusti.

   Ruokailun jälkeen saan päästellä viimeisen kerran höyryjä ja hieman taas hymyillä, kun otamme satamassa yhteiskuvan kolmikollamme. Autossakin nauretaan paljon, koska mietimme mitä kaikkea hauskaa tapahtui ja keksimme myös hyvän selityksen niin kutsutulle conisäälle, eli sille, että kun on con aurinko paistaa täydeltä taivaalta taikka vain vettä sataa.

   ”Se johtuu katsos siitä, kun kaikilla näillä coninjärjestäjillä on paineita (onnistuuko con, pysytäänkö aikataulussa, onko lippuja oikea määrä), cossaajilla (hajoaako asu, tunnistetaanko mua, jaksanko olla koko päivän, miten kilpailu menee) ynnä muilla sellaisilla on niin kamalat paineet, että siihen tulee kamalan suuri korkeapaine. Ja kun con loppuu, matalapaine imasee pilvet takaisin” (tämä päättely johtui siitä, ettei koko viikonloppuna satanut ja heti kun olimme päässeet syömään, suora pilviseinämä lähestyi Tamperetta)



Seuraavaa conia odotellessa...

Kaiken kaikkiaan Tracon 9 oli kaikista paras coni, jossa olen ollut, enkä malta odottaa Tracon X:ää! Ensivuonna nähdään taas Traconissa ;D

Kiitos kaikille mahtavasta conista!

T. Thorin/Nania